En ole saanut blogiini kirjoitettua pitkään aikaan. Milloin olen ollut liian häiriintynyt ympärillä kulkevista, milloin aikaa on ollut vain vähän, milloin olen ollut liian väsynyt. Useimmiten en ole tiennyt mitä sanoa, joten olen ollut hiljaa. Olen istunut paikoillani, todennut että tämä päivä on hukattu ja huomenna sitten. Vähitellen pelko epäonnistumisesta on muuttunut näkyvämmäksi, en ole saanut ilmaistua ajatuksiani koska ne eivät ole tarpeeksi tärkeitä tai täydellisiä. En ole yltänyt mahdottomuuksiin asti paisuneisiin tavoitteisiini ja sen myötä olen ollut hiljaa. Liikkumatta. Lamaantunut.

Tänään kuuntelin Jari Sarasvuon Aamulenkin, joka on siis podcast ja määrättyinä aamuina kuunneltavissa neljän tunnin ajan. Aikarajoite itsessään synnyttää minussa ahdistusta, ajatus siitä että jokin on olemassa kadotakseen synnyttää minun maailmassani kauhua. En ole ajatellut koskaan tarttuvani tilaisuuteen kunnes sitten tuli vastaan aihe, jota elän ja hengitän, joka ohjaa minun toimiani niin hyvässä kuin pahassa: häpeä. 

Häpeä on jotain, josta tiedän paljon. Häpeän jatkuvasti. Häpeän asioita joita olen tehnyt, joita en ole tehnyt, joissa olen ollut mukana tai joihin olisin voinut päästä jos olisin ollut urheampi. Häpeän olemustani, häpeän ajatuksiani, häpeän olemattomuuttani, ääntäni, äänettömyyttäni. Häpeän erityisesti häpeääni. Elän häpeän keskellä, taistellen sitä vastaan niin omassa kuin muidenkin elämässä, minulle hengittäminen on osa sitä uskaltamista, jonka muut ottavat itsestäänselvyytenä. 

Minä siis häpeän, osittain oman kieroutuneen maailmankatsomukseni vuoksi, osittain kehoni fyysisen olemuksen ja neurologisen rakenteen vuoksi, hyvin suurelta osin muiden asettamien tavoitteiden vuoksi. Häpeän koska en ole sitä, mitä koen minun pitäneen olla, en ole naisena erityisen naisellinen, en ole ystävänä aina ystävällinen, en ihmisenä ymmärtäväinen tai viisas saati sitten pyrkimyksiltäni odotuksia täyttävä. Vaikka toisaalta, koko elämäni olen pyrkinyt täyttämään näitä odotuksia. Olen tehnyt paljon asioita oman mukavuusalueeni ulkopuolella vain siksi, että muiden silmissä olisin parempi. Koska nämä odotukset eivät ole olleet minua itseäni vaan muiden näkemyksiä tai omia käsityksiäni niistä, olen kokenut epäonnistuvani. Olen sen myötä kokenut itseni vaillinaiseksi, virheelliseksi, häpeälliseksi.

Toki oma taustani on tätäkin värikkäämpi. Jari sanoi omassa lenkissään nähneensä elämää enemmän kuin moni muu, no minä olen hänen näkymätön vastikkeensa. Minä en ole matkustellut tai päässyt toteuttamaan itseäni muiden silmien alla, ylittänyt ammatillisia esteitä tai luonut suuria julkisia rakenteita tai suuntia, mutta minä olen taistellut koko ikäni sitä ihmisen suurinta vihollista vastaan: häntä itseään. Minä olen elänyt todellisuutta, jossa olen puhunut itseni ympäri siitä itselleni kiistattomasta totuudesta, jonka mukaan olen hengissä pelkästään siksi ettei minua ole tapettu. Olen jo lapsena ollut vakuuttunut siitä, että olen jumalankin silmissä virhe jota ei ole koskaan korjattu ja jonka kohtalona on olla olemassa ja pyrkiä olemaan mahdollisimman vähän muiden tiellä. 

Minä olen elänyt häpeää, elän sitä edelleen ja hengitän sen suodattamaa ilmaa. Minä olen myös tämä suuresti kohua herättänyt läski nainen, vaikka en nyt olekaan sama josta podcastissa puhutaan. Mutta me olemme samaa väkeä, me olemme ulkoisten piirteidemme mukaan kyseenalaistettuja, tuntemattomien kadulla sylkemiä, solvattuja ja arvosteltuja ihmisiä. Meille todellisuus näyttäytyy suurena kysymysmerkkinä, me kannamme häpeäämme enemmän kuin ylipainoa. Sukupuolittuneisuuden ollessa ohimenevänä teemana tämänkin päivän Aamulenkillä tässä on yksi asia joka erottaa minun ja Jarin ylipainon keskenään, naisen ylipaino ei ole suoraan verrannainen miehen ylipainoon. Nainen, joka voittaa häpeänsä urheillakseen, ei voita pelkästään ulkomuotoaan vaan kaikki ne vaateet ja odotukset, johon hänet on kasvatettu. 

Mutta minun häpeäni ei liity suoranaisesti sukupuoleen tai siihen liittyneisiin odotuksiin, se ei liity ikääni, statukseeni tai olemukseeni. Se on juurtunut syvälle minuuteni, olemassaoloni syihin, se on maa josta kasvan ja joka kasvaa kipeästi ylös runkoani kiipeävänä rikkaruohona. Yhdessä me taistelemme auringosta, häpeäni ja minä. Ja joka päivä, kun valitsen olla äänessä hiljaisuuden sijaan, voitan hetken itselleni.