Kehopositiivisuus

Lihavalle nauraminenko viihdettä?

Kansallisbaletti esittää näin joulun alla Tuhkimon ja kuten aina tarinassa, ne ilkeät siskopuolet ovat ilkeitä paitsi toimiensa tai valintojensa vuoksi, myös siksi miltä he näyttävät. Itse asiassa aina kun törmätään tilanteeseen jossa annetaan mahdollisuus löytää hyvä tai viaton sekä ilkeä tai tietämätön, yhdistyy ihmisluonne kauneuteen. Kauneus tarkoittaa siis paitsi vahvasti ulosrajaavia (vaikkakin kulttuurisidonnaisia) stereotypioita liittyen kasvoihin, vaatteisiin, ääneen, käytökseen ja kehon muotoon. Tämän vuoksi on täysin loogista, että Tuhkimon ilkeä siskopuoli, jonka käytös kehystää äitipuolen kateutta ja väkivallan käyttöä lapsipuoltaan kohtaan, on ruma ja lihava. Ja koska ollaan lihavia, se tarkoittaa että ollaan kömpelöitä, syödään enemmän kuin ihmisen on mahdollista ja pelkästään herkkuja. Siinä missä 1800-luvun maailmassa herkuttelu oli etuoikeus ja ylellisyyden symboli, on Tuhkimon tarinassa vallanhimoisesta äidistä tyttärineen muunnettu nykyaikaan sopiva tyhmä sekä tietämätön ihminen jonka perusolemus on otettu pois yhteiskuntakritiikin piiristä ja laskettu jalkoihimme halveksuttavaksi. 

Lihavan siskopuolen kohtelu on viime aikoina herättänyt huomiota, on paheksuttu sitä tapaa miten lihavuus tuntuu olevan hahmon merkittävin luonteenpiirre (huomaa, ettei kyseessä ole luonteenpiirre) ja miten ilkeyttä alleviivataan rumuudella, jota taas alleviivataan lihavuudella. Esitys siis kertoo kaikille sitä katsomaan tulleille, miten rumat ihmiset ovat oikeasti ilkeitä eivätkä ansaitse minkäänlaista kunnioitusta, oikeuksia tai hyväksyntää. Ihmiset istuvat katsomossa hirnuen sille surkealle ilkiölihavalle, joka ahtaa napaansa roskaa, kompuroi ja on niin monella eri tavalla vääränlainen, epäpätevä tai vastenmielinen ihminen. Tätä ajatusta ei kovinkaan moni osaa kritisoida koska sama ajatus on istuu täysin luontevasti yhteiskuntarakenteissamme. Meille on luontevaa määrittää ihmisen luonnetta ulkomuodon mukaan, kuten myös olettaa että jokainen meistä haluaa pyrkiä yleisesti hyväksyttyyn muotoon.

Tuhkimon siskosten tapauksessa Kansallisbaletin taiteellinen johtaja ei sinänsä näe kehonkuvissa ongelmaa, siskokset kun on kuvattu kahdessa 1940-luvulla yleisesti epäsuositussa kehonmuodossa: laiheliinina ja pullukkana. Hahmot on kirjoitettu hauskoiksi ja niiden on tarkoitus viihdyttää. Siteerattu taiteellinen johtaja ei tunnu näkevän ongelmaa lihavan tytön pilkkaamisessa kun kerran laihat tytöt eivät ole nostaneet metakkaa laihojen pilkkaamisesta. Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, eikä kyseessä ole yksittäinen mielensä pahoittanut pullukka. Ajatellaan asiaa toiselta kantilta.

Meillä on siis käsissämme teos jossa on 1940-luvulla vallinneita käsityksiä. Kuitenkin vielä 2018, yli 70 vuotta myöhemmin, meillä edelleen pilkataan niin laiheliineja kuin pullukoita. Yhteiskuntamme edelleen on täynnä samanlaista kuvausta ja samanlaisia viihdehahmoja, koska yhteiskuntana meidän mielestämme kyseiset ihmiset ovat edelleen vääränlaisia. Etenkin lihavia ihmisiä syrjitään, haukutaan ja ilkutaan ihan joka puolella myös esityksen ulkopuolella ja kuten kaikki koulukiusaajat tietävät, kaikki on vaan hauskanpitoa. 

Kyse on siis klassikkoteoksesta sinänsä ja sitä esitetään nytkin alkuperäiselle esitykselle uskollisena. On kyseenalaistettu tarve muuttaa Person hahmon sisimmäistä olemusta, sillä kyse on osin historiallisesta teoksesta, jolla on oma merkityksensä taiteen maailmassa. Eihän Mona Lisaakaan muuteta jälkikäteen. Kuitenkin ihmiset jotka menevät katsomaan esitystä jossa nauretaan tummaihoisille, eivät tee sitä viihteen nimissä vaan tietoisina teoksen ongelmallisuudesta. Teokset, joissa huudetaan julkean seksistisiä ja alentavia repliikkejä, nykyaikaistetaan tai niiden sisältö kuvataan aikuisille sopivaksi. Kuitenkin Tuhkimo on historiallinen teos täynnä näennäisesti vanhentunutta retoriikkaa jota on käynyt katsomassa jo 20 000 ihmistä, näistä suuri osa lapsia. Tuhkimo on teos, jossa lapsille opetetaan kuinka ihmistä voi kiusata, piinata ja vihata ulkonäön perusteella. 

Ja se, että Tuhkimoa edelleen esitetään sellaisenaan lapsille ihastuttavana viihteenä, on syy siihen miksi teos itsessään vanhenee mutta sen sisällön ihmiskuva ei.

Arjen unohdettu tavoite

Jo lapsesta asti meille on paukutettu työnteon merkittävyyttä. Käydään kouluja jotta saadaan työ, käydään hyvin jotta saadaan hyvä työ. Lukioon mennään jotta päästään yliopistoon, valmistutaan jotta päästään tekemään alan töitä. Merkittävyys on aina suorittamisessa, tehdyt kotiaskareet määrittävät menestystä ja ahkeruudella pärjää.  

Rentoutuminen on toissijaista, rentoutumiseksi lasketaan kaikki aika merkittävän suorittamisen ulkopuolella. Kun on tehty työ hyvin, vapaa-aika on ansaittua ja jos ei ole työtä, ei ansaitse rentoutua. Miten käy jos sanonkin että elämässä merkittävintä ei ole työ tai sen määrä? Jos sanon että saatu palkka ei määritä ihmisen menestystä, siihen vastataan tuhahduksilla ja pään pudistelulla.

Me olemme maanviljelijöiden lapsia, kuokkijoiden, puurtajien, rakentajien jälkeläisiä. Meitä kasvatteneille työn puutteellisuus on näkynyt suoraan ruokapöydässä ja edelleenkin se näkyy jos talous ei ole kattavaa, me joudumme kärsimään nälkää ja puutetta jos työtä ei ole tarpeeksi. Työllä on siis suuri merkitys tänäkin hyvinvoinnin aikana mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. Ei ole ollut silloin eikä ole nytkään. Ennen maanviljelijät tekivät ahkerasti töitä kesäisin ja talvella valmistauduttiin tulevaan kesään. Ihmisten työnteko kulki sykleissä, käsi kädessä levon ja raskaan työn kanssa. Nyt tilanne on toisin, ehkä jopa mustavalkoisempi, puurramme läpi vuoden tai odotamme tilaisuutta sen tekoon niin talvella kuin kesällä, toiset meistä laskevat päiviä vapaisiin hetkiin ja toiset tuijottavat hiljaa kutistuvaa toimeentuloa.

Rentoutumiseen meillä ei kuitenkaan ole vieläkään lupaa ellei sitä ole ansaittu kärsimällä. Emme voi rauhoittua paikoillemme mikäli sitä ei ole revitty selkänahasta ja jos meillä on enemmän aikaa miettiä, käytämme sen suoritusten pohtimiseen. Olemme vaihtaneet pellot toimistopöytiin ja virastoihin, kello mittaa tehokkuutta eikä aikaa ja rentouttaviksi nimitettyjä kävelylenkkejä kutsutaan hyötyliikunnaksi, joiden hyöty kuitataan kulutetuilla kilometreillä ja kaloreilla. 

Todellisuudessa rentoutuminen, ilo ja lepo ovat silti ihmiselle merkittäviä tekijöitä yleisen hyvinvoinnin hyväksi. Rentoutuminen ei ole yksinkertaista vetelehtimistä joka tapahtuu itsekseen eikä niitä hetkiä tule väheksyä, vaikka olemme siihen oppineet. Me olemme uskoneet väitteet rentoutumisen merkityksettömyydestä ja oppineet kokemaan siitä syyllisyyttä, sillä meille on kerrottu ettei tekemättömyys kehitä tai ravitse. Tirskahtelemme niille jotka matkustavat, rentoutuvat kahvikuppien ja kirjojen parissa tai pelaavat videopelejä, voidaksemme saada nautintoa se edelleen pitää ansaita joko kovalla työllä tai jakamalla tilanteen ainutlaatuinen, inspiroiva hetki. 

Rentoutuminen vaatii kuitenkin läsnäoloa siinä missä suorittaminen, se on keholle välttämätöntä ja tarpeellista. Vapaa-aika ei ole toimettomuuden synonyymi eikä elämässä vähäpätöinen prioriteetti. Levollisiin hetkiin pysähtyminen luo meille sen elämän mitä haluamme vanhana muistella, ne hetket kasvattavat identiteettiämme, luovat menneisyyttämme ja ovat läsnä läheistemme elämässä. Miksi emme käytä yhtä paljon energiaa iloon ja nauttimiseen kuin työssä hikoiluun? Miksi emme laske riemun hetkiä kuten laskemme työtunteja? Miksi kuva-albumimme täyttyvät vapaa-ajan kokemuksista mutta pidämme työtä tärkeämpänä? 

Puhuin tänään muiden suorittamiseen hukkuneiden kanssa siitä, miten rentoutuminen on vaikeaa. Osa meistä ei kykene edes nukkumaan sen vuoksi, että pelkäämme hellittää hallinnasta. Osa ei osaa leikkiä lastensa kanssa ilman, että siitä on jotain hyötyä tai se aika on ansaittu askareilla. Me kaikki tunnistimme ne hetket kun viimeiseen asti valmiissa talossa voi hetken käyttää lepoon mutta sekään ei tunnu rentouttavan, koska mielessä piilee tieto siitä, että kahvia äärilleen kaadettu kuppi on lisää tiskiä.

Vastauksia minulla ei ole, ainoastaan ajatus. Mitä jos olenkin tehnyt koko ajan töitä ansaitakseni jotain jonka olisi koko ajan pitänyt olla itseisarvo? Mitä jos hyvin tehty työ ansaitaan lepäämällä hyvin, mitä jos kävelylenkki rentouttaa vasta sitten kun keho on ravittu ja väsymyksestä vapaa? Mitä jos vapautta ei ansaitakaan kärsimällä vaan se kiteytyy niihin naurunremakoihin joita levännyt mieli päästää sisään?

Mieli, sen pahoittaminen ja vertaistuen merkitys

Törmään aika ajoin siihen kun joku ihmettelee miksi pitää kertoa elämästään kurjia yksityiskohtia julkisesti tai ylipäänsä pohtia ikäviä asioita. Positiivisuutta pidetään suuremmassa arvossa ja kaikenlainen negatiivinen pyöriskely kääntyy jos ei alkuperäisessä tarkoituksessa niin viimeistään viestissä itsesääliksi tai vellomiseksi. Puhutaan ammattiloukkaantujista, uhriutujista, ihmisistä joilla on kummallinen tarve olla niitä surkeita. Etenkin mieleen liittyvissä vammoissa tämä on yleistä, sillä jos ongelma ei ulotu fyysiseen olemukseen, silloin sen pystyy voittamaan oikeanlaisella asenteella. 

Tosi asiassa jos puhutaan ihmisestä joka ilmaisee pettymystä tai pahaa mieltä rinnastaen ihmiseen joka taas kokee tämän pahan mielen tarpeettomana ja negatiivisena, näistä kahdesta se positiivisuutta penäävä toimii negatiivisesti. Positiivisuus on nimittäin ohimenevä, suhteellisen pinnallinen reaktio johonkin kun taas syvät, vaikeat tunteet tulevat sisältäpäin. Toki on olemassa pinnallisia negatiivisia tunteita siinä missä syviä positiivisiakin, mutta kun puhutaan sosiaalisen median keskusteluista, ihmiset editoivat lisäämäänsä sisältöä ja päätyvät päivittämään pienimmätkin ilot välittömästi. Suruista raportoidaan taas ne tunteet jotka sattuvat syvälle tai purskahtavat meistä ulos miltei väkisin. 

Olen aina ollut sellainen ihminen jolle netti ja some on tullut luontevasti. Minulle some on väline toteuttaa itseäni kuten jo lapsena olen toteuttanut, enkä usko sen olevan mitään muuta kenelle muullekaan. Se on väline joka palvelee tarvetta siinä missä pohdiskelu tai valitus on väline joka palvelee tarvetta. Se mikä tarve meillä on määrittyy taas monesta eri tekijästä, esimerkiksi lähiympäristö ja yhteiskunta määrittää monta, menneisyys vaikuttanee tarpeisiimme eniten. Kehopositiivisuuden ja mielenterveyden saralla nämä tarpeet kumpuavat näkymättömyyden, kiusaamisen ja kaltoinkohtelun kokemuksista. 

Nyt kuitenkin meillä on sosiaalinen media, keskustelut ja yhteiskunnan epäkohdat samalla alustalla. Meillä on edessämme ihminen jota joku on sortanut ja joskus on vaikea nähdä sitä sortajaa itsessään. Meidät kohtaa se ihminen joka ei näe käytöksessään mitään vikaa ja kaikki nuoruuden kokemukset tulvivat mieleen. Jokainen meistä kysyy itseltään, miltä minusta tuntuu ja pyrkii sen ilmaisemaan, arimmat ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Osa meistä on löytänyt ensimmäistä kertaa äänensä, sanonut julki niitä ajatuksia jotka on toistuvasti ammuttu alas tarpeettomana valittamisena, kertovat kokemuksistaan ja tuskan tunteistaan, huutavat ääneen kuinka ovat viiltäneet kipua itsestään ulos. Vaikka viesti olisi toistuva ja sen sävy valittava, se silti palvelee tarkoitusta ja jotta se tarkoitus täyttyisi, on meidän kuultava mitä sanotaan ja miksi.  

Hyvässä keskustelussa nimetään usein kaksi tärkeintä  vaikuttajaa: kertominen ja kuunteleminen. On tärkeää puhua toiselle ja on aivan yhtä tärkeää kuunnella mitä puhutaan. Kuitenkin teroittaisin tässä vielä kuuntelemisen tärkeyttä siltä osin, että osaa kuunnella myös itseään kertoessaan. Kuuntelee syitä ja tarpeita, sanoja joita käyttää sekä siltä miltä mikäkin asia tuntuu. On tärkeää huomata onko viesti muuttunut ajan mittaan, sisältääkö puhe väheksyviä elementtejä, puhuuko omista tunteistaan vai kommentoiko muiden elämää sen perusteella miten itse siihen reagoi? 

Mikään ei maailmassa tule muuttumaan ellei sitä muovaava ihmiskunta päätä siirtyä eteenpäin mustavalkoisesta ajattelusta. Jos syytämme, on meidän tulevaisuudessa nimettävä syy syyllisen sijaan sillä ihmiset voivat olla toimillaan syy johonkin mutta se ei tee heistä syyllisiä. Esimerkiksi jostakin hankalasta asiasta huomauttava ihminen on pahoittanut mielensä, mutta syy siihen miksi minua se ärsyttää on muualla kuin siinä ihmisessä. Syy ärsyyntymisessäni johtuu minusta. Se kumpuaa minun kokemuksistani, minun ajatuksistani, odotuksistani, välttämistäni asioista. Se, että joku nimeää ikävän tunteensa, ei ole minulta pois eikä sille tunteelle tilan antaminen heikkoutta. Sen sijaan jos syytän mielenliikkeistään puhunutta ihmistä uhriutumisesta tai pahamielisyydestä, se on pois hänen kunnioituksestaan, hänen oikeuksistaan ja vapaudestaan. Se on pois minun mahdollisuuksistani nähdä miksi en kestä kohdata vaikeita tunteita tai huomata kuinka itselle merkityksettömäksi merkatut asiat ovatkin toiselle merkittäviä. Se on pois minun kyvystäni kuunnella ja ymmärtää, se on pois paremmin toimivasta yhteiskunnasta. 

Toisin sanoen, syy miksi minä puhun vaikeista, henkilökohtaisista asioista on osittain henkilökohtainen ja osin yhteiskunnallinen. Puhun vaikeista, lamaannuttavista asioista koska minun on tehtävä niistä itselleni konkreettisia ja toisaalta sen vuoksi, että joku muu voisi saada äänen minun kauttani. Puhun koska pystyn, koska osaan ja koska on pakko. Ajoittain minua syytetään negatiivisuudesta ja itsekeskeisyydestä, jopa itsesäälistä vaikka tosi asiassa olen yksi positiivisimmista ihmisistä sosiaalisessa mediassa. Minä olen positiivinen koska käsittelen ja hoidan haavojani, olen positiivinen koska annan lempeästi itselleni tuntea oloni kurjaksi, koska ymmärrän itseäni ja muita joilla on merkityksetön olo ja olen erityisen positiivinen siksi koska en välttele elämän vaikeuksia enkä usko onneen ilman surua. Minun tieni vie eteenpäin ja se tie on täynnä kiviä, kuoppia ja jalanjälkiä. 

Tänäänkin teen valintoja itseni hyväksi ja totean, että ihmisen on toisinaan välttämätöntä olla vähän rikki. Todellista rohkeutta on kohdata se rikkinäisyys niin muissa kuin itsessäänkin.  

Itseni suurin vihollinen

Syyllisyys on ollut aiheena ennenkin mutta huomaan jälleen palaavani siihen. Ihmiset jotka elävät syyllistä arkea, osannevat tähän samaistua. Olen jostain syystä kasvanut ihmiseksi, joka syyttää itseään kaikesta; jopa olemattomista ongelmista. Kun olen syypää, olisin voinut, pitäisi, miksi en vain. 

Kävin tässä pitkästä aikaa kylässä sellaisten ihmisten luona joista olen huomannut pitäväni. Tapani mukaan olen hermostunut ja hädissäni koska ihmiset saavat minut aina jollain tasolla kauhun valtaan. Menen ja olen sosiaalinen sekä  lasken jokaisen virheen, virheentapaisen ja kyseenalaistuksen jonka voin mistä tahansa kehittää, oli se sitten tapa puhua, äänenpaino, puheen voimakkuus, pituus, aihe, käytetyt sanat, puheenaiheen suunta, keskittymiseni, ajatukseni, olemukseni, puhenopeuteni, mitä tahansa. Mikä tahansa on minulle lyömäase, jota voin käyttää itseäni vastaan, missä tahansa ja milloin tahansa. Yhdestä sanasta jota en esimerkiksi sanonut, voi tulla vuosien mittainen murhe, johon palaan toistuvasti. 

Itse kyläreissu meni hyvin, olin iloinen ja sosiaalinen, puhelias kuten aina hermostuneena, nauroin ja onnistuin rentoutumaan. Tunsin itseni levolliseksi ja itsevarmaksi. Perheisiin tottumattomana koin tilanteen hämmentävänä sillä vaikka kyseessä ei ollut minun sukulaisperheeni, minut otettiin tasavertaisena vastaan ja se tuntuu oudolta. Huomaan aina odottavani mielenkiinnottomampaa vastaanottoa ja sitten ihmettelen lähtiessäni miten lämmin tunnelma talossa olikaan.  

Mutta tälläkin kertaa mukaan tuli mutta. Jossain vaiheessa keskustelua nousi esiin se miten minä tykkään puhua ja ohimennen mainittiin se miten puhun aina itsestäni. Lyhyesti selitettynä puhun paljon seurassa, mitä hermostuneempi olen sitä enemmän puhun ja se johtuu ihan siitä että yritän puheella hallita ahdistustani. Sitten siinä tosin on sekin että ajattelen hirmuisen paljon ja rakastan analysoida, jolloin tulen helposti puhuneeksi auki mietteitäni. Älkää siis kysykö minulta mitään jos haluatte että olen hiljaa. Lisäksi sitten se miksi puhun itsestäni, no siihen on oikeastaan kaksi syytä: ensinnäkin olen sellaisessa sisäisen tarkastelun vaiheessa kiinni että minun on keskityttävä itseeni ja se näkyy luonnollisesti puheessani ja toiseksi, en halua sanoa, väittää tai kertoa muiden ihmisten asioista. Kyllä minä sitäkin teen, mutta pääasiassa pyrin puhumaan asioista joista tiedän ja ne ovat käytännössä omiani. 

Nämä kaksi huomiota olivat viattomia ja kuuluivat osaksi vallitsevaa puheenaihetta, kuitenkin huomaan niiden jääneen taskunpohjalle. Huomaan tarkkailevani asioita joita puhun ja vaativan itseltäni perusteluja miksi ne olisivat merkittäviä. Huomaan syyllisyyttä ja häpeää siitä että olen puhelias, enkä enää muista sitä miten ulkona mukavuusalueeltani olen sosiaalisissa tilanteissa. Huomaan epäileväni oikeuttani olla äänessä, ajatuksiani, hyvin menneen illan mielikuvaa ja sitä, olenko hyvä ihminen. Kaikki tämä käytännössä ilman minkäänlaista perustetta. 

Minun päässäni asuu kyseenalaista, syyllistäjä, sättijäpeikko joka on lapsesta asti ollut paikalla arvostelemassa ja solvaamassa kaikkea mitä olen tehnyt ja halunnut. Kun itken poismennyttä ystävää se sylkee korviini epäilyksiä tunteitteni aitoudesta ja huomionhakuisuudesta, kun olen vihainen se kyseenalaistaa oikeuteni olla ja kun nauran sydämeni kyllyydestä se osoittaa sormellaan kovaa ääntäni sekä sen vaivaannuttavaa muotoa. Se kyseenalaistaja on väsymätön, taipumaton olento joka on vähintään yhtä vahva kuin vahvin lihakseni ja se tarraa terävillä kynsillään olkavarteeni niin kauan kunnes veri vuotaa. 

”Et sinä riitä”, se sanoo. ”Sinä et koskaan onnistu.” 

Ja minä seison kynnet lihassani hiljaa, yritän jättää kivun huomiotta ja järkeilen ettei kuulemani ole ainakaan täysin totta. En minä ole niin ikävä, en voi olla mitenkään. Järkeilen, että jos minusta ei pidettäisi, ei minua kutsuttaisi mukaan. ”..mutta kyllähän sinä tiedät”, pirullinen olan päällä kyyhöttävä vainoajani jatkaa, ”..sinä tiedät hyvin miten vaikeista asioista ihmiset vaikenevat niin pitkään kuin mahdollista.”

Syyllisyys on jotain, jota kannan mukana kuin repullista kiviä. Se painaa minut maahan ja jäykistää kehoni liikkumattomaksi. Se kyseenalaistaa kaiken olemassaolosta oikeuteen ja supattaa korvan juureen väsymättä. Toisinaan uuvun liikaa sen ohittaakseni ja korvani juureen supatetut ajatukset alkavat kuulostaa oikeilta. Sellaisina päivinä on vaikea olla minä, eikä pelkästään vain sen vuoksi, että minä olisin voinut toimia toisin.  

Illan hämärtyessä yritän vain toistaa itselleni ajatusta: Erehtyminen on inhimillistä ja minä olen täydellisesti ihminen. 

Kauneutta vailla

Linnan juhlien jälkihumussa törmään taas ajatukseen kauneudesta, etenkin kun osallistujat olivat kaikenlaista kokoluokkaa mutta kuvissa esiintyy pääasiassa niitä ”kauneimpia” johon ei muhkeampi vartalomuoto istu. Miehillä tilanne lienee hippasen parempi sillä mies voi olla isompanakin komea ja hänen vatsansakin voi olla isona komea, mutta koska tärkeydessään kauneus ajaa myös miesten yli, jäävät he täysin huomiotta. Toisaalta taas sitä voi pitää myös siunauksena sillä ihmisen typistäminen pelkkään ulkomuotoonsa on aina yhtä haitallista. 

Selvennetäämpä tätä hieman.  

Kauneus ei käsitteenä itsessään ole huono asia, mutta sen korostaminen voi tehdä siitä sellaisen. Ensinnäkin kauneuden ihastelu ja siihen keskittyminen jakaa ihmiset kauniisiin ja rumiin. Tämä synnyttää tilanteen jossa yhtä ihaillaan ja toista hyljeksitään, vieläpä täysin syyttä sillä ulkoinen olomuoto ei määritä ketään. Kauneus itsessään on myös jokaisen itsensä määrittelemä käsite ja vaihtuu katsojan myötä, kun taas sitten useammin ihailun kohteena ollut ihminen kadottaa itsensä ihonsa rypyttömyyteen.  

Kauneuteen sidotaan sellaisia stereotypioita kuin onnistuminen, täydellisyys, viisaus, merkittävyys, haluttavuus, ynnä muuta vastaavaa. Rumat taas ovat herkästi epäonnistuvia, tyhmiä, inhottuja, hitaita ja vääriä. Kaunis ihminen ei kuitenkaan ole sen enempää kuin katsojansa silmissä kaunis ja kaikki mitä hän joko näyttää todeksi tai todistaa vääräksi näissä stereotypioissa, tapahtuu hänen itsensä kautta, ei pelkän kauneuden. Kauneuden tuoma itsevarmuus voi aiheuttaa pelottomuutta ja halua kehittyä mutta kaikki mitä hän on ulkonäkönsä lisäksi tulee siitä huolimatta, ei sen vuoksi. 

Kauneuden ihannointi näin korostettuna piirteenä ihmisessä on siksi kummallista, etenkin sellaisena aikana kun vaimoja ei valita nälkään nääntyvien rivistä. Eikä ensimmäinen ongelma tässä asiassa ole muiden mielipiteet tai media joka mehustelee muiden ulkonäöllä, vaan se, että tämä sama arvottava dialogi on tullut osaksi jokaisen ihmisen sisäistä puhetta. Jokainen ihminen, aina vain nuorempana, päätyy peilin ääreen miettimään ”mikä minussa on vialla” sen sijaan että juhlisi asioita joita osaa. Etenkin tytöt opetetaan tässä yhteiskunnassa olemaan nättejä ja kilttejä ja positiivisia, heitä kommentoidaan fyysisillä huomioilla ja heille annetaan koristeita lahjaksi. Heidän identiteettinsä sidotaan jo vauvana kauniin prinsessan pitsiröyhelöihin, heidän riehakkuutensa maltilliseen pianokappaleeseen ja heidän kapinallisuutensa kärjistyy puheeseen, jota ei ole pyydetty. 

Rumuus taas nähdään vääränä ja vaarallisena, vaikka oikeasti rumuutta ei sellaisenaan ole olemassa. Se, että ihmisen kasvot eivät ole kauniin symmetriset, ei tee hänestä väärää, tyhmää, ilkeää ja inhottavaa mitä nykyajan ruma meille edustaa. Rumuus on sanana meille kirosana jota ei voi käyttää ilman että se on loukkaus tai sivallus, eikä se ole mitään sellaista joka ansaitsisi arvostusta kuten kauneus, vaikka tosi asiassa rumuuteen sisältyy ne mielenkiintoisimmat asiat ihmisen ulkonäössä.

Mietitään tätä samaa asetelmaa toiselta kantilta: sanotaan vaikka että olet juhlissa ja päädyt keskelle ryhmää jossa haluat osallistua keskusteluun kertomalla jonkin loistavan tarinan elämästäsi. Valitsetko jotain jossa olet onnistunut mutkitta? Valitsetko tarinan, jossa kukaan ei epäröinyt, tehnyt virhearvioita, käsittänyt väärin? Keräätkö osaksesi ihastusta luettelemalla kaikki ne hienot saavutukset ja tiedonhippuset jotka omistat? Ei. Mielenkiintoinen tarina koostuu niistä epäonnisista, vaarallisista, inhottavista asioista. Mielenkiintoinen tarina kysyy kysymyksiä ennemmin kuin vastaa niihin, se herättää tunteita inhimillisillä erehdyksillään ja virhearvioiden seurauksilla. Mitä tavallisempi tarina on, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy.

Joten kun nyt ihastelemme kauniita muotiluomuksia, kampauksia, koruja ja ihmisiä, mieti uudelleen kauneuden merkitystä ihmisessä. Onko kauneus sellainen ominaisuus, jolla on merkitystä yli kaiken muun ja kuinka usein katsot itseäsi peilistä muun kuin kauneuden kautta?  

Minuus ei kiteydy siihen miltä ihosi näyttää. Iho on vain käärö, joka pitää pakettisi kasassa. 

Omatunto ja sisäinen syyttelijä

Siinä missä on tärkeää oppia oikeanlaista vastuuta ja hyväksyä ettei minun tehtäväni ole tuntea muiden puolesta, on meillä myös savotta edessämme liittyen siihen mitä tunnemme kun mokaamme oikein pahasti.  

En tiedä minkälaisia tuntijoita muut ovat mutta minä tunnen kovaa, vahvasti ja ikuisesti. Tunnen edelleen katkeruutta siitä ettei 1995 lainattu vitonen koskaan päätynyt minulle takaisin, häpeää siitä että sanoin typerästi kuudennella luokalla, katumusta siitä että olen ollut hyväuskoinen hölmö tasaisin väliajoin. Monet minut tuntevat ovat lohdutelleet ja vakuutelleet että ei se haittaa, kuka sitä muistaa, pikku juttu mutta minun päässäni.. Minun päässäni kulkee paraati jossa monta metriä korkeat bannerit kantavat sanoja kuten hyväuskoinen, hölmö, pettymys, epäonnistuja, väärä.  

Yritin olla kauniimpi kuten tyttöjen pitää, en onnistunut näyttämään kuin itseltäni (ikään kuin se nyt olisi mahdollista tai joku kauhea tuomio). Yritin kantaa kaiken vastuun ja muistaa satoja asioita, pettymys kun minulla olikin nälkä ja nukahtelin istualtani paikkoihin. Yritin olla matemaattinen nero kuten perhe ja opettajat odottivat, tyhmä idiootti joka on liian laiska oppiakseen ja joutuu käymään useamman kerran tukiopetuksessa koska ei ymmärrä koordinaatiston kaksiulotteisuutta.  

Syy on aina ollut minussa, olen oppinut. Velvollisuus on myös minussa sillä minun pitää tehdä, toimia, olla valmis. Aina valmis, kuten sudenpentu partiossa jos en sitäkin olisi lopettanut kesken. 

Nyt sitten olen taas tässä tutussa syyllisyyden lammikossa unohdettuani täysin lähteä ajoissa lapseni ystävän syntymäpäiville. Kun sain tietää unohduksestani ja noh, muistin kaiken, mieleen tulvi kiloittain mielipahaa jota olin aiheuttanut, pettymyksiä, katkeruutta ja oikeiksi todistettuja pelkoja. Välimatka oli niin suuri ettei ollut enää järkeä lähteä ajamaan joten päädyimme vain hiljaa toteamaan että oli tapahtunut kurja juttu. Mutta minun päässäni oli taas paraati uudella kierroksella vaikka vielä eilen olin istunut hautajaissaattueen kanssa muistelemassa menetettyä ystävää. Ei sinulla ole syytä olla näin edesvastuuton, sinä kamala, kamala lapsi, katso mitä teit. 

Meissä kaikissa on syyttävä sisäinen ääni. Sitä kutsutaan omatunnoksi mutta joskus se on pelkästään syyllistäjä, varoittaja, vihaaja. Se ääni ohjaa sinua parempaan suuntaan tekemällä olosi kurjaksi kun teet jotain väärin, mutta joillekin meistä se on kasvanut sisäisen, itseaiheutetun henkisen väkivallan keskusvoimaksi. Jotkut meistä ovat saaneet elää niin vahvan pelon ja kritiikin keskellä, että se kritiikki on kasvattanut itselleen jalat, kädet ja pään sekä heristää nyt sormeaan meille mitä pienimmästäkin syystä.

On tärkeää yrittää oppia järkeistämään sitä syyttäjää, sanoa ääneen sen väittämät naurettavuudet jonka mukaan koko maailman hyvinvointi olisi jotenkin sinusta kiinni. Sanoa ääneen kaikki se kipeä häpeä ja syyllisyys, sanoa ääneen miten on pettänyt toisen odotukset ja sanoa ääneen ettei ole sitä tarkoittanut. Minä en ole tarkoittanut tätä. Tämä ei ollut minun tekemäni onnettomuus vaikka olenkin ollut tilanteessa osatekijä. 

Tänään minä aion jokaisen synkän itsesyytöksen edessä hengittää syvään, sulkea silmäni ja sanoa sisäänpäin:

”Ei. Lopeta.

Minä olen hyväntahtoinen, empaattinen, erehtyvä ihminen joka ei voi välttää katastrofeja mutta pystyy toimimaan korjatakseen niitä, vaikka ne tapahtuisivat täysin minusta riippumatta. Minä pyrin oppimaan, rakastamaan ja olen rakastettu. Minä en voi olla enempää kuin minä haluan olla ja minä haluan olla paljon enemmän kuin kykenen.  

Joten lopeta kiusaaminen ja anna minun olla. Jokainen ansaitsee saada elää rauhassa.”

Uskon, että jonakin päivänä voin uskoa tähän itsenikin kohdalla.  Tänään tuntuu että syyllisyyden kanssa painiminen on todellakin taistelua.

Vahvuutta on antaa kyky selvitä itse

Itsenäisyyden määritelmä on vapautta muun vallasta, omilla jaloillaan seisomista, oman taakkansa kantamista ilman välttämättömiä kytköksiä tai apukäsiä.  Itsenäisyyden ytimessä on se, että voi päättää asioista, miettiä omaa suuntaansa ja johdattaa itseään ilman käskijöitä. Se on individualismia, todennettu identiteetti ja oma nimi. Siinä missä nuori ihminen saa valita oman asuntonsa sisustuksen, nuorelle maalle annetaan oma nimi, raha ja lippu.

Itsenäistyminen ei tule ilman taistelua, se on raskasta ja veristä puuhaa, käytiin sota sitten sisäisesti tai ulkomailla. Silti tätä sotaa käydään muulloinkin kuin vain tarinan alussa, se vapauteen pyristeleminen on vain alkusoittoa kaikelle mitä itsenäisyys ihmiseltä oikeasti vaatii, nimittäin pakoon juokseminen on se helpoin osuus ja vasta selviytyminen määrittää itsenäisyyden todellista luonnetta. Näin se on ihmisilläkin.

Viime aikoina keskusteluilmapiirissä on tapahtunut konkreettisia muutoksia ja minun silmissäni se muutos liittyy näkökulmaan. Käytetään sanoja kuten loukkaantujat, mielensäpahoittajat, uhriutujat. Ihmisten tunteista puhutaan hyvin ulkoistavaan malliin eikä kukaan ota vastuuta tunnesäätelystä. Mielensäpahoittajiksi kutsuttujen ihmistenkin pitäisi kokea syyllisyyttä surkeasta valinnasta antaa muille se kuva että heitä on loukattu, mutta oikeat ja todennetut tunteet poistavat läsnäolollaan molemmilla puolilla.  

Monesti sitä törmää ihmisiin joita painaa se mielipaha jota epähuomiossa ovat aiheuttaneet muille. Tai ihmisiin, jotka kärsivät ystävän rinnalla. Huolehtiviin vanhempiin, sureviin sukulaisiin, sängynpohjalla huokaileviin pikkujoulujuhlijoihin puolisoineen. Niin usein näkee niitä, jotka tuntevat velvollisuuden ja voimattomuuden ristiriitaa, repeävät useampaan eri ilmansuuntaan yhtä aikaa ja yrittävät epätoivoisesti vielä jaksaa seistä tukena. Nämä ihmiset tekevät kaiken rakkaudesta, solidaarisuudesta ja tottumuksesta, vaikka se tarkoittaisi heille ikävää ja yksinäistä elämää. Se on sen arvoista, he sanovat. Se helpottaa muiden taakkaa. 

Mitä jos tänä itsenäisyyspäivänä keskittyisimme omaan itsenäisyyteemme? Opettelisimme katsomaan maailmaa kuten se näkyy meille, puhumaan meidän tunteistamme sen sijaan että puhumme meidän havainnoistamme liittyen muiden elämiin? Mitä jos tänä vuonna itsenäistyisimme ja ottaisimme vastuun vain omista tuntemuksistamme?

Mitä jos tänään aloitetaan oma itsenäistymisen vuosi ja pyritään ottamaan vastuu omista tunteistamme sellaisinaan kuin ne ovat, sillä tunteet ovat läsnä vaikka niille ei löytyisi käyttöä, syyllistä tai loogista selitystä. 

Mitä jos tänä vuonna luottaisimme läheisiimme niin paljon, että antaisimme heidän käsitellä heidän omat tunteensa, kantaa heidän omat taakkansa ja soisimme heille mahdollisuuden joskus pyytää apua, sillä avun pyytäminen on henkinen suihku niin pyytäjälle kuin sille, jolta pyydetään. 

Mitä jos tästä päivästä lähtien kantaisit ensin oman taakkasi, suoraselkäisenä ja vahvana, ennen kuin otat muiden taakkoja kannettavaksesi?  

Nimittäin vahvuus ei tule siitä kuinka paljon kykenee kantamaan asioita muiden puolesta vaan todellista vahvuutta on suoda itsenäisyys niille, joista olemme tottuneet pitämään huolta.

Menetetyn ajan antama pettymys

Itsenäisyyspäivän aattona mieleen palaa herkästi menneet, menetetyt ihmiset ja taistelun hinta. Sopivasti minäkin vietin aamupäiväni siunaamassa yhden lähipiiristäni matkaan, miehen täynnä rakkautta, pettymyksiä, vastoinkäymisiä ja voittoja.


Lapsena elämä näyttäytyy meille täyttymistään odottavina unelmina, suurena mahdollisuuksien altaana, omien mielitekojen ja ilon aiheiden ammentamista varten. Olemme tietoisia surun läsnäolosta mutta kuittaamme sen ohimeneväksi, kivun kestämistä harjoittelemme ja pian se leikeissä unohtuukin. Jos haljennut polvi haittaa pyöräilyä, sitten pyöräillään yhdellä jalalla. Lapsena olemme voittamattomia.


Aikuisuus hiipii ylle salakavalasti, asettaa esiin velvollisuuksia ja vaateita, käskee toimimaan kuten kuuluu ja pitää. On koulua, on työtä, on tehtäviä ja askareita. Oman kotinsa eteen haluaa tehdä töitä ja pihapiiriä kannattaa rakentaa nyt kun on lomaa. Lapsia syntyy, hekin kasvavat kohti velvollisuuksien viidakkoa, aika kuluu ja kasvoihin ilmestyy juonteita. 


Monesti käy niin ettei ihminen muista pysähtyä ennen kuin törmää johonkin, oli se sitten ensimmäinen harmaa hius, loppunut rakkaus, menetetty ystävä tai jokin muu sydämeen kolahtanut onnettomuus. Monelle itsenäisyys omassa elämässä voi merkitä samaa kuin yksinäisyys, oli sitten perhe tai ei. Silloin katsomme peiliin ja ihmettelemme, kuka sieltä katsoo takaisin.


Aikaa emme voi pysäyttää, eikä pitäisikään. Emme myöskään voi tuoda menneitä ihmisiä takaisin tai muuttaa historiaa, sillä kamalimmatkin tapahtumat voivat aikaansaada hyvää. Helpotus tulee monessa muodossa. 


Se mihin me voimme vaikuttaa on se, miten muistamme muita. Miten kohtaamme muita. Miten kohtaamme surumme ja muistamme sen osana sitä rakkautta, joka meidät sitoo menneisiin. Osana sitä rakkautta jota koemme niin itseämme, muita, kuin yhteisiä muistojamme kohtaan. Kun kohtaamme peilissä vanhan minämme, saatamme surra menetettyä aikaa, menetettyä ulkomuotoa, menetettyjä haaveita. Kohtaamme odotuksen ja lopputuloksen, emmekä aina ole tilanteeseen tyytyväisiä. Ehkä olisimme halunneet pitää ihmiset lähellä, kehon hyvinvoivana, hiukset hulmuavina, voiman lihaksissamme.


Mutta suru on sellainen lahja tässä elämässä, joka on vaikea kohdata. Se on vaikea tunne tuntea, se saa maailman näyttämään päämäärättömältä ja tyhjältä. Surun alkaessa tuntuu, että ilo ei enää ole samanlaista, oleellista tai edes olemassa. On vain minä ja petetyt odotukset, kohdatut pelot. Vain minä ja synkkä joulukuu. 


Huomenna on Suomen itsenäisyyspäivä. Se on päivä, joka on nostettu surun päälle, se on rakennettu tiilistä sille tielle jonka varrelle moni menetettiin. Se on päivä, jolloin juhlimme sitä että voimme seistä tässä yksin, surun ja päämäärän kanssa, käsi kädessä muitten jäljelle jäävien kanssa. Huomenna on päivä, jolloin juhlimme menetettyjä ihmisiä, heidän uskoaan, heidän voimaansa ja heidän taistelutahtoaan etenkin sillä hetkellä, kun taistelu laantui ja savun keskellä seisoi surevat läheiset. Sitä hetkeä, kun jälleenrakentaminen alkoi.


Ota menetyksestä voimaa, laantuneesta taistosta vahvuutta ja näe elämän hauraus. Sinun kasvoillasi näkyy eletty elämä, voitetut vastoinkäymiset, kulunut aika ja lukemattomat kokemukset. Sinun kasvosi ovat uurtuneet tuntemalla, elämällä, hengittämällä. Kyky ikääntyä on lahja menneiltä polvilta ja nyt on meidän vuoromme tuntea kaikki elämän kirjavat tunteet.


Jättäessämme jäähyväiset nuorena nukkuneelle taistelijalle, mieleeni tuli tämä taannoin jäähyväisiksi kirjoittamani teksti.


Tänään ja huomenna minä muistan muita ja yritän heijastaa itseeni sitä samaa rakkautta jota heitä kohtaan tunnen.


Täytyy katsoa ylös

nähdäkseen tähtiä

Ja palatakseen pitää

jokaisen lähteä

On päästettävä irti

voidakseen tarttua

Sekä lapsuudesta luopua

kyetäkseen varttua

Mutta

vaikka eivät hetket

aina yksiin mee

Vaikka pannussa kahvi

hiljaa kylmenee

 

Vaikka ystävä lähtee

kun toinen jää

Vaikka ihminen itkis

toisen ikävää

Ei me yksin olla

Ei ollenkaan

 

Sillä ystävä toista

kantaa mukanaan.

Joka ilta kun lamppu sammuu

Keskustelin eilen muutaman ihmisen kanssa levon merkityksestä elämässä. Kaikille meille oli yhteistä se, että uni oli jollain tavalla kipukohta, osa meistä ei kyennyt nukkumaan yhtäjaksoisesti aamuun, osa nukkui auttamattoman paljon ja osa nukkui huomattavasti liian vähän. Oli kevyttä nukkujaa, kuorsaamisia, painajaisia, levottomuutta ja nukahtamisvaikeuksia. Vaikka on lohdullista olla ryhmässä jossa muut ymmärtävät väsyneenä elämisen ytimen, olin taas sitä vaiettua vähemmistöä liikaunisen alivireystilani kanssa. Siinä missä muut kertoivat nukkuvansa vaikka vain viisi tuntia yössä, minun arkeeni kuuluu kahdeksan tunnin unet ja yhdet tai kahdet parin tunnin päikkärit tai sitten vain lonkalta vedetyt 15 tunnin yöunet. 

Vaikka uneliaisuutta ei vieläkään osata ymmärtää ongelmana siinä missä unettomuus on ongelma, meillä univaikeilijoilla oli silti samat arjen kipukohdat. Emme tienneet esimerkiksi, miten tilanteen saisi ratkaistua, se aiheutti meille ahdistusta ja kuormitti arkea. Kaikilla meillä toistui puheessa arjen välttämättömyydet ja kuinka unelle on vaikea löytää aikaa. Sitten minä johdin joukkoa kohti ”eihän sitä voi nukkua kaiken päivää”-festivaalia, yleisön hurratessa ”vain laiskat ihmiset nukkuvat pitkään” ja heitellessä jalkoihimme lasinsiruja sekä nauloja. 

Onko nukkuminen laiskuutta? Onko se jotain jonka suorittaminen on itselle välttämättömyys tai pakko vai onko kyseessä sellainen tekijä, johon suhtaudumme väärällä tavalla jo ihan yhteiskunnallisella tasolla? Kun menen nukkumaan, menen nukkumaan koska pitää, koska olen äärettömän väsynyt tai sairas ja lepoa tarvitaan ettei kuole jälkitauteihin. En tiedä milloin viimeksi olisin mennyt nukkumaan ihan vain siksi että se on ihanaa ja minä haluan nukkua, ilman syyllisyyttä siitä että aika on pois tehtävistä asioista tai perheeltä, ilman pystyynnukahtamisen luomaa välttämättömyyttä, ilman takaraivossa huutavaa kelloa joka on nipistänyt ajan nukkumaanmenon ja pakollisen heräämisajankohdan mahdollisimman pieneksi. Milloin viimeksi nukahdin jonnekin onnellisen levollisena, milloin viimeksi rakastin olla juuri siinä, milloin viimeksi heräsin pirteänä?

Uni ei ole välttämätön osa päivää, se on sinun kehosi elämää ylläpitävä toiminto siinä missä sydän pumppaa tai keuhkot hengittää. Uni ja lepo on rakastavia, lempeitä elementtejä jotka ovat sinua varten, sinun omiasi. Et ole velkaa unestasi kenellekään, se on ihmisen perusoikeus etenkin tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa jossa elämme. Uni on jotain jonka suomme itsellemme, jolla hoidamme kehoamme, jolla nautimme elämästä. Toki on tilanteita jossa uni on osa välttämistä ja pakoa todellisuudesta, mutta en usko sen kuitenkaan olevan sen haitallisempaa kuin televisiosarjojen ahmiminen useampi jakso kerrallaan.

Ihminen kaipaa lepoa ja lempeyttä, etenkin itseltään. Anna itsellesi lupa olla väsynyt. Löydä tiesi sen luo ja nuku aina kun siltä tuntuu. Minä olen joissakin tilanteissa onnistunut ylläpitämään pitkiäkin aikavälejä jolloin olen nukkunut kerralla pidempään kuin yleensä itselleni suon. Vaikka se tuntui karmealta lohkaista kiireestä ja arjesta vielä suurempi pala tiedottomana makaamiselle, huomasin levänneen mielen loppujen lopuksi toimivan paremmin ja tehokkaammin kuin niin kutsutuilla normaaleilla unilla. Ilmeni, että ajatukseni ajan tuhlaamisesta olivat suuresti  liioiteltuja ja kuluttamalla päivästä enemmän aikaa omalle levolle sainkin lopulta arkeni keskellä paljon enemmän tehtyä. 

Tämän sanottuani kysymykseksi jää: 

Mitä sinä sanot itsellesi tänä iltana, kun valmistaudut nukkumaan? 

Kenelle omistat tulevan yön levon? 

Kaavoihin kangistunut aikuinen

Lapsen mieli on niin mahtava, se osaa kyseenalaistaa asiat aivan eri tavalla kuin aikuisella. Monesti sitä ajatellaan että lapset on vähän höhlempiä kun ei ne Tiedä tai Ymmärrä, että Koulutus Korjaa kyllä. Ei lainkaan tulla ajatelleeksi sitä että lasten mielestä puuttuu ensisijassa ohjelmointi, eikä tietoa. Moni aikuinenkin elää elämänsä täysin kyvykkäänä toimimaan vaikka ei Tiedä kuin osasta asioista tai Ymmärrä kuin hänen elämänsä oleellisimmat asiat. Ihmiset siis eivät tarvitse täydellistä Tietoa ja Ymmärrystä voidakseen olla Aikuisia. Miksi siis lapset olisivat yhtään sen vähemmän valmiita kyseenalaistamaan asioita?

Oikeasti aikuiset yllättyvät lasten kysymyksistä niiden uudenlaisen, aidosti uteliaan näkökulman vuoksi. Tietämättömyys antaa lapselle mahdollisuuden kysyä ilman ennakko-oletuksia ja tutkia vaivattomasti mitä  tavanomaisimpia arjen elementtejä. Aikuiset sen sijaan joutuvat tekemään töitä jo pelkästään sen kanssa ettei heille esitetty kysymys noudata oikeanlaisten kysymysten sanattomia sääntöjä. Ainakin meidän perheessä hermostutaan hyvin nopeasti siihen ettei äiti vain voi vastata vaan alkaa kysyä tarkennuksia.

Esimerkiksi parin viime päivän keskusteluista voin antaa kysymyksen jonka lapseni esitti puolihuolimattomasti ruokapöydässä. Hän lusikoi lohta lautaseltaan ja huikkasi siinä välissä: ”Äiti, mikä on yleisin kala?”, mihin minä en sitten osannut vastata koska aivoni eivät hyväksyneet sitä että olisi pitänyt vain valita joku vastaus ilman tarkempaa tietoa. Sama tilanne toistui seuraavana aamuna kun lapsi totesi että ”joulu ei ainakaan ole niin pitkä” ja hermostui pikavauhtia kun halusin tietää mihin sitä verrataan.

Lapsilla on jotain mittaamattoman arvokasta, mitä aikuiset eivät osaa arvostaa. Heillä on koulimaton mieli, tutkimusmatkailijan arki ja kyky kyseenalaistaa sellaisiakin asioita jotka otetaan itsestäänselvyyksinä. Yksi vanhemmuuden rikkauksista on pääsy tähän uniikkiin tapaan nähdä ja viisaimmat meistä oppivat lapsiltaan. Viisaimmat meistä aikuisista ovat niitä, jotka kyseenalaistavat, tutkivat, varmistavat ja pyrkivät löytämään itsestään uudenlaisia kysymyksiä.

Haastankin kaikki tutkimaan tänään omaa elämäänsä ja kysymään mahdollisimman monta ”mutta miksi”-kysymystä. Miksi leikkuulauta on kulmikas, miksi veitset ovat pitkulaisia, miksi kengät näyttävät tuollaisilta, miksi kalat eivät osaa puhua? Yrittäkää vastata kysymyksiin mikä on yleisin kala ja todentaa onko tosiaan niin että joulu ei ainakaan ole niin pitkä.  

Etsi elämästäsi sellaisia asioita jotka tiedät todeksi niitä oikeasti näkemättä, sido kengännauhasi kuin tekisit sen ensimmäistä kertaa. Kun käyt tutussa paikassa kuten vaikka kylpyhuoneessa tai kiipeät tutut portaat, pyri kääntymään eri suuntaan kuin yleensä ja aloittamaan nousun toisella jalalla kuin tapaat tehdä. Kun huomaat nämä ohjelmointisi arjessa ja koet sen epämukavuuden joka niiden rutiinien rikkomisesta tulee, raotat ovea muihin oletuksiin, rakenteisiin ja itsestäänselvyyksiin itsessäsi. Niihin tuttuihin kaavoihin josta kenties saat lohtua ja joita toteutat sen suuremmin niitä miettimättä. Ainakin minä huomaan toteuttavani joitakin kaavoja ihan jo siitäkin syystä että olen tottunut elämään ahdistuneena, näin ollen elämä ilman ahdistusta on minulle se monesti kauhulla mietitty muutos.

Tie rakkaan ystävän luo

Tasaiseen tahtiin löydän itseni miettimästä mitä joku muu ajattelee minusta. Mieleen ei tule varmuutta siitä miten ystäväni minua ihailee eikä uskoa siihen miten usein hän minusta puhuu ylpeänä. En osaa uskoa edes siihen että joku minut muistaisi, mutta se tuntuu olevan perustelematta selvää että joku minua kritisoi tai haukkuu. Ihan varmasti lähimmät ystävänikin ajattelevat että se nyt saisi parantaa tapansa, kyllä on surkea tapaus, käsittämätön tyyppi. Siitäkin huolimatta että viime vuosina olen saanut hyvää palautetta kasvavassa määrin ja milteipä ilman minkäänlaista kritiikkiä. 

Siitä huolimatta valun istuimellani ja mietin miten maailma minua kyseenalaistaa. Inhoaa ihan. Kun olen niin kamala tyyppi.  

Koska olen ottanut tavakseni yrittää Sherlockmaisella deduktiolla eli päättelykyvylläni sulkea pois mieleeni pesiytyneitä naurettavuuksia, aloin veistelemään päästäni pois ylimääräisiä johtopäätöksiä. Jos ystäväni ei ole sanonut minulle mitään kriittistä, onko todennäköistä että hän inhoaa minua? Ei. Jos ystäväni on jostain syystä jättänyt sanomatta inhostaan minulle, onko se sitten minun vastuullani aavistaa mitä hän ajattelee? Ei. Ja miksi hän olisi edelleen ystäväni jos hän kerran minua inhoaa? Säälistäkö? Vastaavatko hänen tekonsa säälivän ihmisen toimia? 

Meillä on aivoissamme sellainen selviytymislaatikko johon tiputetaan kaikki uhkaa, vaaraa tai väärää vastaavat viestit. Sinne menee tieto perutusta junasta, menee tieto lasisirpaleiden terävyydestä, ruokapatojen kuumuudesta, kaikesta mihin voi itsensä satuttaa. Siihen menee myös tieto uhkaavista kanssaihmisistä sekä tilanteista jotka ovat jollain tavalla hälyttäviä. Minua esimerkiksi on hätyytelty paljon lapsena, olen pelännyt ihmisten äkkipikaisuutta, minua on säikytelty ja huijattu, uhkailtu tien varteen jättämisellä ja Koivuniemen herralla. Olen pelännyt paljon asioita ymmärtämättä oikeastaan miksi, tiennyt vain sen että minulta odotetaan tarkkaan määritettyä käytöstä tai muuten käy huonosti. 

Ajan mittaan ne valvojat ovat alkaneet vaihtua ja säännöt ovat alkaneet muuttua lennossa. Olen itse aikuistunut ja silti sisälläni elää se pieni miellyttävyydenhaluinen ihminen joka ei koe olevansa riittävä. Minun pitää olla parempi, pitää olla reippaampi, iloisempi, miellyttävämpi. Minun pitää olla muille.  

Mutta nyt, hoksauttavat Sherlock-aivoni minulle, tässä on se juju. Pyrin jatkuvasti olemaan parempi ja tykättävämpi muille, mutta entä minä? Minäkin olen ihminen, osa yhteisöä, päättävää demokraattista elintä, niitä ”muita”. Minun mielipidettäni ei oteta huomioon! Vai otetaanko?  

Mitä minä ajattelen itsestäni? Pidänkö minä itsestäni? Ei muut vaan minä. Olenko minä itselleni kiva? Miellytänkö minä itseäni? 

Voisiko olla että kaiken tämän miellyttämisen keskellä ainoa ihminen joka minua inhoaa onkin minä itse? Että yritän hirvittävällä vaivalla miellyttää muita mutta en pääse eroon omasta itseinhostani? Mitä jos olenkin tuhlannut voimavarojani väärään ihmiseen? Minun selviytymislaatikkoni on ääriään myöten täynnä ikivanhoja vaaranmerkkejä enkä ole koskaan niitä käynyt läpi. Kaikki positiiviset viestit kuittautuvat pois kun elän elämääni toistuvassa hälytystilassa. Minä ansaitsen elämääni samaa rauhaa, jota toivon kaikille läheisilleni. Minä ansaitsen ihmisen, joka kannustaa.

Tänään käännän mietteissäni uuden lehden ja annan itselleni kolme tehtävää:  

1) Tunnista se hetki kun vertaat itseäsi muihin tai mietit heidän ajatuksiaan sinusta.

2) Liitä ajatukseen mukaan kysymyksiä, älä hyväksy vastaukseksi mitä tahansa vaan pyydä ihan kaikkeen perustelu. Miten niin ei pidä, miksi se vaivaa minua vaikka ei pitäisi? 

3) Kiedo koko miete yhteen suureen pohdintaan siitä miten voisit olla itsellesi parempi ystävä. Miten voisit vakuuttaa itsesi siitä, että sinä olet tässä ja tulet olemaan sinut hyväksyvä, rakastava, lempeä elämänkumppani. 

Sillä ystävät elävät omaa elämäänsä, osallistuvat omaasi ajoittain tai jopa vaihtuvat, mutta sinä olet se joka todella tulee seisomaan vierellä vuodesta toiseen. Jos sinä et kykene pitämään itsestäsi, et tule koskaan löytämään tarpeeksi vahvaa hyväksyntää muista. Onnekkaimmat meistä saattavat saada rinnalleen ihmisen joka jaksaa vahvistaa uskoamme siihen miten upea ihminen olenkaan mutta tuolloinkin se rakkaus ja itsemyötätunto lähtee aina itsestä.

Anna itsellesi askeleet, jotka vievät sinut parhaan ystäväsi, itsesi, luo. 

Oma joululahjani

Joulu on tulossa, taas. Kinkut, tortut, herkut, glögit ovat tulossa, taas.  

Mikä on sinun herkuttelupaheesi jouluna? Minä olin aiemmin kova torttuherkuttelija, söin niitä kilokaupalla jopa keskellä kesää sillä mikään ei voinut seistä minun ja torttujeni välissä. Olen kai aina ollut perso luumuhillolle. Niitä leivottiin ja syötiin suoraan pelliltä. Glögiä taas join pitkin vuotta jokaiseen flunssaan ja vähän ennakkoonkin kunnes jossain vaiheessa viisastuin ja lopetin, sillä lempiglögini on tehty omenamehuun ja minä olen omenalle allerginen. 

Aikuisuus on muuttanut minun joulujani, ne ovat ihan yhtä pitkiä kuin ovat lyhyitä, sitä ei enää nauti erikoisluvasta herkutella kun sitä voisi tehdä milloin vain, kuoron laulaessa kauniisti rauhasta pörröpäinen vanhempi vain tuhahtaa kyynisenä. Rauha päällä maan, niin varmaan. Ensin tiskit, sanon minä! 

Joten mitä jos tänä jouluna sanoisin että ei. Tänä jouluna nousenkin seisomaan koska haluan, en siksi että pitää. Ostan laatikkoja valmiina ja jätän ne ällöimmät kauppaan kun ei niitä kukaan koskaan syö. Ostan ruokaa mistä pidän, vaihdan niitä tuttuja ruokia ja piristän joulupöytää. Suklaarasian rinnalle hankin lautapelin ja herkutteluksi määrittelen myös pehmoiset villasukat.

Tänä vuonna joulu on lapsille, vanhuksille, ystäville, perheelle ja minulle. Tänä jouluna lupaan ilmoittaa muille etukäteen että joulupäivä on virallinen oma päivä. Päivä jolloin ei vastata puhelimeen jos ei huvita, ei tiskata jos ei haluta, saa syödä tai olla syömättä, kulkea pyjamassa ja vaikka maata eteisen lattialla jos siltä tuntuu. Tänä jouluna jokainen saa itselleen yhden päivän ilman syyllisyyttä, velvollisuudentuntoa, häpeää tai pakkoa täyttää muiden tarpeita.

Tänä jouluna annan lahjaksi itselleni yhden kokonaisen päivän sekä siihen johtavat 24 eheyttävää ajatusta.

Tämä joulu tulee olemaan minunkin jouluni.