On päästettävä irti voidakseen tarttua

Lapsuuden kodissa on paljon luovuttavaa. On se koti itsessään, sen pihoilla leikittyjen leikkien muistot, vanhat ruostuneet naulat talon alle johtavan luukun puussa, puutarhavälineitä täyteen ahdettu leikkimökki ja ikkuna, josta näkee omenapuita. On portti, joka aina tervehti pihaan saapuvia huonoilla saranoillaan sekä salvalla, joka ajoi jokaisen sitä käyttäneen hulluksi. On pihatie, joka joskus on ollut leveä ja kauniista kivistä rakennettu, mutta nyt tuskin enää näkyy ruohon ja sammalen seasta. Askel kiveltä pehmeälle maalle alleviivaa tätä menetettyä loistoa, kauniista polusta on jäljellä enää turhautunut ja väsynyt muisto.

Portaita noustessa muistaa ne kiiltävinä ja suorina, mutta nyt ne narisevat ja upottavat, portaiden toinen sivu on laskenut ja kaide rämisee kun se heilahtelee askelten mukana. Oven muistaa suurena ja loistokkaana, kun nyt se tuntuu niin paperinohuelta, ettei enää tarvitse miettiä miksi lämmityskustannukset ovat niin korkeat. Pienillä koriste-esineillä täytetyt nurkat tuovat mieleen lukemattomia hetkiä kun niitä on salaa silitetty ja käännelty, nyt ne ovat täynnä hämähäkinseittejä ja siivousvelvoitteita. Eteisestä on palanut lamppu, pinnoilla on pölyä, huoneet ovat tyhjiä ja hiljaisia. Keinutuoli ei enää odota ketään. Mattojen mutkat jäävät suoristamatta ja ikkunaverhoja ei ole liikutettu aikoihin.

Vanhassa lapsuuden kodissa asuu tonttuja, saunan lauteiden alla vilahtaa pieni varjo, pölypallot kierivät yllättäen sängyn alta. Avaimia ja klemmareita katoaa sekä löytyy, keittiön pöydän jalkaan nojaa käpy. Pienet jalat vilistävät pitkin nurkkia, huolehtivat kahvinkeittimen pois päältä, siirtelevät salaa tavaroita ja vaihtavat vessapaperin. Pihalle rakennetusta majasta on joku käynyt syömässä pähkinöitä, kukkaruukku on kaatunut ja porkkanan lehtiä kasvimaalla nakerrettu. Keittiön pöydälle ilmestyy nelilehtinen apila ja kuminauha katoaa. Tontut eivät näytä itseään mutta ne ovat siellä, hiljaa tarkkailevat meitä jotka luemme sarjakuvia keittiössä. Tontutkin pitävät tyynyistä selän takana.

Hiljaisen huoneen viileässä ilmassa tonttuja ei enää tunnu, ne ovat siirtyneet pois näkyviltä. Vanhassa talossa ei enää ole elämää, eikä tehtävää. Tyhjää taloa on tarpeetonta vartioida. Kukaan ei enää kanna pähkinöitä pihamaalle, rakenna majoja ja täytä sitä pehmeillä asioilla, käperry vilttiin ja nukahda pihakeinuun. Tontut ovat siirtyneet jonnekin, josta aikuiset eivät niitä enää huomaa. Niiden jalat ovat liian vikkeliä meille.

Vanhan lapsuudenkodin täydet kaapit, vanhat purkit ja merkitykselliset merkityksettömät asiat pakataan laatikoihin. Emme voi luopua siitä pannunalusesta jonka joku pieni on mosaiikkilaatoista koulussa tehnyt, vaikka syömme nykyään aina ulkona. Emme voi heittää pois viininpunaista vilttiä, joka haisi jo lapsena ummehtuneelle ja jonka vuosikausia porottanut aurinko on haalistanut lannistuneen persikan väriseksi. Löytäessä villasukan, tulvii mieleen muistot kuinka ne puettiin flunssaisille jalkaan vaikka olivatkin niin suuret että ylsivät aina reiteen asti. Villasukasta puuttuu pari ja kantapäätä on järsinyt joku, silti rintaa painaa ajatus, että se katoaisi maailmasta.

Ikkunasta näkyy edelleen omenapuita, vanhoja ja harmaita kuin mekin. Omenapuun takana hiekkatie on vaihtunut asfaltiksi ja katumaiseman peittää bussipysäkin katos. Kahvikuppi tuodaan käteen, se on se sama kuppi josta on aina juotu, mutta nyt se tuntuu niin pieneltä ja heiveröiseltä. Kaapit tyhjenevät laatikko kerrallaan. Luovutaan ajatuksesta lajitella kaikki nyt, kunhan saamme talon tyhjäksi, se riittää. Se on tarpeeksi raskasta juuri nyt. Ehkä liiankin.

Vanhassa lapsuuden talossa on paljon muistoja, hetkistä jotka ovat jo menneet, vaikka talo jäisi. Ei enää tuoksu kahvi samalla tavalla koska nykyään kahvi on erilaista. Ei enää syötäisi puuroa josta poika kasvaa jättiläiseksi, koska sitä puuroa ei enää saa. Ei ole samanlaisia lehtiä, uutisia, ihmisiä. Ne ihmiset ovat kasvaneet isoiksi, vanhoiksi, harmaiksi. Niillä ihmisillä on uusia ihmisiä, joilla on omat lapsuudenrakkautensa. Heillä on omat kotinsa, majansa ja tonttunsa. Heillä on omat salaiset hetkensä, omat tyynyt selkänsä takana ja oma tapa nauraa.

Ja niin on meilläkin. Meillä on oma keittiö, jonka täytämme. Meillä on kahvi jonka juomme, tuoksu jota tuoksumme ja nauru, jolla täytämme hiljaiset huoneet. Me olemme nyt niitä, jotka odotamme, jotka halaamme, rakastamme ja puemme lapsemme liian suuriin villasukkiin. Me muistamme, kannamme sisällämme kaikkea mitä on ollut ja luomme lisää samanlaista rakkauden, hellyyden ja hetkien virtaa.

Talo on tyhjä ja tuntuu hieman vieraalta. Tavarat on kannettu laatikoissa pois. Haikea huokaisukin kaikuu huoneissa kovaäänisesti, askelet kopisevat kovaa lattiaan kun aikuiset kulkevat ovesta ulos. Ovi suljetaan ja portille kuljetaan polun vierestä. Portti, sen saranat ja salpa jäävät ensi kertaa auki kun aikuiset jättävät taakseen lapsuuden muistot, jäykkäkouristusrokotteet, naarmuiset polvet, kalanmaksaöljylusikat ja pakolliset parsakaalit.

Vanha talo seisoo tien sivussa, ihmiset kulkevat sen ohi ja aika kuluu. Jonakin päivänä portista kulkee taas joku, mukanaan pieni ihminen joka huomaa talon takana kurkkivan tonttuja.