Iloinen epäonnistuja bussissa

Olen yksi niistä, jotka vaikuttavat hermostuneilta uusissa tilanteissa. Jotka räjähtävät nauramaan ilman syytä ja päättävät remakkansa röhkien kuin possu hermostuneen ilmanvaihdon seurauksena. Olen se ihminen, joka jää jumiin taskuistaan ovenkahvoihin, lyö salilla päähänsä hiustenkuivaajalla useammin kuin kerran, kantaa otsassaan jälkeä viimeisimmästä kaapin avauksesta ja tömähtää vasten ovea, jonka lasissa lukee "vedä". 

Kyllä. Minä olen niitä ihmisiä. Niitä, joille sattuu ja tapahtuu. Jotka kulkevat niin vauhdilla että eksyvät, jotka päätyvät kummallisiin paikkoihin ja eksyvät uudelleen, jotka tulevat paikalle myöhässä tai auttamattoman ajoissa. Ne, jotka tulevat paikalle oikeana päivänä oikeaan aikaan kuukausi etuajassa.

Olen ollut kykenemätön kulkemaan lukemattomista ovista. On ollut isoa, pientä, puista, lasista, vetoa, työntöä, pyöröä ja liukua. Jokaisessa tuntemattomassa ovessa minulle on tapahtunut jotain odottamatonta, kerran jopa onnistuin jättämään sormeni oven väliin sitä aukaistessa. Kynteen tuli reikä, itkin hikeä tunnin ajan ja sitten seuraavan puoli vuotta sain tutkia miten mielenkiintoista on kun kynsi kuolee pois ja kasvaa uudelleen tilalle. 
Tuntemattomat paikatkin ovat melkoisia vaaranpaikkoja tällaisille ihmisille. Esimerkiksi suunnan valitseminen kun menee jonnekin, sitä luulisi että suora viiva on simppeli, mutta usein sen pituudella ja suunnalla on yllättävän paljon väliä. 

Tänään minun piti lähteä tapaamiseen tunnin matkan päähän, laskin mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, totesin että ajan autolla isommalle juna-asemalle ja hyppään sieltä ensimmäiseen, joko bussiin tai junaan. Ajelin, hyppäsin. Bussissa miehet iloitsivat että ehdit hyvin, nyt mennään!

Twiittailin riemuissani, olihan sentään aurinkoinen päivä ja bussimatka edessä, bussit ovat muutenkin mielestäni kivoja kun niissä matkustetaan matkaa kohti enemmän kuin junassa. Junassa istuminen on vähän kuin menisi kaappiin tunniksi. Se posottaa eteenpäin ja on perillä. Bussin sentään pitää tehdä töitä päästäkseen minnekään.

"Jee bussiseikkailu", kirjoitin. Bussi pysähtyi, oli pysähdyksissä ja sitten peruutti maantiellä kääntyäkseen risteyksestä jonka ohi ajoi. Ajelu jatkui, heitimme tien päässä lenkin ja palasimme isolle tielle. Päätin twiittailuni lomassa tarkastaa missä olemme menossa.
"Tässä on se reitti mitä minun pitäisi kulkea", vaihtelin tarkennusta puhelimeni karttasovelluksesta. Ruudun oikeassa yläreunassa komeili koko reitti alusta loppuun mutta geopaikannus ei näyttänyt meitä. Siirtämällä näkymää hieman, huomasin että olen koko reitin ulkopuolella, aivan vasemmassa alakulmassa ja kuljin reitistä etäämmäs. 

"Olen muuten väärässä bussissa, jee bussiseikkailu!" jatkui someilottelu. Bussi ajeli eteenpäin (vai pitäisikö sanoa poispäin), katselin maisemia korpimetsistä soihin ja mietin, että täällä ei liikukaan sitten muita joukkoliikennevälineitä. Paras tapa päästä täältä pois, on kulkea koko reitti. Jatkoin iloista somettamista ja tein huomioita alati kasvavasta epäonnistumisestani. 

Nostin katseen puhelimesta, bussi oli tyhjä, ajoimme kohti varuskunnan portteja. Bussiin nousi sotilaspoliisi tai joku muu portinvartija tarkistaakseen paperini. Otin kasvoilleni jo valmiiksi huvittuneenpahoittelevan hymyn ja sanoin: "Nousin tota niinku väärään bussiin ja tulin tänne vahingossa, pitäisi päästä takaisin". No, varuskuntaan en päässyt. Ajoivat minut ulos! Bussikuski (joka muuten näytti vähän Joulupukilta) huikkasi tulevansa kuitenkin kohta takaisin. Nousin autosta ja naureskelin omalle onnettomuudelleni. Näitä kun on tehnyt yhtä kauan kuin minä, ei jaksa enää välittää siitä että mokaa. 

Matkalla ohiajetulle bussipysäkille piipahdin metsänreunaan ja otin kuvan maisemasta. Porttipoika varmaan pyöritteli päätään siellä satunnaiselle sooloilijalle, joka sitten tyynesti palasi reitilleen ja asettautui odottamaan varuskunnasta palaavaa bussia. Bussi tuli, nousin siihen enkä edes näyttänyt lippua koska näytinhän sen jo puoli tuntia sitten enkä ollut vielä edennyt mihinkään. Palasimme takaisin sinne, mistä lähdimme, nousin autosta ja soitin henkilölle, joka minun piti tavata. 

"Saga tässä taas. Olin tänään kyllä tulossa mutta sitten tapahtui jotain."
Epäonnistuminen on sellainen asia, joka lamaannuttaa. Se kietoo uhrinsa häpeään ja syyllisyyteen, kihnuttaa kylkeen vainoharhaisia ajatuksia ja kuiskuttaa korvaan kärjistyksiä. Epäonnistuminen on jotain, jota moni meistä karttaa viimeiseen asti. Näin tein myös minä, suurimman osan elämästäni. 

Siihen voi kuitenkin suhtautua eri tavalla ja jatkuvan henkisen uudelleenohjaamisen kautta myös ohjelmoida omaksi prosessikseen. Aiemmin kasasin itselleni kolminkertaisen määrän työtä ja kun aika ja voimat riitti vain kaksinkertaiseen määrään, keskityin epäonnistumiseeni. Nykyään en. Nykyään kun epäonnistun, keskityn kaikkeen muuhun. Esimerkiksi tässä bussijupakassa keskityn siihen seikkailuun jonka koin, tarinaan jonka sain ja ironiaan joka ah niin ravitsee tällaisen humoristin sielua. 

Epäonnistuminen itsessään on löytömatkailua. Löydät itsesi yllättävästä tilanteesta, löydät uusia paikkoja, ihmisiä, kokemuksia. Löydät uusia puolia itsestäsi, irtaudut mukavuustilastasi ja elät vähäsen. Mikset siis syleilisi sitä kokemusta, sehän vastaa samaa kuin järjestäisit itsellesi yllätysjuhlat.

Lauloin aikanaan ystäväni häissä ja unohdin sanat. Seisoin paikallani ja mietin mitä tehdä. Pakenenko? Lopetanko?Yritänkö uudelleen? Minä yritin. Ja unohdin ne taas. Tämän jälkeen valitsin ja päätin taistella; lauloin laulua siitä mistä muistin sanat taas, niin kauniisti kuin ääneni kantoi ja aina vaan unohdin sanat uudestaan, jonka jälkeen jatkoin laulamista. Aina vaan uudelleen. Tuntui ettei se tilanne lopu koskaan. Vieraat yrittivät kuiskata minulle sanoja mutta en kuullut heitä kun korvissa kohisi häpeä. Myöhemmin kuulin että jollakin oli videokamera.

Mitään en ole tainnut hävetä niin pitkään ja niin hartaasti kuin sitä. Edelleenkin kurkkua kuristaa kun ajattelen tapahtumaa ja siitä on jo toistakymmentä vuotta. Mutta mikään muu tapahtuma ei ole opettanut minulle niin paljon, rohkaissut yhtä hyvin ja toisaalta, kertonut itse hääparille minun tunteitteni syvyydestä heitä kohtaan. 

Epäonnistuminen ei ole häpeä. Sen pakoilu on.