syömishäiriöt

Ajatuksia häpeästä

Ajatuksia häpeästä

Häpeä on jotain, josta tiedän paljon. Häpeän jatkuvasti. Häpeän asioita joita olen tehnyt, joita en ole tehnyt, joissa olen ollut mukana tai joihin olisin voinut päästä jos olisin ollut urheampi. Häpeän olemustani, häpeän ajatuksiani, häpeän olemattomuuttani, ääntäni, äänettömyyttäni. Häpeän erityisesti häpeääni. Elän häpeän keskellä, taistellen sitä vastaan niin omassa kuin muidenkin elämässä, minulle hengittäminen on osa sitä uskaltamista, jonka muut ottavat itsestäänselvyytenä. 

Yhdessä me selvitään mistä vaan

Yhdessä me selvitään mistä vaan

Aina kun minulla oli töitä, revin itseni ylös. Nousin bussiin, istuin töissä ja tein kaiken mitä pyydettiin. Jos laihduin, otin sen ilolla vastaan ja kehuin itseäni oikeista valinnoista vaikka söin päivässä vain yhden sämpylän. Illalla istuin kotona ja tunsin kuinka vatsa huusi tyhjyyttään, söi likimain itseään. Hyvä juttu, nyt laihdun varmasti. Olen ansainnut tämän.

Kun lääkäri tapaa ihmisen, ei oiretta

Kun lääkäri tapaa ihmisen, ei oiretta

Olen 37 vuotta kuullut miten ylipaino on terveysriski ja käynyt sydänfilmeissä, sokerirasituksissa, verenpainemittauksissa ja ties missä muussa koska lihavuus tappaa. Koska se on epidemia. Koska syön liikaa. Koska en liiku tarpeeksi.

Ensin olin huolissani ja motivoitunut, sitten lakkasin kuuntelemasta. Aloin ärsyyntyä. Kerroin ruokatavoistani ja syömishäiriö mainittiin, mikään ei muuttunut. Sain ohjeistukseksi etsiä apua.

Parantuuko syömishäiriö laihtumalla?

Parantuuko syömishäiriö laihtumalla?

Olen perustellut ahmintaa käytännön syillä, tunnekriiseillä, iloilla, uhrin asemalla. Olen syönyt salaa makuuhuoneen nurkassa kun olen käynyt hakemassa jonkin ikään kuin unohtuneen asian. Olen piilottanut kääreitä nurkkiin, laatikoiden perälle ja roskiin. Olen valehdellut. Olen syönyt ensin kokonaisen ranskanleivän ja sitten kiinalaisen aterian ihan vain siksi, että minut aterialla yllättänyt puoliso ei saisi tietää ahminnastani tai pahoittaisi mieltään kun en jaksa. Olen tunkenut asioita suuhuni ja itkenyt. Olen istunut kuin jähmettyneenä paikalleni kun ruoka-ajat kulkevat ohitseni ja noussut mennäkseni nukkumaan ajatellen että syön sitten aamulla.

Olen elänyt kaksi vuotta ilman yhtäkään näläntunnetta. Se oli karmeaa aikaa. Olen elänyt vuoden pelkällä appelsiinituoremehulla ja nuudelipurkeilla. 

En toisaalta tiedä, olenko elänyt koskaan.

Taistelussa saadut vammat ovat vahvuuden merkki

Taistelussa saadut vammat ovat vahvuuden merkki

Viikko sitten sovin jälleen yhden salisopimuksen ja meinasin taas yllätyksestä purskahtaa itkuun, kun ruoka- ja liikuntatottumusvyyhtiäni kuunnellut ihminen totesi: "Sinä olet joutunut selviytymään koko elämäsi". 

Niin olen. Minä olen selviytynyt. Jokainen kilo minussa on tullut siksi, että haluan onnea, elämää, menestystä ja rakkautta. Jokainen kilo minussa osoittaa sen, että olen tehnyt asioille jotain. Olen lyönyt, olen kiivennyt, olen vetänyt ja raastanut itsestäni palasia irti. Minä olen selviytyjä.

Ahminnan ydin ei ole syömisessä

Ahminnan ydin ei ole syömisessä

Ja siihen minä söin, rakkaudettomuuteen. Kiintymyksen nälkään. Minä söin tunteakseni jotain, lohduttaakseni, juhliakseni, tukahduttaakseni. Monta kertaa tunsin tukehtuvani niin fyysisesti kuin henkisestikin, monta kertaa itkin syödessäni. Joskus söin itseni niin täyteen että minun oli oksennettava ja sen jälkeen jokin pakotti syömään lisää. Jos menin kauppaan sillä päätöksellä etten osta mitään, huomasin ulkopuolella että olin ostanut. Jos annoin itselleni luvan ostaa jotain, olin ostanut kolme kertaa sen verran, kulkenut ristiin rastiin liikkeessä ja napsinut sen yhden koriin unohtaen jo aiemmat ostokset.