ART & LIFE

View Original

Äidit eivät tee koulutehtäviä

Meillä syksy on tuonut perheeseen täysin uusia näkökulmia: äiti puuhaa taideyhdistyksen johtoryhmässä ja järjestää kaikenlaisia tapahtumia, lapsi on aloittanut esikoulun ja tekemisen taso on hänelläkin muuttunut huomattavasti. Isä taas ehti kesän aikana opiskelemaan korvat höyryten japania, sitten elokuussa pistäytymään Japanissa ja nyt on elänyt viimeisen viikon aktiivista teekkarinuoren arkea (näin nelikymppisenä). Vakavasti otettava koe vaihtui pinkkeihin haalareihin, vyötärölle ripustettuun skumppalasiin ja legendoihin kolmiviikkoisesta vapusta. Äiti kritisoi teekkarikännejä, isä esittelee yksisarviskangasmerkkejään ja mitä tästä jää käteen pienelle esikoululaiselle, joka on aloittamassa omaa koulutietään? 

Eilen iltapesun jälkeen se totuus raotti hieman verhoaan. Lapsi pesi tottuneesti hampaansa, puki pyjamaa päälleen ja kiipesi puolikorkeaan parvisänkyynsä, jonka vain isot lapset saa. Siinä touhutessaan isän kanssa hänen mieleensä nousi ajatus. Koulu on vaikeaa. Etenkin aikuisille, jotka saapuvat kotiin nukkumaanmenoajan jälkeen, vaipuvat väsyneinä sohvalle huolissaan valittujen kurssien määristä ja puhuvat siitä miten ruotsin kurssin kanssa käy. Koulu on vaikeaa, kun sinne ei välttämättä pääse ja päästäkseen pitää käydä paljon läpi paksuja kirjoja sekä kantaa niitä repun täydeltä kouluun. Aikuisten on luettava paljon tekstiä kerralla tiiliskiven kokoisista opuksista ja jokaiselle oppiaineelle on oma työtaakkansa. 

"En halua mennä kouluun", lapsi totesi ja jatkoi että etenkin aikuisten koulu on niin mahdotonta, ettei se näytä lainkaan järkevältä toiminnalta. 

"Äiti ei käy koulua, minä ryhdyn isona äidiksi niin ei tarvitse mennä kouluun."

Tämän kuullessani totesin että ilmeisesti burn outin käsite on jäänyt vielä lapselle hieman ohkaiseksi. Kauhistuttaa ajatus, että näyttäisin jotenkin toimettomalta, vaikka tosiasiassa olen kovasti liikkeessä ja toimin monella eri alalla yhtä aikaa. Viime kuukaudet olen käyttänyt aikaani vahvasti Kirkkonummen Kipinä ry:n riveissä, sillä minut äänestettiin taideyhdistyksen puheenjohtajaksi. Työ sisältää paljon turhautumista, hikeä ja tuskailua, varsinkin kun en ole mikään kokenut johtaja, vaikka kuulemma johtajatyyppiä sitäkin enemmän. Eikä se mahdoton työ ole, vaikkakin mahdottoman aikaavievä näin alkuvaiheessa. 

Mutta mitä lapsi tosiasiassa sanoi? Hän haluaa ryhtyä äidiksi. Eikö se toisaalta ole hyvä asia jos nyt ei oteta huomioon sitä että hän toivoi samalla välttävänsä koulun niin tehdessään? Hän haluaa ihmiseksi, joka välittää ja hoivaa, on läsnä ja organisoi koko perhettä. Hän haluaa ihmiseksi, johon voi luottaa, toimeenpanijaksi, ideoijaksi ja vapaaksi muovaamaan maailmaa omakseen. Toivon että hän ymmärtää minun olevan se rohkea toteuttaja joka olen, teen asioita joille ei ole suoraa tilausta ja joiden tekeminen on vaikeaa, raskasta ja pelottavaa. Olen kasvanut ihmiseksi, joka taistelee, rakentaa ja etsii. Opettaa.

Isä vastauksesta yllättyneenä naurahti minua kutsuen sekä kertoi että lapsi haluaa tulla äidiksi ettei tarvitse mennä kouluun. Pistin pääni oven raosta huikaten "mutta minähän olen keväällä hakemassa kouluun!" Keskustelu oli kepeää ja leppoisaa, eikä aiheeseen niin syvennytty sillä iltarutiini oli venynyt myöhäiseksi ja unentarve painoi päälle. Lapsi laski päänsä tyynylle täyttäen unensa Tatun ja Patun seikkailuilla, minä laskeuduin portaita alakertaan katsomaan uusinta Stephen Kingin jännärisarjaa ja virkkaamaan työtä jonka olin taas kerran innostunut purkamaan. Maailma oli jälleen tyyni ja levollinen. 

Tulevina kuukausina isän korkean vaatimustason koulutus tulee näkymään perheessä. Koulun ensimmäiseen luokkaan valmistautuva lapsi miettii hiljalleen minkälaista koulu tulee hänelle olemaan ja minä harkitsen jälleen kerran Taideteolliseen hakeutumista, teen tehtävät ja suoritan perinneriitin jolle ei koskaan tunnu tulevan päätöstä. Ehkä tällä kertaa pääsen kouluun, ehkä en taaskaan. Kuitenkin tärkeintä on, että tämä äiti yrittää olla jotain muutakin. 

Ja mitähän ne keskustelut tulevat sitten olemaan kun lapsi huomaa, että äiti on hakenut kuvataidekouluun opiskelemaan. Toivon että se ainakin antaa hänelle toivoa siitä ettei kaikki koulunkäynti ole niin kuin Suomen vaativimmissa kouluissa.