Tänään oli päivä täynnä Äiti-tytär -äksöniä. Ensin päiväkodista eväsrasian kautta piano-opettajan kevätkonserttiin ja sieltä kauppaan ostamaan mustikkapiirakka-aineksia. Kaupassa törmättiin pariin vanhempaan tyttöön, jotka olivat eskarilaisia samassa päiväkodissa.

"Tässä on mun äiti!" huikkasi lapsi iloisena.
"Tämä on mun äiti ja tässä on äidin toinen vatsa ja äidin alavatsa", jatkoi lapsi taputellen muhkuraa marketista ostetun vaaleanpunaisen ponchon alla. 

Kiemurtelin yllätyksestä hieman vaivaantuneena ja totesin että "on hyvä olla kaksi vatsaa että on täytettä eikä aivan täysin painu kasaan". Se hetki oli sillä selvä, lapsi tyytyväisenä esitellyt muhkean äitinsä ja kaverit pääsivät yli hämmennyksestään ja kääntyivät taas kohti karkkihyllyä. Enpä kuitenkaan voi sanoa, että tilanne olisi ollut mitenkään erityisen mukava, eikä kauheasti auttanut sekään, että ostettiin jäätelöä ja limua kaappiin.

"Miks teillä on kaikki nää?" kysyi tarkkanäköinen eskarilainen. Pikkukärryssä oli Pepsi Maxia, lakujäätelö ja Pirulo-mehujäitä joista yksi oli luvattu palkinnoksi lapselle pianokonsertissa esitetystä rohkeudesta. Light-kola on minun paheeni josta pitäisi kyllä päästä eroon ja yleensäkin on tapana ylläpitää kotona jäätelölaatikkoa, jota yleensä tyhjentää kaikki muut kuin minä. Tietenkin sitten minä olen kuitenkin se perheen pallo ja saan aina syyt kaikesta sokerista. 

Mietin sitten kaupasta lähtiessäni miten asian voi ottaa puheeksi pienen viskarinpuolikkaan kanssa. Miksi äidin vatsoja ei ole sopiva luetella? En ole puhunut lapselle lihavuudesta koska en halua tuoda sitä eroa hänen maailmaansa. Haluan sen pysyvän puhtaana kokoerottelusta ja läskivihasta. Haluan lapseni pystyvän puhumaan ylipainoista kuten mistä tahansa painoista, halaavan pulleaa ystäväänsä koska hän on ihana ja olevan sokea kaikelle mitä ylipainon leimaavuuteen liitetään. 

Itse elän vielä toinen jalka siellä väärällä puolella. Vaivaannun kun minut esitellään kahtena vatsamakkarana, enkä osaa ottaa tilannetta oikein. Miten lapseni olisi pitänyt minut esitellä? Miksi hän valitsi juuri sen ominaisuuden (joka on myönnettäköön se ominaisuus johon hän törmää useimmin)? Miksi minun vatsani ei saisi olla kaksiosainen ja miksi hemmetissä en voi olla neutraali tai jopa ylpeä sen olemassaolosta?

Minusta tuntuu, että se väärä käytösmalli tässä tilanteessa tuli minulta, vaikka sen ihan kivasti pelastinkin. Selitin lapselleni kotiintullessa että vatsajutuista ei sovi puhua (lapsi tosin myös usein nostaa kädet rinnoilleni ja kaivautuu hameeni alle mikä on vähintäänkin yhtä vaivaannuttavaa) ja että kaikki mitä tapahtuu vaatteiden alla, on yksityistilanteita varten. Että enhän minäkään esittele häntä lapsenani, jolta pyyhin pyllyn viimeksi silloin ja silloin. 

Voin toivoa, että lapseni lakkaa huomioimasta pehmeää vatsaani.
Voin toivoa, että hän lakkaa puhumasta kehostani ja koskee minua vain halatessaan.
Voin toivoa, että kutistun puolet koostani ja olen sovinnaisen mittainen ja minimivatsainen.

Tai sitten voin toivoa, että jonakin päivänä pian osaan nostaa pääni ylös asti ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, ilman odotuksia, häpeilyjä tai piilottelemista. 

Sillä minä en ole lapselleni koskaan ollutkaan se toinen vatsa ja alavatsa, vaan minä olen hänen äitinsä, maailman arvokkain möhkäle täynnä rakkautta ja turvaa, lohdullisen ja pehmeän sylin tarjoaja sekä ihminen, joka osti kassalla Ryhmä Hau -lehden krääsineen kunhan mehujää jätetään vasta karkkipäivän ruokalistalle.