Tämän runon kirjoitushetkestä en osaa sanoa mitään erikoisempaa, kuin että se on yksi ensimmäisiäni niin runonkirjoittajana kuin tuona kyseisenä runohetkenäkin. 

Siinä on jotain upeaa, kun otat käteesi uuden kynän ja lehtiön, silloin kaikki on mahdollista, ihan kaikki. Lehtiöön voi kirjoittaa, piirtää, siihen voi tehdä muistiinpanoja, kirjoittaa bestsellerin, sen voi tuhota doodlailemalla huomioitaan. Lehtiöstä voi tulla elämäsi tärkein tai turhin asia. 

Minulle nämä mahdollisuudet ovat aina upean ongelmallinen juttu. Omistan kymmeniä, jos en satoja lehtiöitä, vihkoja, paperinippuja, kaikki käytännössä koskemattomina. Tukehdun siihen mahdollisuuksien mereen enkä perfektionismissani osaa ylittää sitä pelkoa, että haaskaan mahdollisuuteni. En uskalla piirtää tai kirjoittaa, repiä, raapia, raaputtaa pelkästään siitä syystä, että pelkään määrittäväni hienon lehtiöni tulevaisuuden epäonnistumisilla. 

Mutta tiedätkös mitä? Jättämällä lehtiöni tyhjäksi siitä tulee jotain vielä surullisempaa kuin epäonnistumisten muistokansio. Siitä tulee pelon ja luovuttamisen perusta. Siitä tulee pelkästään haaskattujen mahdollisuuksien kipeä muistutus. Siitä tulee jotakin, joka ei kerro sinusta mitään. Siinä ei ole sinun jälkeäsi. Ei sinun henkeäsi, ei rakkautta, vihaa, epätoivoa. 

Se on tyhjä, merkityksetön. Ja kaikki mitä se olisi voinut olla, odottaa edelleen sitä joka uskaltaa yrittää.

Joten ota käteesi puhdas paperi, mikä tahansa kynä ja piirrä. Sillä hetkellä kun kynä osuu paperiin jättäen siihen jäljen, sinä olet onnistunut. Sinä olet tarttunut mahdollisuuteesi.

Kerrottuja runoja on projekti, jossa käyn yksitellen läpi runoja runokokoelmastani Pirskahteleva sydän. Kirjaan on koostettu runoja joita olen kirjoittanut pitkin elämääni, huomaamattani kaiken lomassa. Se on juonellinen kuvaus niin teini-ikäisen mietteistä, toiveista kuin taisteluistakin. Se on syntynyt itsekseen, yrittämättä. Juuri tästä syystä tämä runo on sen alkuun täydellinen.