Sukupuoli, seksuaali-identiteetti ja laatikko

Luin tänään artikkelin, jonka sisältämät ajatukset olen varmasti lukenut aikaisemminkin. Se kertoi Viima Lampisesta, joka on luokiteltu laatikkoon meidän muiden ohella, puskettu pysymään siinä ja joka on siitä huolimatta päättänyt uida vastavirtaan. Huutaa ääneen kaiken järjettömyyttä ja pitää yllä puhetta siitä, mihin oikeasti tulisi kiinnittää huomiota. 

Mietin asiaa omassa elämässäni. Olen aina lapsena halunnut olla poika. Niin haluaa nyt nelivuotias tyttärenikin. Olla poika. Kun pojat saa tehdä kaikenlaista, fanittaa supersankareita, leikkiä pyssyleikkejä, kiipeillä ja juosta. 

Juosta!

Mietin sitä mistä se oma tyytymättömyyteni tyttöyteen tulee, onko se unelma elämästä ilman rajoituksia ja määreitä? Minua ei käsittääkseni hirvittävästi rajoitettu kun olin pieni, vaikka äitini olisikin halunnut pukea minua mekkoihin ja letittää hiuksiani. Sen sijaan konttasin lattialla vielä seitsemän vanhana leikkien kettua ja söin vanhan rukin takana kaalinlehtiä, koska olin pupu. Jokusen vuoden vanhana koin katkeran vihanpiston rinnassani koska halusin olla poika, mutta hiukan pidemmälle asiaa mietittyäni totesin, että koska en halua mennä armeijaan, on hyvä jäädä tytöksi. 

Minulle sukupuoli on aina ollut jokin minusta ulkoinen leima. Joku sellainen mikä määrittää paikkani yhteiskunnassa. Sellaisen ei mitenkään minulle merkittävän paikan, mutta se on yhtä tärkeä tieto kuin se että milloin on jouluaatto tai mikä on horoskooppini. Minä en ole koskaan ollut nainen. Naiseus ei merkitse minulle paljonkaan, eikä naisten tukeminen tai kohottaminen juuri naisena. Naiseutta en viitsi ylläpitää ja rinnatkin nyt vain kasvoivat päälle. Olen joskus haaveillut niiden poistattamisesta, sillä kaksi kilon säkkiä rinnalla on aika epäkäytännöllistä. Haluaisin joskus kyetä nukkumaan vatsallani, lapsena rakastin sitä.

En myöskään koe olevani poika. En koe intoa lentokoneista tai junista, en haaveile kilpailuista tai örähtelyä aiheuttavista suorituksista, en koe tarvetta meuhkata tai johtaa. Taidan kuitenkin ajautua sellaisiin tilanteisiin siitä huolimatta, mutta en koe tarvetta olla stereotypinen miestyyppi. En kaipaa partaa, enkä koe hiusmittani määrittävän minuuttani, en ole niin justiinsa siitäkään mitkä elimet minulle on annettu. Raskaana oleminen oli sellainen lahja, josta olen kiitollinen, sen kokemuksen soisin kenelle tahansa. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Kuukautisistakin olen periaatteessa iloinen, sillä ne pitävät minut nöyränä ja ymmärtäväisenä muiden kärsimykselle.

Sukupuolta voidaan siis miettiä määreenä, joko tai. Sitä voidaan tarkastella ulkoisten elementtien kautta ja sitten sitä voidaan tarkastella lisääntymisen kannalta olennaisena tekijänä. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa määritä minua. Se ei määritä sitä, mikä minua kiinnostaa, mihin koen vetoa ja mikä on minusta arvokasta. Se on ollut korvaamaton apu lapseni kasvattamisessa, sillä ilman hormonien huumaa en uskoisi siitä selvinneeni mutta silti näen nekin vain työkaluina.

Moni sukupuolilaatikostaan murtautunut kokee, ettei muut ymmärrä mistä hänen sisäinen taistelunsa lähtee. Täytyy sanoa että en minäkään oikein ymmärrä sitä miksi joku haluaisi olla määritelty toiseen sukupuolilaatikkoon tai ylipäänsä on omansa vastakohta. Minä en halua olla sen enempää mies kuin nainenkaan, joten sitä tarvetta en tunne-elämässäni pysty ymmärtämään.

Sen sijaan tunteen siitä, ettei kuulu mihinkään, osaan allekirjoittaa.

Nykyään jos joku minulta kysyy mikä olen, ensimmäisenä päähän ilmestyy: "sarjakuvaolento" ja sen jälkeen: "kyllästynyt".