Anteeksipyyntöä viljellään nykyään paljon, ehkä jopa liikaakin. Ihmiset opetetaan jo lapsesta pyytämään anteeksi ilman että he ymmärtävät edes miksi he pyytävät anteeksi, millä tavalla pyydetään anteeksi oikealla tavalla ja milloin ylipäänsä tulee pyytää anteeksi. Saahan sitä toki pahoitella ja anteeksipyydellä muulloinkin, mutta ei tule unohtaa oikean, puhtaan anteeksipyynnön tärkeyttä.
Huomenna tapaan kasvokkain ihmisen, jonka olen viimeksi tavannut ennen teini-ikää. Tervapataleikkien jälkeen on koettu seksuaalinen vallankumous, kapinallisuus, kipeät ja kasvattavat realiteetit, läheisen kuolemat, verot ja perhe. Meillä on takanamme liki neljäkymmentä vuotta kokemuksia ja nyt tapaamme ihmisen, jonka tunsimme ollessamme kymmenen. Jälleen yskitään kohteliaasti, jutellaan mukavia ja pohditaan hiljaa mikä on todella olennaista tietoa keskustelun kannalta?
Kuinka usein olet törmännyt tilanteeseen, jossa jonkun toisen kommentti on vaikuttanut siihen kuinka käyttäydyt? Kuinka usein joku on sanonut, että älä nyt noin innostu, älä viitsi itkeä. Sellainen rajoittava kommentti joka ahdistaa tunnereaktiosi nurkkaan ja saa sinut epäilemään sen aitoutta?
Viha saa ihmisen etsimään vihollista, hyökkäämään tätä vastaan ja sokeuttaa empatialle vihan kohteen ollessa kyseessä. Viha saa sormet puristumaan nyrkkiin, veren pakenemaan rystysistä ja kädet lyömään täydellä voimalla terveyden toisesta ihmisestä.
Lähdin tässä matkaan ja juuri ennen lähtöä luin oman päivitykseni kahden vuoden takaa jossa kuvasin uupumistani traumatisoivaan työhön sekä sitä miten minut oli herättänyt se aamu kun pää punaisena kiljuin kaksivuotiaalleni siitä ettei hän osaa pukea kenkiään. Se hetki muutti suuntaa, se ja puolisoni joka totesi että minusta oli tullut ilkeä. Vaikka rakastinkin työtäni moderaattorina, se rakasti minua ja perhettäni hengiltä. Jonkin oli muututtava.
Häpeä on jotain, josta tiedän paljon. Häpeän jatkuvasti. Häpeän asioita joita olen tehnyt, joita en ole tehnyt, joissa olen ollut mukana tai joihin olisin voinut päästä jos olisin ollut urheampi. Häpeän olemustani, häpeän ajatuksiani, häpeän olemattomuuttani, ääntäni, äänettömyyttäni. Häpeän erityisesti häpeääni. Elän häpeän keskellä, taistellen sitä vastaan niin omassa kuin muidenkin elämässä, minulle hengittäminen on osa sitä uskaltamista, jonka muut ottavat itsestäänselvyytenä.
Eilen kiipesin portaita aamuyöstä, kun saavuin kotiin tekemästä joulukalenteria työhuoneellani. Portaikossa oleva valo oli sammutettu ja kiipesin niitä hämärässä, hiukan ärsyyntyneenä siitä että minulle ei ole muistettu jättää valoa vaikka aina jätän itse sen palamaan jos joku muu on palaamassa yöllä kotiin.
Sain kuulla tässä, että MTV:n aamutelevisiossa naureskeltiin sille mitä kävisi jos lihava ihminen maksaisikin karjalanpiirakoistaan painon perusteella. Kuulemma voisi piirakat jäädä kauppaan jos laskuksi tulisikin 1000€. Tästä ymmärrettävästi monikin ihminen pahastui ja antoi palautetta että vitsejä voi laukoa asiallisemminkin ja kas, kun palautteeseen vastattiin muun muassa pahoittelemalla että joku on pahoittanut mielensä. Päätin sitten itse laittaa Huomenta Suomelle palautetta siitä, mitä mieltä minä olen.
Lihavuus ei ole syy, se on seuraus. Ihminen voi olla lihava tuhannesta muusta syystä kuin siitä, että hän on syönyt liikaa tai istunut liian paljon. Kun ihminen tapaa toisen ja alkaa tätä moralisoida kertyneestä painosta ja laiskuudesta, on moralisoija usein laiskempi kuin kilojaan kantava ihminen. Hän olettaa tietävänsä enemmän, hän olettaa olevansa oikeassa koska ei ole ylipainoinen. Hän olettaa kaikenlaista ilman minkäänlaista ymmärrystä siitä syystä miksi jollakin on ylipainoa ja mikä tärkeintä, hän olettaa että ihmisen kuuluu olla laiha.
En ole mielestäni mitenkään erityisen rohkea, pelkään jatkuvasti kaikkea, häpeän edelleenkin asioita, olen heikko ja hermostunut ihmisraakile. Koko blogini perustuu ajatuksille, jotka kumpuavat epäonnistumisista, peloista, kaatumisista, arkailuista, häpeästä ja syyllisyydestä. Olen tässä tilanteessa siksi, että en ole kyennyt olemaan hyvä ja loistava ja täydellinen. Olen arka ja epävarma, introvertti joka kavahtaa tervehdyksiä ja ihminen, joka yrittää vaan kasvaa ulkokuorestaan huolimatta.
Lapset eivät kaatuessaan loukkaa itseään koska ovat niin varomattomia ja rentoja. He vain kaatuvat. Aikuiset sen sijaan jännittyvät, työntävät kätensä vastaan ja kääntävät jalkansa alle. Meiltä aikuisilta murtuu mieli ja jäsenet pelkästään jo senkin vuoksi, että yritämme niin kovasti välttää maailman kolhuja. Ehkä meidän pitäisi oppia rentoutumaan, hellittämään ja hoitamaan vasta syntynyttä mustelmaa, eikä niinkään varautua siihen hetkeen kun sattuu sillä meitä kaikkia sattuu joskus.
Lopputuloksena minusta kasvoi ihminen joka ei ollut läsnä. Joka oli aina sysätty odottamaan omaa vuoroaan. Pullotetut tunteet pullotettiin omaan lokeroonsa odottamaan omaa vuoroaan. Minusta kasvoi ihminen, joka kulki maailmassa suorittamassa häneltä odotettuja tehtäviä niin, että oma identiteetti, läsnäolo ja sielu kulki kehon vierellä kuin ilmapallossa. Sellainen ihminen, joka hengitti oman kehonsa ulkopuolella. Sellainen ihminen, joka istui kuskittomassa autossa matkustajana.
