Ahminnan ydin ei ole syömisessä

Monelle tulee näinäkin sivistyksen aikoina yllätyksenä, että ylipainoisilla ihmisillä voisi olla syömishäiriö. Minäkin sain arvostetulta psykiatrilta lähetteen Helsingin syömishäiriöklinikalle ja sieltä tuli kohtelias "lääkäri on arvioinut että lähete palautetaan lähetteen lähettäneelle lääkärille"-heippalappu. Niin. Miten voi olla, että reilusti ylipainoisella ihmisellä voisi olla elämää konkreettisesti uhkaavia ongelmia? Viime aikoina olenkin käyttänyt aikani miettien voiko ihminen kuolla nälkään ja syömishäiriöihin ilman, että laihtuu tai lihoo hengiltä. 

Minä olen nimittäin anorektikko. Olen ollut anorektinen noin eskari-ikäisestä ja olen anorektinen tänä päivänä. En haaveile laihtumisesta sen enempää kuin muut lihavat kanssakumppanini ja ilman ahmimishäiriötä en olisi nyt tässä. Olisin ollut syömishäiriöklinikalla hoidettavana jo 90-luvulla. Sen sijaan olen näännyttänyt ja ahminut itseäni hengiltä. 

Lihava ihminen on monen mielestä sellainen, jonka pitäisi syödä vähemmän ja liikkua enemmän. Syitä sen tekemättömyyteen ei ole, ainoastaan viitsimättömyys on esteenä. Ja tuhannet tekosyyt joita voi kompensoida. Laiska sinä olet, sanotaan. Kannattaisko tehdä jotain kun muuten, sanotaan. Jos voisin näihin väitteisiin vastata, sanoisin että niin, ilman tätä kaikkea olisin kuollut jo neljäntoista vanhana. Ahmiminen on itserankaisun sekä itsehoidon muoto, jolla säätelin sitä musertavaa ahdistusta, jonka maailma minun päälleni kaatoi joka päivä. Ja minä en ole ollut edes missään väkivaltaperheessä, en ole elänyt hyväksikäytön tai insestin uhrina, en ole ollut kulttiin syntyneenä tai minään muuna erityistilanteen ihmisenä, minä olen ollut tavallinen lapsi tavallisessa perheessä. Tai no, näin ainakin luulin. 

Me kaikki koemme kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelu on jo sitä, että jättää jotain toisen toivomaa kauppaan. Kaltoinkohtelu ei nimittäin ole tekijästä lähtöisin vaan se syntyy kun joku tuntee tulleensa kaltoinkohdelluksi. Täysin viatonkin voi siis kohdella kaltoin toista ja toinen voi olla uhri ilman, että kukaan on hänelle halunnut pahaa. Näin minullekin on käynyt, olen onnistunut elämään elämää, jossa ihmiset ovat joutuneet tekemään valintoja joista minä olen kärsinyt. Olen menettänyt alussa jotain niin mittavaa, että kaikki pienetkin jälkeenjättämiset, unohtamiset ja pettymykset ovat vain lisänneet tähän ensimmäiseen. 

Ja siihen minä söin, rakkaudettomuuteen. Kiintymyksen nälkään. Minä söin tunteakseni jotain, lohduttaakseni, juhliakseni, tukahduttaakseni. Monta kertaa tunsin tukehtuvani niin fyysisesti kuin henkisestikin, monta kertaa itkin syödessäni. Joskus söin itseni niin täyteen että minun oli oksennettava ja sen jälkeen jokin pakotti syömään lisää. Jos menin kauppaan sillä päätöksellä etten osta mitään, huomasin ulkopuolella että olin ostanut. Jos annoin itselleni luvan ostaa jotain, olin ostanut kolme kertaa sen verran, kulkenut ristiin rastiin liikkeessä ja napsinut sen yhden koriin unohtaen jo aiemmat ostokset. Joskus jouduin tekemään suuria ninjaliikkeitä päästäkseni kauppaan salaa, useinkaan en voinut hakea itselleni ruokaa koska en halunnut ostaa mitään herkkuja. Jemmasin herkkuja, niiden papereita ja kuitteja. Vieläkin löytyy laatikoita, joiden pohjalle on kaivettu käärepaperi. 

Eikä kyse ollut aina karkeista. Kyse ei ole siitä että se on karkkia. Kyse on siitä, mihin pakkomielle kohdistuu. Kerran se oli hernekeitto, silloin oksensin liian täyttä vatsaani. Muutaman kerran se on ollut kokonainen ranskanleipä vaikka inhoan valkoista leipää näin muuten. Yhtenä jouluna söin yksin useita kiloja perunalaatikkoa ja kinkkua. Taisi olla niitä ensimmäisiä jouluja kun ihastuin perunalaatikkoon. Mandariineja tai appelsiineja en enää osta koska olen syönyt niitä niin paljon kerralla niin usein, lasagnea teen harvoin pelkästään itseni vuoksi. Makaronia olen syönyt, nuudeleita, riisiä. Riisikakkuja menee monesti paketti yhdeltä istumalta. 

Tai ehkä ei enää mene. Kun selätin hoitamattoman ADD:n aiheuttaman väsymyksen, stressin ja ahdistuksen sekä vaihdoin raskaan ja lopulta traumatisoivan työni taidehaihatteluihin sekä kirjoittamiseen, ahmimisen tarve on loppunut. Bulimia on loppunut. Ainoastaan lohtusyönti ja anoreksia on jäljellä. 

Kello on jo keskipäivä, enkä ole tänään juonut kuin ison lasillisen monivitamiiniporetta. Joku sanoisi sen olevan kamalaa ja hirveää, minulle jo vesilasi on voitto. Minä en edelleenkään näytä anorektikolta, enkä halua laihtua koska olen onnistunut löytämään tilan jossa vältän niitä ajatuksia, mutta silti edelleen näännytän itseni hengiltä. 

Lihavina vuosina olen salaa toivonut, että minulle tulisi anoreksia ja laihtuisin. 
En ole koskaan tiennyt että juuri se on pohjimmaisena syynä sille, että olen nyt näin lihava. 

Ahmiva ihminen ei parannu sillä, että keskitytään ahmimiseen. Ahmija parantuu sillä, että keskitytään kaikkeen paitsi siihen.