Mielenterveys

Menetetyn ajan antama pettymys

Itsenäisyyspäivän aattona mieleen palaa herkästi menneet, menetetyt ihmiset ja taistelun hinta. Sopivasti minäkin vietin aamupäiväni siunaamassa yhden lähipiiristäni matkaan, miehen täynnä rakkautta, pettymyksiä, vastoinkäymisiä ja voittoja.


Lapsena elämä näyttäytyy meille täyttymistään odottavina unelmina, suurena mahdollisuuksien altaana, omien mielitekojen ja ilon aiheiden ammentamista varten. Olemme tietoisia surun läsnäolosta mutta kuittaamme sen ohimeneväksi, kivun kestämistä harjoittelemme ja pian se leikeissä unohtuukin. Jos haljennut polvi haittaa pyöräilyä, sitten pyöräillään yhdellä jalalla. Lapsena olemme voittamattomia.


Aikuisuus hiipii ylle salakavalasti, asettaa esiin velvollisuuksia ja vaateita, käskee toimimaan kuten kuuluu ja pitää. On koulua, on työtä, on tehtäviä ja askareita. Oman kotinsa eteen haluaa tehdä töitä ja pihapiiriä kannattaa rakentaa nyt kun on lomaa. Lapsia syntyy, hekin kasvavat kohti velvollisuuksien viidakkoa, aika kuluu ja kasvoihin ilmestyy juonteita. 


Monesti käy niin ettei ihminen muista pysähtyä ennen kuin törmää johonkin, oli se sitten ensimmäinen harmaa hius, loppunut rakkaus, menetetty ystävä tai jokin muu sydämeen kolahtanut onnettomuus. Monelle itsenäisyys omassa elämässä voi merkitä samaa kuin yksinäisyys, oli sitten perhe tai ei. Silloin katsomme peiliin ja ihmettelemme, kuka sieltä katsoo takaisin.


Aikaa emme voi pysäyttää, eikä pitäisikään. Emme myöskään voi tuoda menneitä ihmisiä takaisin tai muuttaa historiaa, sillä kamalimmatkin tapahtumat voivat aikaansaada hyvää. Helpotus tulee monessa muodossa. 


Se mihin me voimme vaikuttaa on se, miten muistamme muita. Miten kohtaamme muita. Miten kohtaamme surumme ja muistamme sen osana sitä rakkautta, joka meidät sitoo menneisiin. Osana sitä rakkautta jota koemme niin itseämme, muita, kuin yhteisiä muistojamme kohtaan. Kun kohtaamme peilissä vanhan minämme, saatamme surra menetettyä aikaa, menetettyä ulkomuotoa, menetettyjä haaveita. Kohtaamme odotuksen ja lopputuloksen, emmekä aina ole tilanteeseen tyytyväisiä. Ehkä olisimme halunneet pitää ihmiset lähellä, kehon hyvinvoivana, hiukset hulmuavina, voiman lihaksissamme.


Mutta suru on sellainen lahja tässä elämässä, joka on vaikea kohdata. Se on vaikea tunne tuntea, se saa maailman näyttämään päämäärättömältä ja tyhjältä. Surun alkaessa tuntuu, että ilo ei enää ole samanlaista, oleellista tai edes olemassa. On vain minä ja petetyt odotukset, kohdatut pelot. Vain minä ja synkkä joulukuu. 


Huomenna on Suomen itsenäisyyspäivä. Se on päivä, joka on nostettu surun päälle, se on rakennettu tiilistä sille tielle jonka varrelle moni menetettiin. Se on päivä, jolloin juhlimme sitä että voimme seistä tässä yksin, surun ja päämäärän kanssa, käsi kädessä muitten jäljelle jäävien kanssa. Huomenna on päivä, jolloin juhlimme menetettyjä ihmisiä, heidän uskoaan, heidän voimaansa ja heidän taistelutahtoaan etenkin sillä hetkellä, kun taistelu laantui ja savun keskellä seisoi surevat läheiset. Sitä hetkeä, kun jälleenrakentaminen alkoi.


Ota menetyksestä voimaa, laantuneesta taistosta vahvuutta ja näe elämän hauraus. Sinun kasvoillasi näkyy eletty elämä, voitetut vastoinkäymiset, kulunut aika ja lukemattomat kokemukset. Sinun kasvosi ovat uurtuneet tuntemalla, elämällä, hengittämällä. Kyky ikääntyä on lahja menneiltä polvilta ja nyt on meidän vuoromme tuntea kaikki elämän kirjavat tunteet.


Jättäessämme jäähyväiset nuorena nukkuneelle taistelijalle, mieleeni tuli tämä taannoin jäähyväisiksi kirjoittamani teksti.


Tänään ja huomenna minä muistan muita ja yritän heijastaa itseeni sitä samaa rakkautta jota heitä kohtaan tunnen.


Täytyy katsoa ylös

nähdäkseen tähtiä

Ja palatakseen pitää

jokaisen lähteä

On päästettävä irti

voidakseen tarttua

Sekä lapsuudesta luopua

kyetäkseen varttua

Mutta

vaikka eivät hetket

aina yksiin mee

Vaikka pannussa kahvi

hiljaa kylmenee

 

Vaikka ystävä lähtee

kun toinen jää

Vaikka ihminen itkis

toisen ikävää

Ei me yksin olla

Ei ollenkaan

 

Sillä ystävä toista

kantaa mukanaan.

Joka ilta kun lamppu sammuu

Keskustelin eilen muutaman ihmisen kanssa levon merkityksestä elämässä. Kaikille meille oli yhteistä se, että uni oli jollain tavalla kipukohta, osa meistä ei kyennyt nukkumaan yhtäjaksoisesti aamuun, osa nukkui auttamattoman paljon ja osa nukkui huomattavasti liian vähän. Oli kevyttä nukkujaa, kuorsaamisia, painajaisia, levottomuutta ja nukahtamisvaikeuksia. Vaikka on lohdullista olla ryhmässä jossa muut ymmärtävät väsyneenä elämisen ytimen, olin taas sitä vaiettua vähemmistöä liikaunisen alivireystilani kanssa. Siinä missä muut kertoivat nukkuvansa vaikka vain viisi tuntia yössä, minun arkeeni kuuluu kahdeksan tunnin unet ja yhdet tai kahdet parin tunnin päikkärit tai sitten vain lonkalta vedetyt 15 tunnin yöunet. 

Vaikka uneliaisuutta ei vieläkään osata ymmärtää ongelmana siinä missä unettomuus on ongelma, meillä univaikeilijoilla oli silti samat arjen kipukohdat. Emme tienneet esimerkiksi, miten tilanteen saisi ratkaistua, se aiheutti meille ahdistusta ja kuormitti arkea. Kaikilla meillä toistui puheessa arjen välttämättömyydet ja kuinka unelle on vaikea löytää aikaa. Sitten minä johdin joukkoa kohti ”eihän sitä voi nukkua kaiken päivää”-festivaalia, yleisön hurratessa ”vain laiskat ihmiset nukkuvat pitkään” ja heitellessä jalkoihimme lasinsiruja sekä nauloja. 

Onko nukkuminen laiskuutta? Onko se jotain jonka suorittaminen on itselle välttämättömyys tai pakko vai onko kyseessä sellainen tekijä, johon suhtaudumme väärällä tavalla jo ihan yhteiskunnallisella tasolla? Kun menen nukkumaan, menen nukkumaan koska pitää, koska olen äärettömän väsynyt tai sairas ja lepoa tarvitaan ettei kuole jälkitauteihin. En tiedä milloin viimeksi olisin mennyt nukkumaan ihan vain siksi että se on ihanaa ja minä haluan nukkua, ilman syyllisyyttä siitä että aika on pois tehtävistä asioista tai perheeltä, ilman pystyynnukahtamisen luomaa välttämättömyyttä, ilman takaraivossa huutavaa kelloa joka on nipistänyt ajan nukkumaanmenon ja pakollisen heräämisajankohdan mahdollisimman pieneksi. Milloin viimeksi nukahdin jonnekin onnellisen levollisena, milloin viimeksi rakastin olla juuri siinä, milloin viimeksi heräsin pirteänä?

Uni ei ole välttämätön osa päivää, se on sinun kehosi elämää ylläpitävä toiminto siinä missä sydän pumppaa tai keuhkot hengittää. Uni ja lepo on rakastavia, lempeitä elementtejä jotka ovat sinua varten, sinun omiasi. Et ole velkaa unestasi kenellekään, se on ihmisen perusoikeus etenkin tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa jossa elämme. Uni on jotain jonka suomme itsellemme, jolla hoidamme kehoamme, jolla nautimme elämästä. Toki on tilanteita jossa uni on osa välttämistä ja pakoa todellisuudesta, mutta en usko sen kuitenkaan olevan sen haitallisempaa kuin televisiosarjojen ahmiminen useampi jakso kerrallaan.

Ihminen kaipaa lepoa ja lempeyttä, etenkin itseltään. Anna itsellesi lupa olla väsynyt. Löydä tiesi sen luo ja nuku aina kun siltä tuntuu. Minä olen joissakin tilanteissa onnistunut ylläpitämään pitkiäkin aikavälejä jolloin olen nukkunut kerralla pidempään kuin yleensä itselleni suon. Vaikka se tuntui karmealta lohkaista kiireestä ja arjesta vielä suurempi pala tiedottomana makaamiselle, huomasin levänneen mielen loppujen lopuksi toimivan paremmin ja tehokkaammin kuin niin kutsutuilla normaaleilla unilla. Ilmeni, että ajatukseni ajan tuhlaamisesta olivat suuresti  liioiteltuja ja kuluttamalla päivästä enemmän aikaa omalle levolle sainkin lopulta arkeni keskellä paljon enemmän tehtyä. 

Tämän sanottuani kysymykseksi jää: 

Mitä sinä sanot itsellesi tänä iltana, kun valmistaudut nukkumaan? 

Kenelle omistat tulevan yön levon? 

Kaavoihin kangistunut aikuinen

Lapsen mieli on niin mahtava, se osaa kyseenalaistaa asiat aivan eri tavalla kuin aikuisella. Monesti sitä ajatellaan että lapset on vähän höhlempiä kun ei ne Tiedä tai Ymmärrä, että Koulutus Korjaa kyllä. Ei lainkaan tulla ajatelleeksi sitä että lasten mielestä puuttuu ensisijassa ohjelmointi, eikä tietoa. Moni aikuinenkin elää elämänsä täysin kyvykkäänä toimimaan vaikka ei Tiedä kuin osasta asioista tai Ymmärrä kuin hänen elämänsä oleellisimmat asiat. Ihmiset siis eivät tarvitse täydellistä Tietoa ja Ymmärrystä voidakseen olla Aikuisia. Miksi siis lapset olisivat yhtään sen vähemmän valmiita kyseenalaistamaan asioita?

Oikeasti aikuiset yllättyvät lasten kysymyksistä niiden uudenlaisen, aidosti uteliaan näkökulman vuoksi. Tietämättömyys antaa lapselle mahdollisuuden kysyä ilman ennakko-oletuksia ja tutkia vaivattomasti mitä  tavanomaisimpia arjen elementtejä. Aikuiset sen sijaan joutuvat tekemään töitä jo pelkästään sen kanssa ettei heille esitetty kysymys noudata oikeanlaisten kysymysten sanattomia sääntöjä. Ainakin meidän perheessä hermostutaan hyvin nopeasti siihen ettei äiti vain voi vastata vaan alkaa kysyä tarkennuksia.

Esimerkiksi parin viime päivän keskusteluista voin antaa kysymyksen jonka lapseni esitti puolihuolimattomasti ruokapöydässä. Hän lusikoi lohta lautaseltaan ja huikkasi siinä välissä: ”Äiti, mikä on yleisin kala?”, mihin minä en sitten osannut vastata koska aivoni eivät hyväksyneet sitä että olisi pitänyt vain valita joku vastaus ilman tarkempaa tietoa. Sama tilanne toistui seuraavana aamuna kun lapsi totesi että ”joulu ei ainakaan ole niin pitkä” ja hermostui pikavauhtia kun halusin tietää mihin sitä verrataan.

Lapsilla on jotain mittaamattoman arvokasta, mitä aikuiset eivät osaa arvostaa. Heillä on koulimaton mieli, tutkimusmatkailijan arki ja kyky kyseenalaistaa sellaisiakin asioita jotka otetaan itsestäänselvyyksinä. Yksi vanhemmuuden rikkauksista on pääsy tähän uniikkiin tapaan nähdä ja viisaimmat meistä oppivat lapsiltaan. Viisaimmat meistä aikuisista ovat niitä, jotka kyseenalaistavat, tutkivat, varmistavat ja pyrkivät löytämään itsestään uudenlaisia kysymyksiä.

Haastankin kaikki tutkimaan tänään omaa elämäänsä ja kysymään mahdollisimman monta ”mutta miksi”-kysymystä. Miksi leikkuulauta on kulmikas, miksi veitset ovat pitkulaisia, miksi kengät näyttävät tuollaisilta, miksi kalat eivät osaa puhua? Yrittäkää vastata kysymyksiin mikä on yleisin kala ja todentaa onko tosiaan niin että joulu ei ainakaan ole niin pitkä.  

Etsi elämästäsi sellaisia asioita jotka tiedät todeksi niitä oikeasti näkemättä, sido kengännauhasi kuin tekisit sen ensimmäistä kertaa. Kun käyt tutussa paikassa kuten vaikka kylpyhuoneessa tai kiipeät tutut portaat, pyri kääntymään eri suuntaan kuin yleensä ja aloittamaan nousun toisella jalalla kuin tapaat tehdä. Kun huomaat nämä ohjelmointisi arjessa ja koet sen epämukavuuden joka niiden rutiinien rikkomisesta tulee, raotat ovea muihin oletuksiin, rakenteisiin ja itsestäänselvyyksiin itsessäsi. Niihin tuttuihin kaavoihin josta kenties saat lohtua ja joita toteutat sen suuremmin niitä miettimättä. Ainakin minä huomaan toteuttavani joitakin kaavoja ihan jo siitäkin syystä että olen tottunut elämään ahdistuneena, näin ollen elämä ilman ahdistusta on minulle se monesti kauhulla mietitty muutos.

Oma joululahjani

Joulu on tulossa, taas. Kinkut, tortut, herkut, glögit ovat tulossa, taas.  

Mikä on sinun herkuttelupaheesi jouluna? Minä olin aiemmin kova torttuherkuttelija, söin niitä kilokaupalla jopa keskellä kesää sillä mikään ei voinut seistä minun ja torttujeni välissä. Olen kai aina ollut perso luumuhillolle. Niitä leivottiin ja syötiin suoraan pelliltä. Glögiä taas join pitkin vuotta jokaiseen flunssaan ja vähän ennakkoonkin kunnes jossain vaiheessa viisastuin ja lopetin, sillä lempiglögini on tehty omenamehuun ja minä olen omenalle allerginen. 

Aikuisuus on muuttanut minun joulujani, ne ovat ihan yhtä pitkiä kuin ovat lyhyitä, sitä ei enää nauti erikoisluvasta herkutella kun sitä voisi tehdä milloin vain, kuoron laulaessa kauniisti rauhasta pörröpäinen vanhempi vain tuhahtaa kyynisenä. Rauha päällä maan, niin varmaan. Ensin tiskit, sanon minä! 

Joten mitä jos tänä jouluna sanoisin että ei. Tänä jouluna nousenkin seisomaan koska haluan, en siksi että pitää. Ostan laatikkoja valmiina ja jätän ne ällöimmät kauppaan kun ei niitä kukaan koskaan syö. Ostan ruokaa mistä pidän, vaihdan niitä tuttuja ruokia ja piristän joulupöytää. Suklaarasian rinnalle hankin lautapelin ja herkutteluksi määrittelen myös pehmoiset villasukat.

Tänä vuonna joulu on lapsille, vanhuksille, ystäville, perheelle ja minulle. Tänä jouluna lupaan ilmoittaa muille etukäteen että joulupäivä on virallinen oma päivä. Päivä jolloin ei vastata puhelimeen jos ei huvita, ei tiskata jos ei haluta, saa syödä tai olla syömättä, kulkea pyjamassa ja vaikka maata eteisen lattialla jos siltä tuntuu. Tänä jouluna jokainen saa itselleen yhden päivän ilman syyllisyyttä, velvollisuudentuntoa, häpeää tai pakkoa täyttää muiden tarpeita.

Tänä jouluna annan lahjaksi itselleni yhden kokonaisen päivän sekä siihen johtavat 24 eheyttävää ajatusta.

Tämä joulu tulee olemaan minunkin jouluni. 

Oikeat vammat ja ihmisten asenteet

Oikeat vammat ja ihmisten asenteet

Mielenterveysongelma ei ole mikään satunnainen hulluus, joka ihmisen valtaa jostakin syystä. Se ei ole heikon ongelma, eikä tarkoita että ihminen olisi kykenevä tekemään ja toimimaan kuten muut raajansa toimivuuden omistavat henkilöt. Mielenterveys on fyysistä, se muokkaa aivoja, jotka liikuttavat raajoja. Se vaikuttaa konkreettisesti siihen fyysiseen kykyyn käyttää kehoaan, hyökkää motivaatiota, motoriikkaa ja hallintaa vastaan. Mieli on vain osa ihmistä, mutta se on kaiken alku, se ohjaa ihmistä huolimatta siitä miten hänen kehonsa toimii. Se on se voima, joka mahdollistaa ja saa aikaan.

Mikä ihmeen dissosiaatiohäiriö?

Mikä ihmeen dissosiaatiohäiriö?

Mieli suojelee ihmistä traumalta sulkemalla sen sievään laatikkoon, jonne ei kurkisteta. Ikään kuin Pandoran laatikko josta levisi kaikki kipu, kärsimys ja sairaus; tämän tekee myös ihmisen sisään rakennettu traumalaatikko. Jos se avataan, pääsevät tunteet, kärsimys ja muistot valloilleen. Dissosiaatio on siis sitä ettei laatikkoon kosketa.

Pysähdy, ennen kuin sydämesi tekee niin

Pysähdy, ennen kuin sydämesi tekee niin

Maailma suree menetettyä musikaalineroa ja tanssilattioita tampataan Aviciin kunniaksi. Minä suren nuorta miestä, joka joutui maailman murjomaksi ja kärsi tiensä läpi loppuun, jonka olisi voinut välttää. Minä suren Timiä, yksin jäänyttä tunnollista tekijää jonka suurimmaksi perinnöksi toivottavasti jää uudenlainen ymmärrys stressin ja tsemppaamisen vaaroista. Toivon, ettei maailma tarvitse enempää menetyksiä nähdäkseen vaaran merkit aamukahvin äärellä.

Mitä tapahtui kun tapasin lapsuudenystäväni?

Mitä tapahtui kun tapasin lapsuudenystäväni?

Mistä sitten jutella kun tapaa ihmisen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen? Tietenkin sivutaan kuulumisia, mille alalle on päätynyt, minkälaista perheenmuodostushistoriaa on, miten äidit ja sisarukset voivat. Minä päädyin selvittämään moderoinnista, sekä omista kehopositiivisuus- ja mielenterveysasioistani, aina sen tapahtuessa päässä pyörähtää toteamus "onko tämä nyt tarpeen", mutta yritän muistaa että ne ovat nyt elämäni ylläpitäviä teemoja. Yritän olla itselleni armollinen, vaikka itsensä hulluksi brändääminen pelottaakin. 

Ajassa ihmistä määrittävät tekijät

Ajassa ihmistä määrittävät tekijät

Huomenna tapaan kasvokkain ihmisen, jonka olen viimeksi tavannut ennen teini-ikää. Tervapataleikkien jälkeen on koettu seksuaalinen vallankumous, kapinallisuus, kipeät ja kasvattavat realiteetit, läheisen kuolemat, verot ja perhe. Meillä on takanamme liki neljäkymmentä vuotta kokemuksia ja nyt tapaamme ihmisen, jonka tunsimme ollessamme kymmenen. Jälleen yskitään kohteliaasti, jutellaan mukavia ja pohditaan hiljaa mikä on todella olennaista tietoa keskustelun kannalta? 

Kuinka usein muistat, että sinun tunteillasi on väliä?

Kuinka usein muistat, että sinun tunteillasi on väliä?

Kuinka usein olet törmännyt tilanteeseen, jossa jonkun toisen kommentti on vaikuttanut siihen kuinka käyttäydyt? Kuinka usein joku on sanonut, että älä nyt noin innostu, älä viitsi itkeä. Sellainen rajoittava kommentti joka ahdistaa tunnereaktiosi nurkkaan ja saa sinut epäilemään sen aitoutta?

Varpaat ja ihminen

Varpaat ja ihminen

Lähdin tässä  matkaan ja juuri ennen lähtöä luin oman päivitykseni kahden vuoden takaa jossa kuvasin uupumistani traumatisoivaan työhön sekä sitä miten minut oli herättänyt se aamu kun pää punaisena kiljuin kaksivuotiaalleni siitä ettei hän osaa pukea kenkiään. Se hetki muutti suuntaa, se ja puolisoni joka totesi että minusta oli tullut ilkeä. Vaikka rakastinkin työtäni moderaattorina, se rakasti minua ja perhettäni hengiltä. Jonkin oli muututtava. 

Ajatuksia häpeästä

Ajatuksia häpeästä

Häpeä on jotain, josta tiedän paljon. Häpeän jatkuvasti. Häpeän asioita joita olen tehnyt, joita en ole tehnyt, joissa olen ollut mukana tai joihin olisin voinut päästä jos olisin ollut urheampi. Häpeän olemustani, häpeän ajatuksiani, häpeän olemattomuuttani, ääntäni, äänettömyyttäni. Häpeän erityisesti häpeääni. Elän häpeän keskellä, taistellen sitä vastaan niin omassa kuin muidenkin elämässä, minulle hengittäminen on osa sitä uskaltamista, jonka muut ottavat itsestäänselvyytenä.