Iloinen epäonnistuja Länsiväylällä

Olin tässä sopinut että haen ison laatikon tavaraa sellaisen välimatkan päästä, että autolla se matka veisi 40 minuuttia vähimmillään ja julkisilla välineillä usean vaihdon kautta lähemmäs kaksi tuntia. Kun sovin tämän hakureissun, olin suhteellisen hyvällä mielellä, kuten yleensä introvertit ovat sopiessaan suuria sosiaalisia tapahtumia kahden kuukauden päähän. 

Kaikki olikin ihan hyvin, kunnes hakupäivä koitti. Siinä sitten oltiin, valinnan edessä. Menenkö autolla itse, menenkö julkisilla, maksanko itseni kipeäksi taksista, huijaanko jonkun muun hakemaan?

Lopulta päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä matkaan autolla, onhan se nyt selvä että jos olen ajanut vuoden ajan näitä korkeintaan 15 kilometrin säteellä olevia katuja (poislukien se kerta kun eksyin ja ajoin Porkkalanniemeen ja se on pitkä tie se) niin kyllä minun pitäisi kyetä ajamaan pidemmälläkin. Sitä paitsi, voin asettaa hankkimani navigaattorin näyttämään minulle reittiä joka kulkee kehää pitkin eikä mene kovinkaan lähelle Helsingin katukaaosta. 

Näin ajattelin, kun lähdin ajamaan. Kävin nostamassa rahaa hankintaani varten ja yritin ohjelmoida navigaattoria ja kun se pyysi valitsemaan reitin, tarkistin vielä osoitetta. Navigaattorini ei ole kovin kärsivällinen (oletan sen johtuvan siitä että se on miesääni) ja se ehti päättää reitin puolestani.

Reitti kolme, sanoi navigaattori. Minä totesin että osoite oli hyvä ja reittikin oli varmaan hyvä ja lähdin ajamaan kohti Helsinkiä. Ajoin suhteellisen onnellisena ja levollisin mielin pitkään, kuuntelin radiosta hassua hupailua ja pohdin mistä namiskasta löytyikään vakionopeudensäädin jonka jälkeen etsin pitkään kelloa takaisin näyttöön. Huomasin että peilien seuraaminen oli hieman heikkoa ja keskityin taas tiehen sekä annettuihin liikenneohjeistuksiin, kunnes näin tiellä kyltin "Lauttasaari". 

MITÄ HELVETTIÄ.
LAUTTASAARI?
Sehän on Helsinkiä. 
No mutta minä olen menossa Helsinkiin.
MUTTA SE ON NIIN LÄHELLÄ HELSINKIÄ.

Seuraavaksi vastaan tuli silta, joka johtaa Ruoholahteen ja navigaattori ohjeisti minua kääntymään Töölöön päin. 

OU FAK
OU FAK
OU FAK

Hetkeen en tiennyt kumpi värisi enemmän, minä vai auto. Seurasin ohjeistuksia ja välttelin toisten autojen vihaa ja toivoin, että asettamani osoite veisi minut oikeaan paikkaan eikä esimerkiksi Kauppatorille. Olin niin peloissani siitä, että olin joutunut pahimpaan kuvittelemaani paikkaan kello kahdelta arkipäivänä, tietämättä ollenkaan mitä reittiä olin menossa, etten voinut kuvitellakaan pysähtyväni johonkin sitä varten. Näin se on oltava, tällä mennään, pysy liikkeellä, älä tapa ketään. 

Navigaattori ohjeisti minut Mechelininkadulle, Italohiuksille (oletan sen olevan Thaloniuksenkatu tms.), Sturenkadulle ja ajatti Jakomäen kautta Tattarisuolle, jossa jäin kartan puutteiden vuoksi hetkeksi johonkin loputtomaan luuppiin Tattariharjunkadulla. Jos en olisi päättänyt jättää kuuntelematta äkkipikaisen ja katuhäpeilevän navigaattorin ohjeistuksia, en olisi koskaan päässyt pois siitä yhdestä liikenneympyrästä.

Löysin perille, sain tavarani, käynnistin auton ja ajoin oikeaa sekä suoraa reittiä pois takaisin kotiin. Viimeisen viiden minuutin aikana autossa löysin myös vakionopeudensäätimen, jota ehdin käyttää kaksi minuuttia. Lasken tämän silti voitoksi. 

Nyt on sellainen olo, että kun huomenna pitäisi mennä Helsinkiin taas sekä Espoon kautta kotiin, voisin tehdä sen hyvin ihan itse autolla ajellen. Pelkoni helsinkiläisen liikennejärjestelmän kaoottisuudesta yhdistettynä minun hermoilevaan kauhujänispersoonaani oli suurpiirteisen turha, vaikkakin nyt huolestuttaa ajatus, että minun pitäisi löytää sieltä parkkipaikka ja pysähtyä sen sijaan, että vain ajaisin koko kaupungin läpi pienessä hysteerisessä koomassa. 

Ehkä henkinen pelkojen kohtaaminen ei riitä, sitä pitää tehdä myös fyysisellä tasolla. Ehkä olen taas lipsunut hieman sinne mukavuusalueelleni. 

Nyt kuitenkin tiedän, että pärjään vaikka äkkipikainen navigaattorini ohjaakin minut keskelle Italohiuksien hälinää.