Tämänhetkiseen henkiseen murrokseeni kuuluu itseni hyväksyminen sellaisena kuin olen. Jos olen aina pitänyt itseäni epäonnistuneena, silloin minun on ajateltava itseäni ensisijaisesti epäonnistuvana, mutta rakkaudella. Jos olen aina ollut iso, on minun korostettava rakkaudella isouttani ja jos olen aina toivonut olevani kaunis, on minun tehtävä kauneudesta rumaa ja rumasta kaunista.

Minä olen iso. Ylipainoa on pienen ihmisen verran ja polvista kuuluu narinaa jos nousen huonossa asennossa sohvalta ylös. En mahdu pienistä raoista ja usein keskustelussa olen ensimmäinen joka nostaa huoneessa istuvan elefantin esille. Tämä on siis minä, oman maailmani musta aukko joka imee sisäänsä kaiken. Paitsi etten se ole minä. Se on se pelko siitä etten ole mitään muuta. Se on  se minun useimmiten esiin nostettu ominaisuuteni. Se on se kehollinen havainto, jonka huomaan ensimmäisenä, viimeisenä ja joka tilanteessa. Se näkyy jokaisen minua vastaankävelevän silmissä ja vähän ajan kuluttua en tarvitse enää edes muita muistaakseni kaikki kehoni viat.

Mutta jos asiaa ajattelee, niin millä tavalla kuvaat itseäsi, sitä mikä tekee sinusta sinut? Onko sinulla jalat, onko sinulla kädet? No niin on muitakin joilla on. Entäs sitten kehon muoto, kilot, rintojen koko? Ei ole ainutlaatuista. Entä pyllyn leveys, huulten kaari, hiusten väri? Ei riitä vieläkään. Kun kuvaat itseäsi, kuvaat sitä mistä pidät. Minkälaisia juttuja kerrot, mille naurat. Mitä harrastat, minkä periaatteen mukaan elät, onko sinulla lemmikkejä. Kun kerrot kuka olet, kerrot sen mitä teet, mistä tulet, mitä toivot. Kerrot unelmistasi, reaktioistasi, rakkaistasi. Sen kun oppisi ymmärtämään, että ”minä” ei liity siihen minkälainen keho meillä on.

Keho on osa meitä, me emme ole osa kehoamme. Me emme lakkaa olemasta vaikka keho muuttuu, me emme määrittele itseämme vain sen perusteella minkälaiset hiukset meillä on. Keho on pelkkää solumassaa, kun taas minuus on kiinni sähköstä, tuhansista kipinöistä, säkenöivistä yhteyksistä ja kemiasta. Me olemme ääniä, tuntoja, makuja, hajuja, tunteita ja pamppailua. Meidän sydämemme murtuu, me murramme patoja ja ennakkoluuloja.

Harva se päivä törmään keskusteluun, jossa joku sanoo ”Olen tällainen, valitettavasti”. Asia esitetään niin kuin se olisi yleinen tragedia että on olemassa, kun taas tosiasiassa se tragedia on totta ainoastaan omassa elämässä.

Ainoa valitettava asia sinussa on se, että estät itseäsi elämästä. Että typistät itsesi pelkän lihan ja rasvan kokonaisuudeksi. Että unohdat täysin sen mitä olet ja määrittelet itsesi lumeen jättämän jäljen mukaan.

Elämää pitäisi kaikkien elämäntapaihmisten mukaan elää täysillä. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kaunis ja laiha ja kykenevä ja aktiivinen ja matkustaa ja rakastaa ja olla osa jotain suurta ja eeppistä. Elämän täysillä eläminen ei ole tehtävien suorittamista ja suoraa juoksua loppuun asti.

Elääksesi täysillä on sinun uskallettava antaa itsesi olla olemassa.