Meillä syntyi keskustelua aiheesta viha, erityisesti liittyen sanaan ihmisviha. Mitä on ihmisviha? Onko termi liian yleisessä käytössä, liian kepeä sanan merkitykseen verrattuna? Vihaavatko ihmiset todella niin paljon, vai onko kyseessä väärin nimetty tunne? Mietin asiaa itse ja järkeilin sen näin:

Vihaa on monenlaista, vahvasti yleistettynä joko aktiivista tai sitten passiivista. Aktiivinen viha on sitä mistä yleensä puhutaan, puhdasta vastaisuutta, inhoa ja epäkaikkea jotakin tiettyä kohtaan. Viha saa ihmisen etsimään vihollista, hyökkäämään tätä vastaan ja sokeuttaa empatialle vihan kohteen ollessa kyseessä. Viha saa sormet puristumaan nyrkkiin, veren pakenemaan rystysistä ja kädet lyömään täydellä voimalla terveyden toisesta ihmisestä. Aktiivinen viha on se joka räjähtää silmille, hävittää hengen ruumiista, aiheuttaa vammoja ja vandalisoi ympäristöään. Se on vahva, impulsiivinen tunne tai pitkään kytenyt, kantajansa vallannut, toteutusta vaativa, nopeasti palava tunne-elementti.

Kun taas passiivinen viha kumpuaa enemmän epävarmuuksista, peloista, kokemuksista ja epäluottamuksesta. Trauma tuottaa ihmisille vihaa, josta he eivät suoraan ole tietoisia, mutta joka siitä huolimatta ohjaa heidän toimiaan. He elävät kuin vihaan istutettuina, varovaisina ja epäillen. Kun vihan kohde näyttäytyy, he puolustautuvat jopa ylimitoitetusti ja eivät suoraan osaa perustella syitä käytökselleen. Taustalla on vahvasti opittu vaaran merkki. 

Ihmisviha voi päteä kumpaankin ryhmään, mutta nämä ryhmät eivät ole keskenään verrattavissa. Aktiivista ihmisvihaa toimittavat väkivaltaiset, tekosyitä kalastelevat porukat tai muuta vastapropagandaa paukuttavat, erityisesti ihmisiä vihaavat ihmiset. Osa jengistä on tuolloin mukana pelon tai sokeuttavan periaatteen myötä eikä huomaa vihaa toimissaan ennen kuin myöhemmin, eikä välttämättä silloinkaan osaa sitä myöntää itselleen. Mutta se ydinporukka, joka istuttaa ideoita, ohjaa suuntaa ja seuraajiaan, toimii vihan sanelemana. Kylmäkiskoisena, tai äkkipikaisena, kumpikin porukka tekee valintansa vihan pohjalta, hetkessä ja myöskin harkiten. Mutta he toteuttavat uhkakuvansa, tuottavat vahinkoa ja nauttivat aiheuttamastaan tuskasta.

Sitten on se passiivinen porukka, joka on oppinut että ihmiset voivat olla vaarallisia, että heitä tulee välttää ja varoa. Heidän ihmisvihansa ei tee suoraan sokeaksi empatialle, mutta tekee luottamisesta sitäkin vaikeampaa. He ovat ikäänkuin pukeneet ihmiset vihollisen vaatteisiin ja niistä riisuutuminen tapahtuu hyvin hitaasti ja varoen. He voivat olla kaltoinkohdeltuja perheen, työn tai koulutoverien parissa. He saattavat olla hyväksikäytettyjä rahan, hyvän uskon tai kehon osalta. Heidän haavansa saattavat olla henkisiä, arvet piilossa teeskentelyn ja matkimisen verhon takana tai sitten fyysisiä, arvet pitkien hihojen, hiuksien ja kankaiden alla. Heidän arpensa kertovat tuskasta, jonka toinen ihminen on synnyttänyt joko suoraan tai välillisesti heidän oman kätensä kautta, tuskasta joka on opettanut heidät epäilemään muita, piiloutumaan itseensä ja himmentänyt heidän valonsa. Heidän vihansa on läsnä, mutta seisoo taustalla, tarttuu tiettyihin avainkohtiin ja ennakoi kaikkea joka alkaa kuulostaa liian tutulta. Se viha näkyy muille mutta kääntyy erityisesti myös heitä itseään vastaan, osittain katkeruutena siitä että ei ole onnistunut välttämään tilannetta ja osittain aktiivisen vihan siemenenä niitä kohtaan, jotka edustavat sitä ryhmää johon olisi voinut luottaa.

Vihaa on useampiakin kuin vain nämä kaksi, mutta yksi asia niitä yhdistää ja se on voima. Viha on kaikenkattava, peittävä, syövyttävä tunne jota on helppo ylläpitää ja johon on helppo hukkua. Se vie jopa niitä ihmisiä, jotka eivät anna sille valtaa, tuhoaa perheitä joissa ei esiinny vihaa ja hyökkää kaikkia vastaan; myös niitä, jotka eivät sitä vielä vastusta. Sillä viha ennakoi, syö ja kuluttaa. Se ei katso kohdetta vaan kasvaa aina kun voi. Se on kuin virus, leviää näkymättömällä tavalla, valtaa ihmisen solu kerrallaan, yhdenmukaistaa ja yksinkertaistaa. Se syö valon maailmasta, harmaannuttaa värit ja tappaa tuulen.

Viha on vahva termi, jota ei oteta vakavasti ja jota epäillään. Sitä vähätellään, piilotellaan ja peitellään. Kun viha ryöpsähtää ihmisestä ulos, sen läsnäoloa on mahdotonta kieltää, mutta tuolloinkin monet meistä jättävät sen huomiotta, yksin kasvamaan joksikin suuremmaksi. On totta että rakkaus parantaa, mutta rakkaus ei paranna vihaa ennen kuin kohtaamme vihan rakastavasti. Viha on pohjimmiltaan rakkauden puutetta, eikä sitä tyhjiötä täytä mikään muu kuin vilpitön kohtaaminen, kuuntelu, läsnäolo ja ehdoitta rakastaminen. 

Seuraavan kerran kun joku tekee väkivaltaa toiselle, antakaa rakastavaa ymmärrystä uhrien lisäksi myös sille tekijälle, sillä hän on teoistaan huolimatta kärsinyt ensin.

Tässä vaiheessa täytyy tarkentaa, että kaikkien ei pidä kyetä siihen välittömästi, eikä uhrien perheiden tarvitse pystyä tähän välttämättä koskaan. Mutta me kaikki muut ajattelija-rukoilijat, me voimme ottaa siitä ymmärrystä ja soveltaa sitä kaikkiin, jotka kärsivät elämässään yksin, hiljaa vihansa pauloissa.