Kehopositiivisuus

Kaikki ansaitsevat lempeyttä

Kaikki ansaitsevat lempeyttä

On upeaa nähdä miten tämäkin keskustelu on siirtynyt pois siitä kilojen tuijottelusta ja tarttuu oleellisiin kysymyksiin ihmisistä, heidän peloistaan sekä ratkaisuista jotka tulevat lopulta pelastamaan heidän loppuelämänsä siitä huolimatta minkä kokoisia tai näköisiä he ovatkaan.

Miten voisin kokea olevani hyväksyttävä?

Miten voisin kokea olevani hyväksyttävä?

Jos päätät ulkoistaa elämäsi töihin, kouluun, kavereihin, puolisoon, harrasteisiin, mihin tahansa etkä vietä aikaa oman itsesi, oman kehosi seurassa vaan arvotat itseäsi pelkästään muiden ihmisten silmin, hukkaat tutun itsesi sellaisena kuin se on. Sinä et ole enää nelikymppisenä kaksikymppinen etkä tunnista itseäsi peilistä, jos et ole koskaan elänyt oman kehosi kanssa. Mikäli jätät kaiken sisäisen informaatiosi, tarpeesi, syyllisyytesi, onnesi ja elämänarvosi muiden ihmisten palautteen varaan, et tule koskaan tunnistamaan itseäsi sellaisena kuin se on. Sinulle muodostuu käsityksiä siitä, mitä muut saattaisivat pahimmillaan ajatella ja tulet sokeaksi sille, kuka olet. Kuka olet ollut. Kuka voisit olla.

Mitä tapahtui kun tapasin lapsuudenystäväni?

Mitä tapahtui kun tapasin lapsuudenystäväni?

Mistä sitten jutella kun tapaa ihmisen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen? Tietenkin sivutaan kuulumisia, mille alalle on päätynyt, minkälaista perheenmuodostushistoriaa on, miten äidit ja sisarukset voivat. Minä päädyin selvittämään moderoinnista, sekä omista kehopositiivisuus- ja mielenterveysasioistani, aina sen tapahtuessa päässä pyörähtää toteamus "onko tämä nyt tarpeen", mutta yritän muistaa että ne ovat nyt elämäni ylläpitäviä teemoja. Yritän olla itselleni armollinen, vaikka itsensä hulluksi brändääminen pelottaakin. 

Ajassa ihmistä määrittävät tekijät

Ajassa ihmistä määrittävät tekijät

Huomenna tapaan kasvokkain ihmisen, jonka olen viimeksi tavannut ennen teini-ikää. Tervapataleikkien jälkeen on koettu seksuaalinen vallankumous, kapinallisuus, kipeät ja kasvattavat realiteetit, läheisen kuolemat, verot ja perhe. Meillä on takanamme liki neljäkymmentä vuotta kokemuksia ja nyt tapaamme ihmisen, jonka tunsimme ollessamme kymmenen. Jälleen yskitään kohteliaasti, jutellaan mukavia ja pohditaan hiljaa mikä on todella olennaista tietoa keskustelun kannalta? 

Kuinka usein muistat, että sinun tunteillasi on väliä?

Kuinka usein muistat, että sinun tunteillasi on väliä?

Kuinka usein olet törmännyt tilanteeseen, jossa jonkun toisen kommentti on vaikuttanut siihen kuinka käyttäydyt? Kuinka usein joku on sanonut, että älä nyt noin innostu, älä viitsi itkeä. Sellainen rajoittava kommentti joka ahdistaa tunnereaktiosi nurkkaan ja saa sinut epäilemään sen aitoutta?

Mitä tarkoitetaan kun puhutaan vihasta?

Mitä tarkoitetaan kun puhutaan vihasta?

Viha saa ihmisen etsimään vihollista, hyökkäämään tätä vastaan ja sokeuttaa empatialle vihan kohteen ollessa kyseessä. Viha saa sormet puristumaan nyrkkiin, veren pakenemaan rystysistä ja kädet lyömään täydellä voimalla terveyden toisesta ihmisestä. 

Varpaat ja ihminen

Varpaat ja ihminen

Lähdin tässä  matkaan ja juuri ennen lähtöä luin oman päivitykseni kahden vuoden takaa jossa kuvasin uupumistani traumatisoivaan työhön sekä sitä miten minut oli herättänyt se aamu kun pää punaisena kiljuin kaksivuotiaalleni siitä ettei hän osaa pukea kenkiään. Se hetki muutti suuntaa, se ja puolisoni joka totesi että minusta oli tullut ilkeä. Vaikka rakastinkin työtäni moderaattorina, se rakasti minua ja perhettäni hengiltä. Jonkin oli muututtava. 

Ajatuksia häpeästä

Ajatuksia häpeästä

Häpeä on jotain, josta tiedän paljon. Häpeän jatkuvasti. Häpeän asioita joita olen tehnyt, joita en ole tehnyt, joissa olen ollut mukana tai joihin olisin voinut päästä jos olisin ollut urheampi. Häpeän olemustani, häpeän ajatuksiani, häpeän olemattomuuttani, ääntäni, äänettömyyttäni. Häpeän erityisesti häpeääni. Elän häpeän keskellä, taistellen sitä vastaan niin omassa kuin muidenkin elämässä, minulle hengittäminen on osa sitä uskaltamista, jonka muut ottavat itsestäänselvyytenä. 

Paksuvitsit ja niiden tahaton tuho

Paksuvitsit ja niiden tahaton tuho

Sain kuulla tässä, että MTV:n aamutelevisiossa naureskeltiin sille mitä kävisi jos lihava ihminen maksaisikin karjalanpiirakoistaan painon perusteella. Kuulemma voisi piirakat jäädä kauppaan jos laskuksi tulisikin 1000€. Tästä ymmärrettävästi monikin ihminen pahastui ja antoi palautetta että vitsejä voi laukoa asiallisemminkin ja kas, kun palautteeseen vastattiin muun muassa pahoittelemalla että joku on pahoittanut mielensä. Päätin sitten itse laittaa Huomenta Suomelle palautetta siitä, mitä mieltä minä olen.

Lihavuus on oire, ei sairaus

Lihavuus on oire, ei sairaus

Lihavuus ei ole syy, se on seuraus. Ihminen voi olla lihava tuhannesta muusta syystä kuin siitä, että hän on syönyt liikaa tai istunut liian paljon. Kun ihminen tapaa toisen ja alkaa tätä moralisoida kertyneestä painosta ja laiskuudesta, on moralisoija usein laiskempi kuin kilojaan kantava ihminen. Hän olettaa tietävänsä enemmän, hän olettaa olevansa oikeassa koska ei ole ylipainoinen. Hän olettaa kaikenlaista ilman minkäänlaista ymmärrystä siitä syystä miksi jollakin on ylipainoa ja mikä tärkeintä, hän olettaa että ihmisen kuuluu olla laiha.

Rohkeus syntyy pelosta

Rohkeus syntyy pelosta

En ole mielestäni mitenkään erityisen rohkea, pelkään jatkuvasti kaikkea, häpeän edelleenkin asioita, olen heikko ja hermostunut ihmisraakile. Koko blogini perustuu ajatuksille, jotka kumpuavat epäonnistumisista, peloista, kaatumisista, arkailuista, häpeästä ja syyllisyydestä. Olen tässä tilanteessa siksi, että en ole kyennyt olemaan hyvä ja loistava ja täydellinen. Olen arka ja epävarma, introvertti joka kavahtaa tervehdyksiä ja ihminen, joka yrittää vaan kasvaa ulkokuorestaan huolimatta.