Tunteista ja niiden näyttämisestä

Olen nainen, joten minulta odotetaan tässä yhteiskunnassa tunnekuohuja. Jos reagoin järkyttävään asiaan itkemättä, minut tyypitellään tunteettomaksi kun taas miehenä olisin asiallinen tai jopa vahva. Jos päädyn parkumaan jonnekin, olen herkkä tai ylireagoin kuitenkaan ketään yllättämättä; miehet taas nähdään ensisijassa heikkoina ihmisinä, mielenterveydeltään järkkyneinä tai mikä pahinta - naisina.

Naiseus ei ole sitä että itkee ja parkuu, huutaa tai rääkyy. Se ei ole mitään erilaisen tunne-elämän omistamista, vaan meille on alusta asti korostettu sitä että meillä on tunteet ja niitä näyttämällä pyydämme apua. Naiset itse asiassa opetetaan jo lapsena siihen, että itkeminen on osa kommunikaatiota. Me siedämme elämämme aikana hirvittävän paljon epäreiluja tilanteita ja hoivaamme myös miesten tunne-elämää. Se ei silti ole sukupuolen ominaisuus vaan stereotypian opettama malli. Kyse ei ole biologiasta vaan roolista. Myös miehillä on tunteet ja tarve niiden käsittelyyn, biologisten ominaisuuksien mustavalkoinen korostaminen tässä yhteydessä on puppua, jos mikään.

Ihmisellä on tunteet, ne ovat kehittyneet siinä missä ihminenkin ja ne ovat myös arvokas väline elämän keskellä, pettymyksien ja vihan, surun, mielenterveystilojen sekä kuormituksen kestämiseen rakennettu termostaattijärjestelmä. Padotut tunteet vaikuttavat ihmisten elämään sukupuolesta huolimatta, eikä eroavaisuudet siinä miten vahvasti tuntee tai kuinka kokee tarvetta tunteittensa käsittelyyn tee ihmisistä mustavalkoisesti naisia tai miehiä. On naisia jotka eivät itke herkästi ja on miehiä, jotka liikuttuvat järjestäen kaikesta. Herkkyys ei määritä sukupuolta, eikä sukupuoli saa hallita ihmisen mahdollisuuksia oppia käsittelemään tunteitaan. Kuitenkin tässä yhteiskunnassa vastuu kaikesta tunnekäsittelystä on käsikirjoitettu lisääntymiselimien perusteella yhdelle, vastuu sen käsittelemättömyydestä toiselle.

Tämä jaottelu on paitsi epäreilu, se myös sairastuttaa ihmisiä. Jokainen rooliinsa kasvatettu hyväksyy väitetyn status quon totuudeksi, jota ei voi kyseenalaistaa. Se ohjaa meitä työelämässä, siinä miten suhtaudumme toistemme tunne-elämään ja kuinka vakavasti otamme toistemme järkytykset. Naisten sanotaan vollottavan kaikesta, joten meillä ei ole ääntä ellei tapahdu oikeasti jotain yhteisesti järkyttävänä pidettävää, jos sittenkään. Nainen, joka itkee, on tavallinen ilmiö joka on helppo sivuuttaa. Lapsetkin ulisee kaiken aikaa. Miehet on onneksi vahvoja ja järkeviä kun eivät itke.

tuntumattomuus.png

Me tunteittemme kanssa töitä tehneet kuitenkin tiedämme ettei itkemättömyys ole vahvuuden merkki. Se on pahimmillaan aktiivista tukahduttamista, välttelyä ja väistämistä. Myös vahva ihminen itkee, itse asiassa tunnereaktion käsitteleminen tekee ihmisestä toimivamman ja loogisemmin toimivan, kun taas tunteensa tukahduttanut järkeilee sisältä kumpuavan vihan ja ahdistuksen vallitsevien olosuhteiden syyksi.

Itkemättömyys on toisille luontevaa ja toisille sairastuttavaa, mutta etenkin vertaistuen vuoksi olisi elintärkeää sallia kaikille lisääntymiskyvystään huolimatta lupa tuntea kuten hän itse kokee terveeksi. Vapaa tunteminen ei myöskään vaadi julkista tunteittensa esittelyä, oma kokemus ei määrity siitä miten sen tuo esiin. Julkisissa tunneilmaisuissa ei ole kyse siitä, joka tuntee, vaan niistä jotka eivät tiedä saavansa määrittää oman kokemuksensa muoto. Julkinen tunneilmaisu on vertaistukea, se on normalisoivaa ja osalle meistä sitä rehellistä, biologista sekä normaaliin kiintymyssuhteeseen kuuluvaa opetusta tunnekäsittelystä. Kaikilla meillä ei ole ollut vanhempia jotka huomioivat, kuulevat, näkevät tai osoittavat hellyyttä. Kaikilla meillä ei ole ystäviä, lempeää arkea tai kykyä tunnistaa sisällä vellovia tunteita. Tähän tarvitaan muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ympäristöä ja nähdyiksi tehtyjä eroja eri tekniikoista, joilla sisäistä kaaosta voi oppia hallitsemaan.

Minä olen ihminen, joka on traumatisoitunut toistuvasti aivan taaperosta asti, olen elänyt yksin valtaosan elämästäni, jo 9-vuotiaana hoidin taloutta yksin ilman läsnäolevaa aikuista. Olen haudannut läheisiä ihmisiä, purrut hammasta ja ollut itkemättä äitini kuolemaa. Lapsena jo näin että on käytännöllisempää keskittyä muihin asioihin, tunteiden läpi päästäminen kun on lamaannuttavaa ja vaivalloista, se vie voimat ja kyvyn keskittyä. Jossain vaiheessa sisään pullotettu paha olo kasvoi jo niin suureksi, ettei minulla ollut enää mahdollisuutta höllätä hallintaa, sillä aina tuli lisää koulua, kodinhoitoa, työpaikkoja, apua tarvitsevia läheisiä, työpaikkoja, velvollisuuksia ja askareita.

Olisin tappanut itseni jo 14-vuotiaana ellen olisi päättänyt purra hammasta. Kasvoin aikuiseksi vakuuttuneena siitä, että olen Jumalan virhe, vahingossa syntynyt ihminen jolle ei ole suurempaa tarkoitusta. Koska kukaan ei tuntunut päästävän minua päiviltäni ja koska minulle annettiin tehtäviä, keskitin tarkoitukseni muiden miellyttämiseen. Sain asunnon koska kukaan muu ei sitä ottanut, pääsin kouluun kun sieltä löytyi paikka myös minulle. Olen alusta asti suorittanut jotain pyhää tehtävää kestää kaikesta huolimatta. Halveksuin ihmisiä, jotka itkivät, valittivat ja tarvitsivat. Päätin jo ennen koulun aloittamista, että minä en vaivaa muita tarpeillani. Minä en aio olla häiritsevä ja haitallinen. Ahkera työ palkitaan.

Nyt kun äitini kuolemasta tulee tänä keväänä 30 vuotta, minä täytän samalla 39. Olen elänyt yksin, jopa parisuhteissa. En pyydä apua, teen tuplamäärän töitä muiden hyväksi, annan rahani muille joille siitä on oikeasti apua. En ole vieläkään itkenyt äitini kuolemaa, kasvavana naisena kokemaani menetystä, hetkiä jolloin tyhjässä kodissa opettelin kirjoittamaan kirjeitä isoäidilleni kaukana pohjoisessa. Sille ainoalle ihmiselle, joka on kurkistanut sisimpääni. En itkenyt, koska siitä ei ole hyötyä. En itkenyt, sillä minulle oli sanottu sen olevan itsesääliä. Laskin kaiken tuskan ja vihan oman vääryyteni nimiin ja painoin iltaisin pääni tyynyyn toivoen, etten aamulla enää heräisi. Vaikka itsemurhaa miettiessä hampaiden yhteen pureminen on pelastanut elämäni, tunteitteni syvälle työntäminen on kuitenkin syy siihen, miksi vielä neljänkympin kynnyksellä löydän ajoittain itseni miettimästä samoja asioita. Syy siihen, miksi olen vihannut itseäni väsymättä ja hartaasti, sillä ainoalla tunteella joka on sallittu vahvoille ihmisille.

Tunteiden demonisointi ja sen yleistäminen kokonaisen nimettömän kansakunnan ylle on väkivaltainen teko. Se on tikari suoraan sydämeen, vihaa pullotettuna. Se on partaveitsipaketin tuominen itsetuhoiselle, laihdutusoppaiden kestotilaus syömishäiriöiselle. Kyse ei ole mistään humoristisesta huomiosta sarkastisilla nokkeluuksilla, vaan se on osoitus täydestä ymmärtämättömyydestä ihmisen tunnekoneiston monipuolisuudesta. Se on ilkeää, välinpitämätöntä, tietämätöntä.

Ja kuten yleensä, se on toteamus, joka työnnetään postiluukusta hyviin aikomuksiin käärittynä.

Katso, tässä sinulle lahja minulta, joka olen ajatellut asioita.

Orvokkeja vailla

Joulukuun puolivälin jälkeen lopetin kirjoittamisen. Se oli päivä kun kuulin huonoja uutisia pohjoisessa elävästä isoäidistäni, hänellä oli terveyshuolia ja minä olin liian kaukana tukeakseni. Huolet muuttuivat mutta pysyivät tulevina viikkoina itsepintaisesti läsnä. Olin edelleen liian kaukana, liian kiireinen, liian väsynyt ollakseni avuksi. Jouduin seuraamaan vierestä, huolehtien, mitä voisinkaan tehdä. Vaikka en voinut tehdä oikein mitään. 

Tein pohjoiseen kaksi reissua, työnsin itseni vanhoihin muistoihin jotka ovat julmasti jatkaneet elämäänsä minun jälkeeni, kuljin tutulla tavalla tuntemattoman kaupungin katuja ja yritin vakuuttaa että minulla on oikea syy olla siellä, tarkoitus jonka voin vain minä täyttää. Suoristin selkäni vaikka epäilys hiipi sitä pitkin ja ravistin tunnekuohut olkapäiltäni tervehtiäkseni sydämeni syntyjuurta, ihmistä joka opetti minulle kaiken elämästä, rakkaudesta ja uskosta.  

Minä en ehkä enää merkitse kotikaupungilleni paljonkaan, mutta pieni ja yksinkertainen käyntini ei ollut merkityksetön. Minä istuin isoäitini vieressä, silitin häntä, hänen kasvojaan, soitin musiikkia jota hän rakasti ja juttelin jokaisella hetkellä kun hän oli läsnä. Otin asiakseni hymyillä aina hänen avatessa silmänsä kuten teen niin monelle muulle, hymyilen ja näytän itsestäni iloisen, miellyttävän ihmisen. Näytän kuka olen kaikkien huolien ja murheiden edessä; rakastava ja välittävä ihminen jota ohjaa menettämisen pelko.  

Kuinka sopivaa, että kumartuessa isoäitini puoleen kertoakseni että joudun pian lähtemään takaisin kauas etelään, hänellä olikin selkeä hetki. Huudahdukseeni ”mummu kulta,” sain kirkassilmäisen ja iloisen tervehdyksen ”Saga kulta”, sillä samalla hellittelevän rakastavalla äänenpainolla minkä olin oppinut tunnistamaan jo 80-luvulta. Sillä, jolla minut oli toivotettu tervetulleeksi takaisin, jolla minua oli tervehditty yllättävän halauksen yhteydessä, joka oli huokaisun myötä karannut maailmaan meidän istuessamme vierekkäin. 

Minä sain kunnian jättää hyvästit minun haltiakummilleni, Anastasia Elfille (nimet jotka hän valitsi itselleen hautakivistä eräälläkin hautausmaaretkellä), ikinuorelle naiselle, äidille, isoäidille, sielunsisarelle, sukuni vanhimmalle ja parhaalle ystävälleni koskaan. Mummussa kulminoitui kaikki mitä pyrin olemaan, kaikki mitä toivoisin olevani.

Meillä on aina sanottu olleen erityinen yhteys mutta se yhteys on ollut aina sidottu yhteisiin muistoihin, ihmisiin joita muut eivät saaneet tuntea, ihmisiin joita olemme kaivanneet yhdessä, ihmisiin joiden kanssa olemme aloittaneet uuden elämämme, minä ensimmäistä kertaa ja hän tuoreena leskenä. Me olemme menettäneet asioita yhdessä, kaivanneet yhtä aikaa toistemme luokse, olemme nauttineet toistemme huumorintajusta ja vaihtaneet salaisia katseita. Se mitä meillä oli, oli erityistä, mutta kun puhutaan erityisestä ihmisestä, hän luo erityisiä suhteita useaan ihmiseen. Uniikkeja, rakastavia ja suuntaakääntäviä suhteita. Kuinka onnekkaita olemme olleetkaan. 

Nyt ystäväni, sydänkäpyni, tukeni ja turvani on siirtynyt eteenpäin niiden ihmisten luo, joita on kaivannut jo pitkään. Minun aikani etäällä elävänä murehtijana on loppu ja kaipaukseeni sisältynyt syyllisyys vaihtuu universumin mahdottomuuksiin. Minun laajin turvaverkkoni on poissa, minä jään yksin miettimään, milloin on minun aikani, mitä minun elämäni tulee merkitsemään muille. 

Nyt sydän on tyhjä, tuntuu kuin sen täyttäisi loppumaton avara niitty viileän huurteisena kesäkuun aamuna. Kosteaa, kylmää ruohoa sivuaa nuoren neidon paljaat jalat, vaalea ja pitkähelmainen, hento puuvillavaate viistoaa vasta herääviä kissankelloja, kieloja ja orvokkeja. On hämärin hetki juuri ennen aamunkoittoa ja aika on kuin kadonnut. Vain kasteen läpi kulkeva äänetön hahmo murtaa pysähtyneen maiseman. Ja minä tunnen sen, autuaan rauhan ja tyhjyyden. Liikkeen, jonka näen vaan johon en voi liittyä. Minä vain seison tässä, sydän sylissäni ja mietin, tunnenko enää koskaan kuten ennen. Tuleeko sydämeni enää koskaan olemaan samalla tavalla täynnä? Tullaanko minua kaipaamaan tutulla tavalla, tutuilla äänenpainoilla, pehmeän posken hipaisulla ja leikkimielisellä sanailulla, joka saa kummatkin nauramaan katketakseen. 

Tiedän, etten ole mitään menettänyt. Sydämeni vain valmistautuu siirtämään kaiken muistojen saliin, tekemään tilaa uusille sukupolville, katseille, lohdulle. Minäkin olen jo äiti, olen sisko ja serkku, olen saanut moninkertaisen ilon olla ystävä, uskottu ja merkittävä. Toisinaan hänkin mietti onko tärkeä, onko elämällä merkitystä, onko askeleella tutussa kaupungissa tarkoitusta. Ehkä minun lahjani on ottaa minun tunteeni häntä kohtaan ja kääntää ne ymmärrykseksi omasta elämästäni, minun mahdollisuuksistani olla merkittävä toiselle, antaa omastani ja rakastaa ehdoitta. Meillä oli yhdessä liki 39 upeaa vuotta, kaikki mitä minä voin olla, voin saavuttaa hänen oppiensa kautta.

En rehellisesti tiedä kenelle on tärkeää miltä minusta tuntuu tai kenet olen menettänyt. Sen tiedän että kukaan, edes minä itse, ei pysty ymmärtämään mitä tunnen juuri nyt. Mitä menetin tunti sitten.

Mutta sen tiedän että sydämeni on huurteinen ja aivan liian avara.

Avun pyytämisen tärkeydestä

Näin joulun alla etenkin ihminen löytää itsensä suuren stressipyörteen keskeltä. On aikatauluja, moneen eri suuntaan vetäviä velvollisuuksia, ihmisiä joita muistaa, askareita ja menoja. Moni kokee avun pyytämisen vaikeaksi, ei välttämättä tule edes ajatelleeksi sitä miten voisi pyytää apua. Toisaalta taas muiden avun tarvitseminen on pelottava ajatus ja etenkin ne jotka ovat lapsena traumatisoituneet, ajattelevat ettei ole muuta mahdollisuutta kuin pärjätä.

Lapsen joutuessa pelottavaan tilanteeseen, hän monesti kokee olevansa sen keskellä. Tilanne jossa hän jää yksin tai jossa häneltä tarvitaan enemmän kuin lapsen tulisi joutua antamaan, hänelle on luontaista ajatella olevansa siitä jotenkin vastuussa. Hän kokee velvollisuudentuntoa omia läheisiään kohtaan, syyllisyyttä siitä ettei pysty enempään ja vetää itsestään kaiken minkä voi. Hänellä ei ole mahdollisuutta hallita ympäristöään, joten hän kääntyy itseensä ja oppii kontrolloimaan sitä mitä voi, omaa elämäänsä, kehoaan ja ruokaansa. Hän kasvaa häpeän keskellä, riittämättömyydentunteen ravitsemana ja uskoo, että häneltä vaaditaan kaikki mahdollinen ja vielä enemmän, jotta hän voisi joskus olla tarpeeksi. Lapsi, joka elää kauhun keskellä, jättää herkästi itsensä oman onnensa nojaan ja keskittää kaiken energiansa omasta perheestään huolehtimiseen. Ja tätä hän jatkaa ikuisuuksiin. Vielä aikuisenakin lapsi etsii sitä rakkautta, jota ei saanut, sitä turvaa jota kaipasi ja sitä apua joka ei koskaan tullut, sitä kuitenkaan kykenemättä pyytämään.

Aikuisen tilanne on kuitenkin erilainen, hän ymmärtää että ympäristö ja sen vaikutukset elämään eivät ole aina hänen käsissään. Aikuinen tietää, että hän kokee asioita ilman erillistä häneen rinnastettavaa syytä ja että hänen tehtävänsä on selvittää ongelmia, ei ehkäistä niitä. Kun traumatisoitunut lapsi kasvaa aikuiseksi, hän elää tässä opitun tiedon ja kokemuksen luoman uskon ristiriidassa. Hän vielä kokee syyllisyyttä, velvollisuudentuntoa ja tarvetta kontrolliin mutta samalla tietää ettei se ole totta. Silti tunnetasolla uskottu totuus pysyy erillään tiedon tuomasta viisaudesta ja lapsuuden trauma elää aikuisessa kuin pieni liekki, hätä värisee hänessä kaikkien ilojen, surujen ja juhlien läpi.

Siksi avun pyytäminen ei ole niin helppoa kuin luulisi. Moni lapsena kauhuja kokenut ei tule edes ajatelleeksi että se olisi mahdollista. Hän ajattelee, että apua annetaan ja mahdollisesti häpeää mikäli joutuu sitä pyytämään. Osa ei edes ymmärrä, että apu olisi vaihtoehto. Osa kärsii kamalimpienkin kokemusten läpi yksin, oireilee väsymyksen ja ahdistuksen keskellä, ärisee ja kiukuttelee kuin lapsi, kuitenkaan ymmärtämättä miksi. Muun muassa nalkuttajien paheksuminen yleisessä keskustelussa aiheuttaa sitä, että avun pyytämisestä tulee vieläkin vaikeampaa, kuormitus aiheuttaa ihmiselle tilanteen josta hän ei pääse pyristelemään irti ja yhteiskunta tuomitsee hänet vääränlaisena ihmisenä. Nalkuttajathan kuvataan ihmisiksi, joille tuottaa nautintoa jankuttaa ja toistaa naurettavia vaatimuksia, ihmisiksi jotka eivät osaa käyttäytyä tai olla mukavia. Kuormituksen kasvaessa toistuvaan pyytämiseen päätynyt ihminen huomaa kyllä että hän käyttäytyy kuin tämä nalkuttajaihmishirviö ja se tekee hänestä perheen pahiksen. Kukaan, ei edes hän itse, huomaa kuinka hän kaipaisi apua ja lempeyttä sitä kuitenkaan saamatta.

Tämä muuttaa ihmisen näkymättömäksi, saa hänet kokemaan että häntä tarvitaan vielä enemmän, hän ahdistuu lisää ja kääntää hänet itsestään poispäin, jolloin pieni lapsi sisällä on vielä enemmän yksin.

Avun pyytäminen on yksi tapa hallita tätä. Ensiksikin ihmisen on hyvä opetella miettimään mikä on järkevä ja kohtuullinen määrä olla avuksi. Yhden ihmisen ei tule tehdä viiden ihmisen töitä jatkuvasti. Yksi ihminen ei jaksa tehdä viiden ihmisen hyväksi asioita etenkin, jos yksi niistä viidestä ei ole hän itse. Käännä siis suunta pois muista ja auta itseäsi ensin. Se tuntuu itsekkäältä ja saattaa vahvistaa syyllisyyden, häpeän, kaaoksen ja ahdistuksen tunteita, se pelottaa ja saa ihmisen hämmennyksiin mutta jotta sinä voit olla oikeasti avuksi toisille, on sinun huolehdittava että olet kykenevä auttamaan. Ota siis ensimmäisenä itsesi huomioon, auta sitä lasta itsessäsi niin kuin olisit toivonut jonkun auttaneen silloin, kun sitä tarvitsit. Anna itsellesi ensin ruokaa, sitten huollettavillesi, tällä tavalla varmistat sen että olet ensi kerrallakin paikalla antamassa.

Mitä tarvitsemisen syyllisyyteen tulee, moni tuntee itsensä taakaksi jos pyytää toista auttamaan. Tässä suhteessa on hyvä ottaa käsittelyyn se, miten itse koet avun antamisen. Mitä luultavammin saat siitä jonkinlaista tarkoitusta, koet mielihyvää siitä että olet tarpeellinen ja tunnet, että pystyt muuttamaan ympäristöäsi parempaan. Tunne ja kokemus on siis hyvä ja kasvattava. Miksi et siis antaisi samaa kokemusta myös sinua rakastaville ihmisille? Jos se on hyvä asia, että voit olla avuksi rakastamillesi ihmisille tai eläimille tai asioille, miksi et sitten antaisi samaa myös heille?

Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, se on hellää huolenpitoa myös sen saajalle. Puoliso, joka ei koskaan saa olla avuksi toiselle, päätyy elämään samassa kyvyttömyyden, häpeän ja syyllisyyden pyörteessä kuin avun antamiseen uupunutkin. Rakkauden perusta ei ole antaminen, vaan myös saaminen. Jos rakastat auttamiasi ihmisiä, voit päästää heidät lähemmäksi antamalla heillekin mahdollisuuden kokea itsensä tarvituksi, tärkeäksi ja merkittäväksi. Tiedän itse kokemuksesta, että ajatus lähemmäksi päästämisestä ei ole sen helpompaa kuin etäälle joutuminen, mutta pidemmän päälle se kannattaa.

Jos sinusta tuntuu, että tilanne on sietämätön, muista että sinulla on mahdollisuus muuttaa sitä. Ota itsesi oman työlistasi kärkeen, kaada kupillinen kuumaa, vedä jalkaan villasukat, huokaise ja nosta jalat hetkeksi ylös. Jos olet tehnyt töitä koko ikäsi, silloin sinulla on paljon lomia pitämättä. Jos tuntuu että elämä ei kevene vaikka kuinka siivoaisi, sinun kannattaa miettiä onko järjesteltävää enemmän kehosi sisä- vai ulkopuolella.

Aloita siis tänään ja helli sitä, joka on itkenyt syliä aina syntymästä asti.

Tulevaisuuden remppatiimi

Maanantain kunniaksi ajelin heti aamukahdeksalta kohti päiväkotia viisas eskarilainen takapenkillä. Ihasteltiin vastikään satanutta lunta ja muisteltiin oliko viime jouluna valkea maa kun radiossa alkoi soida Pyhimyksen miehisyyttä pohtiva kappale Mulkut.  

 ”Yhy-yhy-yy, ei oo minun syy, olen valkoinen hetero, muut osaansa tyytyy. Ei anneta mulkkujen voittaa!” laulettiin radiossa ja takapenkillä. Löysin itseni sitten kertomassa ratin takana mitä tarkoittaa mulkku ja miksi sitä ei kannata rallatella eskarinpenkillä. Seuraavaksi kappaleessa kutsuttiin jotakuta pimpiksi ja jouduin kertomaan kuusivuotiaalle tytölle, että tässä yhteiskunnassa on sellainen hauska pieni käytäntö, että jos mies haluaa haukkua toista miestä, tämä kutsuu häntä naiseksi. ”Ja sehän nyt on ihan älytöntä,” totesin. ”Tytöt eivät ole poikia huonompia eikä tytöksi kutsumisen pitäisi olla mikään loukkaus. Siihen kannattaa kiinnittää huomiota.”

Vaikka osa minusta on harmissaan siitä että joudun käymään läpi elämän epäreiluja standardeja pienelle kasvuikäiselle lapselleni sekä opettamaan häntä taistelemaan jo pienestä pitäen, olen silti iloinen siitä että häntä ei kaikelta suojata. Voisin toki vaatia kaikki ikävyyde kiellettäviksi ja toivoa että hän ei koskaan tule joutumaan tilanteisiin jossa niistä oppii, mutta mitä se ratkaisisi? Lapseni ei koskaan näkisi sitä miltä syrjintä tuntuu, mikä on hänelle mukavaa mutta auttaisiko se häntä ymmärtämään miksi syrjintä on väärin? Auttaisiko syrjinnän ja eriarvoistamisen, toisen epäreilun kohtelun ja sortamisen piilottaminen lastani tekemään reiluja ja tasavertaisia päätöksiä tulevaisuudessa? En usko, että hän todella ymmärtäisi vapauden määritelmää jos ei koskaan kokisi rajoituksia. Olisi hienoa jos näin olisi, mutta todennäköisyys sen tapahtumiselle miljardien ihmisten maailmassa on häviävän pieni.

Olen alusta asti kertonut lapselleni maailmasta lempeään ja tutkivaan sävyyn. Olen ehkäissyt kiusaamista niin hänen kuin muiden osalta yrittämällä avata sosiaalisten suhteiden vaikeutta, olen hänelle kertonut pieniä paloja siitä miten maailma kohtelee minua lihavana ihmisenä, miten joillakin ihmisillä mieli murtuu ja kuinka minuun vaikuttaa omat kasvuaikani haavat. En kerro hänelle olevani aina rohkea, aina pystyvä, aina onnistuva vaan painotan työn tärkeyttä; sitä miten ponnistelu on palkinto, ei välttäminen. Olen hänelle puhunut pahoista ihmisistä ja siitä miten pahoja asioita joskus tapahtuu, olemme käyneet läpi häntä tönäisseen lapsen motiiveja ja todenneet kuinka reaktio oli väärä ja hänellä on oikeus vaatia anteeksipyyntöä sekä rangaistusta. Olemme pohtineet sitä miten ilkeitä asioita tekevät ihmiset ovat samanlaisia kuin kaikki muut ja kuinka hänellä on valta päättää onko hänen tekonsa rakastavia vai täynnä vihaa.  

Lapset ovat ihmisiä siinä missä aikuisetkin, me kaikki tunnemme samalla tavalla. Me kaikki opimme uutta jatkuvasti, löydämme, petymme ja pelkäämme. Lapset tietävät maailmasta vähemmän, he ovat herkkiä ja heillä on paljon opittavaa, mutta aikuisten ei pidä suojata heitä tiedon panttaamisella. Päin vastoin, on meidän velvollisuutemme oppineina ihmisinä välittää tietoa jälkeläisillemme, opettaa heitä ymmärtämään asioita ennen kuin se opitaan kantapään kautta. Meidän tehtävämme on lempeästi avattava lastemme kykyä ymmärtää ja rohkaista heitä etsimään ratkaisuja sen sijaan että sanelemme heidän elämäänsä tai ratkaisemme heidän ongelmiaan.

Vanhemmuus on vaativa ja vaikea tehtävä, jonka ytimessä on kasvattaa uuden sukupolven ymmärrystä. Ja mikään ei ole niin vaikeaa kuin myöntää virheensä ihmisille, jotka eivät voi ymmärtää miten sellaista on koskaan voinut tapahtua.

Onnellisuuden myytti

Viime vuosina on kasvavassa määrin puhuttu onnellisuuteen pyrkimisen mielettömyydestä. Ilmeisesti etenkin vanhempi sukupolvi ihmettelee sitä miten nuorukaiset pyrkivät onnellisuuteen kaiken keskellä ja se selittää vuorostaan sitä miksi ihmiset ovat niin masentuneita. Sinänsä ajatus ei ole mitenkään höhlä, jatkuva onnellisuuteen pyrkiminen yksipuolistaa elämää ja on ihmisen tunnekirjolle luonnoton tila. Mikäli ihminen pyrkii pelkkään onnen tilaan, hän ei lopulta osaa tyytyä mihinkään. Ehkä tämä on jokin yleinen ongelma, ehkä olen itse sitä jurotusmyönteistä sukupolvea enkä tajua mitään. Ehkä olenkin vanha kääkkä tietämättäni.

Mutta toisaalta häiritsee se ajatus, että onneen pyrkiminen olisi ongelma. En suostu hyväksymään sitä, sillä ajatus onnellisesta elämästä on ajanut ihan jokaista ihmiskunnan sivistynyttä yhteisöä eteenpäin aina alkulimasta tähän päivään. Kaikki mitä on saavutettu, mukaan lukien pahat asiat, on tavoitettu tavoittelun tarpeen vuoksi. Koska etsimme parempaa, toivomme ihanampaa, tavoittelemme onnea.

Näin ollen olemme jumissa. Onko onnen tavoittelu hyvä vai huono asia? Minä olen pohtinut tätä ja päätynyt siihen johtopäätökseen, että katsomme asiaa liian lähelle. Tämä on yleinen ongelma ihmisten joukossa, katsomme asiaa liian pintapuolisesti. Esimerkiksi lihavat ovat lihavia ja koska syövät, ovat syöneet itsensä lihaviksi vaikka ihon alla pulputtaa luonnon mestariteos monimuotoisena solukoneistona miljoonine yhteisvaikutuksineen. Näemme kuinka pahaa tehnyt ihminen on paha, vaikka tämä olisi koko elämänsä siihen asti ja jopa tekonsa aikana pyrkinyt tekemään ainoastaan hyviä asioita. Siitä huolimatta katsomme pintaa ja uskomme sen paikkansapitävyyteen. Tämän uskon vaikuttavan myös onnellisuuden ongelmallisuuteen, mietimme onnellisuutta muuttumattomana vakiona joka joko on tai ei ole, emmekä tutki sitä mitä onnellisuus todellisuudessa on.

Ihminen joka on onnellinen, luetaan tässä yhteiskunnassa kauniiksi, rikkaaksi ja rakastetuksi. Nämä ominaisuudet sisältävät muita ihailtuja piirteitä kuten laihemman kehon, terveyden, nuoruuden, vallan, itsevarmuuden, älyn ja suosion. Onnellisuuteen kuuluu sellaisia absurdeja yhtälöitä kuten rentoutunut tehokkuus tai meditointi-inspiraatio. Rentoutunut suorittaja juoksee maratonin hymy huulillaan vain päätyäkseen maaliviivan yli yhtä energisenä kuin olisi juuri nukkunut pitkät päiväunet, ja meditaatiossa inspiroitunut ihminen onnistuu etsimään täysin ajatuksettoman tilan josta löytää elämänsä suurimpia inspiraatioita. Vaikka näissä esimerkeissä on totuuden siemen, ne silti sekoittavat perinteisen levon ja tehokkuuden ajatusta. Onnellisuudesta tulee jokin käsite, johon tulee yltää sen sijaan että päätyisi siihen tilaan. Se on määre, jolla on mitat sen sijaan, että ihminen osaisi tunnistaa onnen tunteita ja rentoutuessaan löytää niitä. Onnellisuudesta tulee maali jota kohti juostaan eikä se enää ole luonnollinen osa elämää, kuten ennen. Ei ihmekään, että onnellisuudesta tulee myrkkyä, jos sen käsite on jo näin kieroutunut.

Onnellisuus on tunne, joka kumpuaa useasta yhtä aikaa vaikuttavasta tunteesta. Se on hetki, eikä olotila. Onnellisuutta ei voi saavuttaa ikuisesti, eikä siihen tule pyrkiäkään. Jos elät onnellista elämää, se ei tarkoita että olet jatkuvalla syötöllä onnellinen. Itse asiassa jos olet aina onnellinen, olet luultavasti masentunut ja taitava peittämään tunteet. Onnellisena elänyt nimittäin kykenee kohtaamaan myös ne epäonnelliset hetket elämässä.

Onnellisuuden tavoittelua en kieltäisi keneltäkään, se on ihana, tervehdyttävä asia josta tulee pitää kiinni. Mieti sen sijaan mitä pidät onnellisuutena? Onko se esimerkiksi mahdollisuus matkustaa? Miten olisit onnellinen ilman noita matkoja? Entä onko se oma työ tai talo? Pystytkö kuvittelemaan tilanteen jossa voisit olla onnellinen ilman näitä tekijöitä? Onko se oma perhe, ystävät tai lemmikit? Minkälaisissa hetkissä olet onnellinen ilman näitä tekijöitä?

Mieti omaa käsitystäsi onnellisuudesta ja pyri miettimään onnellisuutta ohimenevinä tunteina, sellaisina joihin ei vaikuta ulkoiset asiat vaan sisäinen tunne. Muistele menneitä hetkiä ja sen sijaan että miettisit tilannetta jossa olet, ihmistä jonka seurassa olet tai asiaa joka tapahtuu ympärilläsi, ajattele sitä miten ihanalta se sinusta tuntuu. Jos koet iloista kutkutusta kun kiskot villasukkaa kylmien varpaittesi ympärille, keskity siihen miten onnellisia varpaasi nyt ovat. Miten hyvältä sinusta tuntuu. Keskity niihin onnellisuuden tunteisiin, eikä määreisiin joiden mukaan niitä saavutetaan. Keskity omaan ytimeesi ja sieltä pulppuaviin ilon tunteisiin, niin oivallat että sinulla on kyky olla onnellinen pelkästään olemalla läsnä itsessäsi.

En muista koskaan olleeni niin onnellinen kuin sinä ohikiitävänä hetkenä, kun pitkän luisteluillan päätteeksi vihdoin sain kohmeiset ja puutuneet jalkani vapautettua luistimista. Sellainen onnellisuus on meille kaikille tavoittelun arvoista. Se on todellista onnea, eikä se vaadi muuta kuin katseen suuntaamisen ulkopuolelta sisään päin.

Älä kysy itseltäsi “mikä näistä tekee minut onnelliseksi” vaan kysy mistä voisit kokea iloa ja onnea juuri nyt. Onnellisuutta ei mitata asian vaan tunteen koossa.

Ja jos meillä on joulu

Lapsena joulut ovat maagisia lahjasuihkuja herkkuineen, sitä ikään kuin siirtyi kynttilöiden verhoamaan valohuntuun, makasi lattialla tuijottaen kuusta valoineen, tarpoi ulkona umpihangessa ja etsi tonttuja. Lapsena maailma täyttyi lauluista, tuoksuista, maistelusta ja pehmeistä vilteistä, jokainen herätty aamu oli toista jännittävämpi ja iltaisin innosteltiin väheneviä päiviä. Muistan kuinka isällä oli pieni tonttusoittorasia, muistan lempitonttulakkini jossa oli Tervaleijonan logo, äidin itse maalaamat tonttujouluverhot, mummun esiliinassaan keittiössä ja suuren ässäkeksi-mysteerin, jonka loppuatkaisu vei person pikkuveljen jäljille.

Lapsuuden joulut muuttuvat aikuistumisen myötä, niistä tulee erilaisia jo tottuessa, sitä vakiintuu väreihin ja kyllästyy valoihin, kahdennenkymmenennen joulun kohdalla tortut eivät enää maistu yhtä lailla ja aikuinen huomaa asioita, joita lapsi on jättänyt näkemättä. Toisilla ei ole edes välttämättä muistoja sellaisista pullantuoksuisista jouluista kuin yllä kuvaamani, toiset kokevat joulun raskaana muistutuksena joka palaa vuosittain takaisin.  

Kaikki meistä tietävät sen joulun millainen joulun pitäisi olla, mutta osalle meistä joulu on jotain muuta. Osalle meistä joulu on pettymyksiä, hiipuvia odotuksia ja tuskallista velvoitetta. Osa meistä murtuu stressin alla, osa tuntee joutuneensa vangiksi, osalla pelko kasvaa jokaisen avatun luukun myötä. Kaikki meistä tietävät mitä sen pitäisi olla, mutta moni yrittää jopa tietoisesti välttää myöntämästä sitä mitä se todella on. Ehkä sen pitäisi-kuvan ylläpitäminen pitää myös toivoa yllä, että joulu jonakin päivänä olisi mitä sen pitäisi.

Aikuiseksi kasvaminen aiheuttaa kuitenkin sen että huolimatta siitä mitä joulu oli, se on nykyään jotain muuta. Joulun stressi on läsnä sen luonteesta huolimatta, pettymyksiä tulee sitä enemmän kuin niitä yrittää välttää ja maagisuus ei tunnu aivan yhtä maagiselta. Kadonneet piparikuormat eivät ole jännittäviä mysteerejä vaan turhaa työtä ja hukkaan heitettyjä materiaaleja. Aikuisena meidän on määritettävä joulumme uudelleen, jos vain pääsemme yli siitä mitä sen pitäisi olla. 

Mitä jos tänä jouluna suhtautuisit tulevaan juhlaan sinä minkälaisena se olisi, ei mitä sen pitäisi olla? Mitä jos tänä vuonna joulun ydin ei ole lapsuuden vaan aikuisuuden muistoissa? Mitä jos etsisit tietäsi hiukan kohti lapsekkuutta itsessäsi ja pois päin odotuksistasi, täyttäisit joulusi oikeasti hauskoilla asioilla sen sijaan, että käytät energiaa asioihin joiden pitäisi olla hauskoja?

Tänä jouluna juhlimme joulua sellaisena kuin se voi olla, ei sen mukaan mitä yleisen käsityksen mukaan sen pitäisi olla; sillä rehellisesti sanottuna, kuinka moni meistä oikeasti on koskaan elänyt sitä pitäisi-joulua? Lapsena koetut onnenhetket eivät ole tapahtuneet koska joulu oli mitä sen pitäisi olla, vaan siksi että lapsella ei ole valmista käsikirjoitusta päässään. Hän elää asioiden läpi sellaisina kuin ne on ilman, että määrittää niiden suhdetta etukäteen. 

Sulje silmäsi, hengähdä syvään ja mieti, mitä sinä haluaisit tehdä jos olisit lapsi.

Joskus piparitaikinan syöminen ihan sellaisenaan on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä. 

Olet, näet, syöt

Kun Olet mitä syöt -ohjelma alkoi pyöriä taas televisiossa tänä syksynä, olin pettynyt. Kyseessä on ohjelma joka perustuu piiskaamisen ja itsekurin ajatukseen ja toteuttaa formaattia, joka oli stereotypia jo syntyessään 15 vuotta sitten. Jo sarjan nimi on virheellisesti tulkittu liki 200 vuotta vanha termi, jonka alkuperäisenä ajatuksena oli saada ihmiset ymmärtämään terveemmän ruokavalion vaikutus elämänlaatuun. Alkuperäinen ajatus kannusti terveellisempiin valintoihin kun taas nykyaikana viihde rankaisee ja tuomitsee ihmisiä heidän elämänlaatuaan arvostelemalla. 

Ongelma ei kuitenkaan ole itse ohjelma, vaan käytös jota se synnyttää. Kun ohjelman juontaja arvostelee ihmisiä nimitellen tai nimittää perheen lapset herkkuvahdeiksi, kyse ei enää ole itsenäisen ihmisen valistuneesta elämänmuutoksesta vaan kiusaamista hyväksyvän mielentilan normalisoimisesta, kehonegatiivisuuden lietsomisesta ja ihmisten jakamisesta eri leireihin heidän kehonsa ulkomuodon perusteella. On täysin kannustettavaa tarkastella elämäänsä kriittisesti ja käydä läpi omat ruokailu-, liikunta- ja lepotottumukset, mutta nimittelylle ja sättimiselle ei enää tässä yhteiskunnassa pitäisi olla tilaa.  

Nykyaikana olemme hyvin terveystietoisia, laihduttaminen ja terveellinen ruokavalio on jatkuvasti tapetilla, urheilulajeja keksitään päivittäin, jopa lempeästä suhtautumisesta itseen puhutaan jokaisessa mediamuodossa. Syömishäiriöitäkin ymmärretään ja kunnioitetaan ongelmina aivan eri tavalla kuin ennen ja etenkin urheilijoiden ruokatottumuksiin liittyvistä ongelmista on alettu puhua. Keskustelu pyörii aina vain vahvemmin monipuolisen ja terveen elämänhallinnan ympärillä, eikä enää suoraan tuomitse ihmistä vyötärön mitan perusteella. Tämä on edistystä, jota jarruttaa vanhat käsitykset loukkaamalla liikkeelle -metodista. Lihava ihminen ei laihdu juoksemalla itkien kotiin, hän ei opi elämänhallintaa kuristamalla elämäänsä, eikä kotona viihtyvä läheinen laihdu sillä että viihdeohjelman loukkaamis- ja pelottelutekniikkaa kokeillaan häneen. 

Lihavia ihmisiä syyllistävät ja tuomitsevat ohjelmat ovat ehkä viihdettä ja antiikkisen formaatin uskollisia tuotoksia, mutta se ei tee niistä viisaita tai oikeanlaisia. Nämä vanhoja käsityksiä ja tapoja levittävät ohjelmat ovat kuin viikottaisia infektioita, jotka istuttavat ihmisten mieleen negatiivisia kehokuvia ja tuomitsevaa, sairastuttavaa käytöstä. Ne kertovat väsyneille vanhemmille että pitää lopettaa syöminen ja alkaa juosta jotta elämänlaatu paranee, käskevät pienten lasten kokea syyllisyyttä herkkuhetkistä ja saavat itseään jo vihaavat vihaamaan itseään enemmän. Nämä ohjelmat antavat lisää polttoainetta niille jotka on opetettu halveksumaan ylipainoa ja innostaa heitä tekemään julkisissa tiloissa avoimia hyökkäyksiä. Nämä ohjelmat toteuttavat viihdeformaattia, josta todellinen tiedepohjainen arviointi ja ohjaaminen on jätetty pois, mikä jättää taas sohvalla istuville sen käsityksen että kaikki on helppoa kunhan viitsii. Nämä epätoivoiset, lupauksesta toiseen kulkevat huomisen odottajat täyttävät arkensa epätodellisilla toivomuksilla, henkilökohtaisilla solvauksilla ja ylivoimaisilla vaatimuksilla vain päätyäkseen vielä syvemmälle epäterveelliseen elämään. 

Ongelma ei ole ohjelma, vaan se mitä siitä puuttuu. Olet mitä syöt ei opeta meille kuinka voisimme olla terveempiä, vaan näyttää kuinka pidämme toisemme sairaana.

Tee parempi valinta tänään ja keskity terveellisempään asenteeseen, lempeyteen, armollisuuteen ja itsemyötätuntoon. Puhu tänään itsellesi rakkaudella, ja ole mitä voit. 

 

Lisäys:  

 On myös hyvä ymmärtää että koko kirjoituksen pointti on se, että terveysvaikutus on muullakin kuin ruoan ja liikunnan suhteella. Tässä tapauksessa en puhu kummastakaan, vaan siitä minkälaista mentaliteettia ohjelma opettaa. Ohjelma normalisoi kiusaamista, se normalisoi kehoerottelua ja syrjintää, se normalisoi ajatusta että laihuus on yhtä kuin terveys mikä ei pidä paikkaansa.

Ihmisen tulee pyrkiä terveyteen, jonka mukana voi tulla laihtumista, ei laihuuteen joka luetaan terveydeksi (vaikka oikeasti terveys tapahtuu ihon ja ympärysmitan alla).

Ja se syy miksi tästä asiasta puhutaan ei liity osanottajiin tai heidän terveyteensä sillä he ovat ainoita joiden terveys on tästä formaatista hyötynyt. Heidän terveyttään on valvottu, seurattu ja ohjattu. Sen sijaan kotona istuvat tuhannet ihmiset joilla ei ole samaa mahdollisuutta, jotka lukevat ohjelman viestiä kiusattuina, itseinhoisina, syömishäiriöisinä. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka kaipaisivat oikeaa, lempeää tukea sen sijaan että eläisivät syyllisyydessä siitä mitä kokevat olevansa tällä hetkellä.

Kukaan ohjelman osallistujista ei ole olennainen ohjelman olemassaolon osalta. Mielipidekirjoituksia ei kirjoiteta heidän vuokseen eikä ongelmia ruodita heidän takiaan. He eivät ole pääasiassa.

Ohjelmaa tehdään pelkästään katsojille, katsojien vuoksi ja he ovat niitä, jotka sen luonteen vuoksi myös kärsivät.

Lihavalle nauraminenko viihdettä?

Kansallisbaletti esittää näin joulun alla Tuhkimon ja kuten aina tarinassa, ne ilkeät siskopuolet ovat ilkeitä paitsi toimiensa tai valintojensa vuoksi, myös siksi miltä he näyttävät. Itse asiassa aina kun törmätään tilanteeseen jossa annetaan mahdollisuus löytää hyvä tai viaton sekä ilkeä tai tietämätön, yhdistyy ihmisluonne kauneuteen. Kauneus tarkoittaa siis paitsi vahvasti ulosrajaavia (vaikkakin kulttuurisidonnaisia) stereotypioita liittyen kasvoihin, vaatteisiin, ääneen, käytökseen ja kehon muotoon. Tämän vuoksi on täysin loogista, että Tuhkimon ilkeä siskopuoli, jonka käytös kehystää äitipuolen kateutta ja väkivallan käyttöä lapsipuoltaan kohtaan, on ruma ja lihava. Ja koska ollaan lihavia, se tarkoittaa että ollaan kömpelöitä, syödään enemmän kuin ihmisen on mahdollista ja pelkästään herkkuja. Siinä missä 1800-luvun maailmassa herkuttelu oli etuoikeus ja ylellisyyden symboli, on Tuhkimon tarinassa vallanhimoisesta äidistä tyttärineen muunnettu nykyaikaan sopiva tyhmä sekä tietämätön ihminen jonka perusolemus on otettu pois yhteiskuntakritiikin piiristä ja laskettu jalkoihimme halveksuttavaksi. 

Lihavan siskopuolen kohtelu on viime aikoina herättänyt huomiota, on paheksuttu sitä tapaa miten lihavuus tuntuu olevan hahmon merkittävin luonteenpiirre (huomaa, ettei kyseessä ole luonteenpiirre) ja miten ilkeyttä alleviivataan rumuudella, jota taas alleviivataan lihavuudella. Esitys siis kertoo kaikille sitä katsomaan tulleille, miten rumat ihmiset ovat oikeasti ilkeitä eivätkä ansaitse minkäänlaista kunnioitusta, oikeuksia tai hyväksyntää. Ihmiset istuvat katsomossa hirnuen sille surkealle ilkiölihavalle, joka ahtaa napaansa roskaa, kompuroi ja on niin monella eri tavalla vääränlainen, epäpätevä tai vastenmielinen ihminen. Tätä ajatusta ei kovinkaan moni osaa kritisoida koska sama ajatus on istuu täysin luontevasti yhteiskuntarakenteissamme. Meille on luontevaa määrittää ihmisen luonnetta ulkomuodon mukaan, kuten myös olettaa että jokainen meistä haluaa pyrkiä yleisesti hyväksyttyyn muotoon.

Tuhkimon siskosten tapauksessa Kansallisbaletin taiteellinen johtaja ei sinänsä näe kehonkuvissa ongelmaa, siskokset kun on kuvattu kahdessa 1940-luvulla yleisesti epäsuositussa kehonmuodossa: laiheliinina ja pullukkana. Hahmot on kirjoitettu hauskoiksi ja niiden on tarkoitus viihdyttää. Siteerattu taiteellinen johtaja ei tunnu näkevän ongelmaa lihavan tytön pilkkaamisessa kun kerran laihat tytöt eivät ole nostaneet metakkaa laihojen pilkkaamisesta. Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, eikä kyseessä ole yksittäinen mielensä pahoittanut pullukka. Ajatellaan asiaa toiselta kantilta.

Meillä on siis käsissämme teos jossa on 1940-luvulla vallinneita käsityksiä. Kuitenkin vielä 2018, yli 70 vuotta myöhemmin, meillä edelleen pilkataan niin laiheliineja kuin pullukoita. Yhteiskuntamme edelleen on täynnä samanlaista kuvausta ja samanlaisia viihdehahmoja, koska yhteiskuntana meidän mielestämme kyseiset ihmiset ovat edelleen vääränlaisia. Etenkin lihavia ihmisiä syrjitään, haukutaan ja ilkutaan ihan joka puolella myös esityksen ulkopuolella ja kuten kaikki koulukiusaajat tietävät, kaikki on vaan hauskanpitoa. 

Kyse on siis klassikkoteoksesta sinänsä ja sitä esitetään nytkin alkuperäiselle esitykselle uskollisena. On kyseenalaistettu tarve muuttaa Person hahmon sisimmäistä olemusta, sillä kyse on osin historiallisesta teoksesta, jolla on oma merkityksensä taiteen maailmassa. Eihän Mona Lisaakaan muuteta jälkikäteen. Kuitenkin ihmiset jotka menevät katsomaan esitystä jossa nauretaan tummaihoisille, eivät tee sitä viihteen nimissä vaan tietoisina teoksen ongelmallisuudesta. Teokset, joissa huudetaan julkean seksistisiä ja alentavia repliikkejä, nykyaikaistetaan tai niiden sisältö kuvataan aikuisille sopivaksi. Kuitenkin Tuhkimo on historiallinen teos täynnä näennäisesti vanhentunutta retoriikkaa jota on käynyt katsomassa jo 20 000 ihmistä, näistä suuri osa lapsia. Tuhkimo on teos, jossa lapsille opetetaan kuinka ihmistä voi kiusata, piinata ja vihata ulkonäön perusteella. 

Ja se, että Tuhkimoa edelleen esitetään sellaisenaan lapsille ihastuttavana viihteenä, on syy siihen miksi teos itsessään vanhenee mutta sen sisällön ihmiskuva ei.

Unohdettu kansa

Kuvaaminen on ollut yksi merkittävimmistä historian tallennuskeinoista aina ihmisen syntyajoista asti. Historiaa ei tunnettaisi niin hyvin ilman luolapiirroksia, kirjoitettua ajankuvaa, tallennettuja hetkiä ja ajatuksia. Siinä missä valokuvaamisen vapautuminen on aikaansaanut uusia tapoja osallistua ja ilmaista, se on edelleen tärkein ajankuvan tallennuskeino. Se kertoo historioitsijoille menneistä tavoista, kuljettaa ihmiset juurilleen ja tarjoaa jälkeläisille ainutlaatuisen kurkistuksen niihin aikoihin, jolloin tärkeät ihmiset olivat vielä elävästi läsnä omassa tarinassa. Jopa kuva vanhasta mehutetrasta aiheuttaa ihmisissä tunteita ja tekee hetkeksi jo keski-ikään ehtineestä ihmisestä taas lapsen. Kuvien myötä muistamme jopa makuja ja hajuja, kuulemme jo unohtuneita säveliä ja tunnemme ihollamme väristyksiä.

Kehopositiivisuutta pidetään suhteellisen merkityksettömänä ilmiönä, sitä luonnehditaan tyhjästä valittamiseksi ja luvaksi elää laiskaa, itsekästä elämää. Vaikutukset ovat kuitenkin paljon kauaskantoisemmat kuin olettaisi, sillä tämän hetken kehodiktatuuri sanelee paljon sitä historiaa, miten tulevaisuudessa tullaan maailmaa katsomaan. Nimittäin kehoinhossa elävät ihmiset eivät osallistu tähän kuvalliseen tarinantaltiointiin, he ottavat perhevalokuvat välttääkseen kuvissa näkymisen, he väistyvät keittiöön kun kamera otetaan esiin sekä yrittävät piiloutua vaatteisiin ja varjoihin. Ilman kehopositiivisempaa yhteiskuntaa meillä on tulevaisuudessa lukemattomia lapsia ja läheisiä jotka eivät näe vanhempiaan nuorina, eivät voi muistella omaa lapsuuttaan sellaisena kuin se on ollut eivätkä muista kuka kuvan on ottanut. 

Voi olla, että nyt kovasti puhuttu lihavuusepidemia näkyy ainoastaan mittaustilastojen epäluuloisissa tulkinnoissa sillä kuvadokumentaatiota ei löydy, suuria saavuttaneista ajattelijoista ei tiedetä muuta kuin heistä kirjoitettuja tarinoita eikä kadonneista rakkaista ole enää muistoja kun viimeiset muistajat ovat poissa. Ne ihmiset, jotka välttelevät näkymistä, päätyvät unohdettuihin sukupolviin. Kokonainen kansa katoaa ajan myötä koska he eivät ole kokeneet olemassaoloaan sallituksi. He ovat yrittäneet unohtaa itsensä jo eläessään, jättäneet elämättä, kokeilematta, kokematta.

On hyvin mahdollista, että kuvatallenteiden kulta-aikana me menetämme enemmän mahdollisuuksia muistoihin ja tallenteisiin kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa pelkästään ulkoisiin piirteisiin keskittyvän tuomitsemisen vuoksi. Voi olla, että kehoviha vie meiltä paljon enemmän kuin uskomme: kosketuksen omaan historiaamme ja niihin ihmisiin, jotka olivat meille tärkeitä.

Arjen unohdettu tavoite

Jo lapsesta asti meille on paukutettu työnteon merkittävyyttä. Käydään kouluja jotta saadaan työ, käydään hyvin jotta saadaan hyvä työ. Lukioon mennään jotta päästään yliopistoon, valmistutaan jotta päästään tekemään alan töitä. Merkittävyys on aina suorittamisessa, tehdyt kotiaskareet määrittävät menestystä ja ahkeruudella pärjää.  

Rentoutuminen on toissijaista, rentoutumiseksi lasketaan kaikki aika merkittävän suorittamisen ulkopuolella. Kun on tehty työ hyvin, vapaa-aika on ansaittua ja jos ei ole työtä, ei ansaitse rentoutua. Miten käy jos sanonkin että elämässä merkittävintä ei ole työ tai sen määrä? Jos sanon että saatu palkka ei määritä ihmisen menestystä, siihen vastataan tuhahduksilla ja pään pudistelulla.

Me olemme maanviljelijöiden lapsia, kuokkijoiden, puurtajien, rakentajien jälkeläisiä. Meitä kasvatteneille työn puutteellisuus on näkynyt suoraan ruokapöydässä ja edelleenkin se näkyy jos talous ei ole kattavaa, me joudumme kärsimään nälkää ja puutetta jos työtä ei ole tarpeeksi. Työllä on siis suuri merkitys tänäkin hyvinvoinnin aikana mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. Ei ole ollut silloin eikä ole nytkään. Ennen maanviljelijät tekivät ahkerasti töitä kesäisin ja talvella valmistauduttiin tulevaan kesään. Ihmisten työnteko kulki sykleissä, käsi kädessä levon ja raskaan työn kanssa. Nyt tilanne on toisin, ehkä jopa mustavalkoisempi, puurramme läpi vuoden tai odotamme tilaisuutta sen tekoon niin talvella kuin kesällä, toiset meistä laskevat päiviä vapaisiin hetkiin ja toiset tuijottavat hiljaa kutistuvaa toimeentuloa.

Rentoutumiseen meillä ei kuitenkaan ole vieläkään lupaa ellei sitä ole ansaittu kärsimällä. Emme voi rauhoittua paikoillemme mikäli sitä ei ole revitty selkänahasta ja jos meillä on enemmän aikaa miettiä, käytämme sen suoritusten pohtimiseen. Olemme vaihtaneet pellot toimistopöytiin ja virastoihin, kello mittaa tehokkuutta eikä aikaa ja rentouttaviksi nimitettyjä kävelylenkkejä kutsutaan hyötyliikunnaksi, joiden hyöty kuitataan kulutetuilla kilometreillä ja kaloreilla. 

Todellisuudessa rentoutuminen, ilo ja lepo ovat silti ihmiselle merkittäviä tekijöitä yleisen hyvinvoinnin hyväksi. Rentoutuminen ei ole yksinkertaista vetelehtimistä joka tapahtuu itsekseen eikä niitä hetkiä tule väheksyä, vaikka olemme siihen oppineet. Me olemme uskoneet väitteet rentoutumisen merkityksettömyydestä ja oppineet kokemaan siitä syyllisyyttä, sillä meille on kerrottu ettei tekemättömyys kehitä tai ravitse. Tirskahtelemme niille jotka matkustavat, rentoutuvat kahvikuppien ja kirjojen parissa tai pelaavat videopelejä, voidaksemme saada nautintoa se edelleen pitää ansaita joko kovalla työllä tai jakamalla tilanteen ainutlaatuinen, inspiroiva hetki. 

Rentoutuminen vaatii kuitenkin läsnäoloa siinä missä suorittaminen, se on keholle välttämätöntä ja tarpeellista. Vapaa-aika ei ole toimettomuuden synonyymi eikä elämässä vähäpätöinen prioriteetti. Levollisiin hetkiin pysähtyminen luo meille sen elämän mitä haluamme vanhana muistella, ne hetket kasvattavat identiteettiämme, luovat menneisyyttämme ja ovat läsnä läheistemme elämässä. Miksi emme käytä yhtä paljon energiaa iloon ja nauttimiseen kuin työssä hikoiluun? Miksi emme laske riemun hetkiä kuten laskemme työtunteja? Miksi kuva-albumimme täyttyvät vapaa-ajan kokemuksista mutta pidämme työtä tärkeämpänä? 

Puhuin tänään muiden suorittamiseen hukkuneiden kanssa siitä, miten rentoutuminen on vaikeaa. Osa meistä ei kykene edes nukkumaan sen vuoksi, että pelkäämme hellittää hallinnasta. Osa ei osaa leikkiä lastensa kanssa ilman, että siitä on jotain hyötyä tai se aika on ansaittu askareilla. Me kaikki tunnistimme ne hetket kun viimeiseen asti valmiissa talossa voi hetken käyttää lepoon mutta sekään ei tunnu rentouttavan, koska mielessä piilee tieto siitä, että kahvia äärilleen kaadettu kuppi on lisää tiskiä.

Vastauksia minulla ei ole, ainoastaan ajatus. Mitä jos olenkin tehnyt koko ajan töitä ansaitakseni jotain jonka olisi koko ajan pitänyt olla itseisarvo? Mitä jos hyvin tehty työ ansaitaan lepäämällä hyvin, mitä jos kävelylenkki rentouttaa vasta sitten kun keho on ravittu ja väsymyksestä vapaa? Mitä jos vapautta ei ansaitakaan kärsimällä vaan se kiteytyy niihin naurunremakoihin joita levännyt mieli päästää sisään?

Mieli, sen pahoittaminen ja vertaistuen merkitys

Törmään aika ajoin siihen kun joku ihmettelee miksi pitää kertoa elämästään kurjia yksityiskohtia julkisesti tai ylipäänsä pohtia ikäviä asioita. Positiivisuutta pidetään suuremmassa arvossa ja kaikenlainen negatiivinen pyöriskely kääntyy jos ei alkuperäisessä tarkoituksessa niin viimeistään viestissä itsesääliksi tai vellomiseksi. Puhutaan ammattiloukkaantujista, uhriutujista, ihmisistä joilla on kummallinen tarve olla niitä surkeita. Etenkin mieleen liittyvissä vammoissa tämä on yleistä, sillä jos ongelma ei ulotu fyysiseen olemukseen, silloin sen pystyy voittamaan oikeanlaisella asenteella. 

Tosi asiassa jos puhutaan ihmisestä joka ilmaisee pettymystä tai pahaa mieltä rinnastaen ihmiseen joka taas kokee tämän pahan mielen tarpeettomana ja negatiivisena, näistä kahdesta se positiivisuutta penäävä toimii negatiivisesti. Positiivisuus on nimittäin ohimenevä, suhteellisen pinnallinen reaktio johonkin kun taas syvät, vaikeat tunteet tulevat sisältäpäin. Toki on olemassa pinnallisia negatiivisia tunteita siinä missä syviä positiivisiakin, mutta kun puhutaan sosiaalisen median keskusteluista, ihmiset editoivat lisäämäänsä sisältöä ja päätyvät päivittämään pienimmätkin ilot välittömästi. Suruista raportoidaan taas ne tunteet jotka sattuvat syvälle tai purskahtavat meistä ulos miltei väkisin. 

Olen aina ollut sellainen ihminen jolle netti ja some on tullut luontevasti. Minulle some on väline toteuttaa itseäni kuten jo lapsena olen toteuttanut, enkä usko sen olevan mitään muuta kenelle muullekaan. Se on väline joka palvelee tarvetta siinä missä pohdiskelu tai valitus on väline joka palvelee tarvetta. Se mikä tarve meillä on määrittyy taas monesta eri tekijästä, esimerkiksi lähiympäristö ja yhteiskunta määrittää monta, menneisyys vaikuttanee tarpeisiimme eniten. Kehopositiivisuuden ja mielenterveyden saralla nämä tarpeet kumpuavat näkymättömyyden, kiusaamisen ja kaltoinkohtelun kokemuksista. 

Nyt kuitenkin meillä on sosiaalinen media, keskustelut ja yhteiskunnan epäkohdat samalla alustalla. Meillä on edessämme ihminen jota joku on sortanut ja joskus on vaikea nähdä sitä sortajaa itsessään. Meidät kohtaa se ihminen joka ei näe käytöksessään mitään vikaa ja kaikki nuoruuden kokemukset tulvivat mieleen. Jokainen meistä kysyy itseltään, miltä minusta tuntuu ja pyrkii sen ilmaisemaan, arimmat ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Osa meistä on löytänyt ensimmäistä kertaa äänensä, sanonut julki niitä ajatuksia jotka on toistuvasti ammuttu alas tarpeettomana valittamisena, kertovat kokemuksistaan ja tuskan tunteistaan, huutavat ääneen kuinka ovat viiltäneet kipua itsestään ulos. Vaikka viesti olisi toistuva ja sen sävy valittava, se silti palvelee tarkoitusta ja jotta se tarkoitus täyttyisi, on meidän kuultava mitä sanotaan ja miksi.  

Hyvässä keskustelussa nimetään usein kaksi tärkeintä  vaikuttajaa: kertominen ja kuunteleminen. On tärkeää puhua toiselle ja on aivan yhtä tärkeää kuunnella mitä puhutaan. Kuitenkin teroittaisin tässä vielä kuuntelemisen tärkeyttä siltä osin, että osaa kuunnella myös itseään kertoessaan. Kuuntelee syitä ja tarpeita, sanoja joita käyttää sekä siltä miltä mikäkin asia tuntuu. On tärkeää huomata onko viesti muuttunut ajan mittaan, sisältääkö puhe väheksyviä elementtejä, puhuuko omista tunteistaan vai kommentoiko muiden elämää sen perusteella miten itse siihen reagoi? 

Mikään ei maailmassa tule muuttumaan ellei sitä muovaava ihmiskunta päätä siirtyä eteenpäin mustavalkoisesta ajattelusta. Jos syytämme, on meidän tulevaisuudessa nimettävä syy syyllisen sijaan sillä ihmiset voivat olla toimillaan syy johonkin mutta se ei tee heistä syyllisiä. Esimerkiksi jostakin hankalasta asiasta huomauttava ihminen on pahoittanut mielensä, mutta syy siihen miksi minua se ärsyttää on muualla kuin siinä ihmisessä. Syy ärsyyntymisessäni johtuu minusta. Se kumpuaa minun kokemuksistani, minun ajatuksistani, odotuksistani, välttämistäni asioista. Se, että joku nimeää ikävän tunteensa, ei ole minulta pois eikä sille tunteelle tilan antaminen heikkoutta. Sen sijaan jos syytän mielenliikkeistään puhunutta ihmistä uhriutumisesta tai pahamielisyydestä, se on pois hänen kunnioituksestaan, hänen oikeuksistaan ja vapaudestaan. Se on pois minun mahdollisuuksistani nähdä miksi en kestä kohdata vaikeita tunteita tai huomata kuinka itselle merkityksettömäksi merkatut asiat ovatkin toiselle merkittäviä. Se on pois minun kyvystäni kuunnella ja ymmärtää, se on pois paremmin toimivasta yhteiskunnasta. 

Toisin sanoen, syy miksi minä puhun vaikeista, henkilökohtaisista asioista on osittain henkilökohtainen ja osin yhteiskunnallinen. Puhun vaikeista, lamaannuttavista asioista koska minun on tehtävä niistä itselleni konkreettisia ja toisaalta sen vuoksi, että joku muu voisi saada äänen minun kauttani. Puhun koska pystyn, koska osaan ja koska on pakko. Ajoittain minua syytetään negatiivisuudesta ja itsekeskeisyydestä, jopa itsesäälistä vaikka tosi asiassa olen yksi positiivisimmista ihmisistä sosiaalisessa mediassa. Minä olen positiivinen koska käsittelen ja hoidan haavojani, olen positiivinen koska annan lempeästi itselleni tuntea oloni kurjaksi, koska ymmärrän itseäni ja muita joilla on merkityksetön olo ja olen erityisen positiivinen siksi koska en välttele elämän vaikeuksia enkä usko onneen ilman surua. Minun tieni vie eteenpäin ja se tie on täynnä kiviä, kuoppia ja jalanjälkiä. 

Tänäänkin teen valintoja itseni hyväksi ja totean, että ihmisen on toisinaan välttämätöntä olla vähän rikki. Todellista rohkeutta on kohdata se rikkinäisyys niin muissa kuin itsessäänkin.  

Itseni suurin vihollinen

Syyllisyys on ollut aiheena ennenkin mutta huomaan jälleen palaavani siihen. Ihmiset jotka elävät syyllistä arkea, osannevat tähän samaistua. Olen jostain syystä kasvanut ihmiseksi, joka syyttää itseään kaikesta; jopa olemattomista ongelmista. Kun olen syypää, olisin voinut, pitäisi, miksi en vain. 

Kävin tässä pitkästä aikaa kylässä sellaisten ihmisten luona joista olen huomannut pitäväni. Tapani mukaan olen hermostunut ja hädissäni koska ihmiset saavat minut aina jollain tasolla kauhun valtaan. Menen ja olen sosiaalinen sekä  lasken jokaisen virheen, virheentapaisen ja kyseenalaistuksen jonka voin mistä tahansa kehittää, oli se sitten tapa puhua, äänenpaino, puheen voimakkuus, pituus, aihe, käytetyt sanat, puheenaiheen suunta, keskittymiseni, ajatukseni, olemukseni, puhenopeuteni, mitä tahansa. Mikä tahansa on minulle lyömäase, jota voin käyttää itseäni vastaan, missä tahansa ja milloin tahansa. Yhdestä sanasta jota en esimerkiksi sanonut, voi tulla vuosien mittainen murhe, johon palaan toistuvasti. 

Itse kyläreissu meni hyvin, olin iloinen ja sosiaalinen, puhelias kuten aina hermostuneena, nauroin ja onnistuin rentoutumaan. Tunsin itseni levolliseksi ja itsevarmaksi. Perheisiin tottumattomana koin tilanteen hämmentävänä sillä vaikka kyseessä ei ollut minun sukulaisperheeni, minut otettiin tasavertaisena vastaan ja se tuntuu oudolta. Huomaan aina odottavani mielenkiinnottomampaa vastaanottoa ja sitten ihmettelen lähtiessäni miten lämmin tunnelma talossa olikaan.  

Mutta tälläkin kertaa mukaan tuli mutta. Jossain vaiheessa keskustelua nousi esiin se miten minä tykkään puhua ja ohimennen mainittiin se miten puhun aina itsestäni. Lyhyesti selitettynä puhun paljon seurassa, mitä hermostuneempi olen sitä enemmän puhun ja se johtuu ihan siitä että yritän puheella hallita ahdistustani. Sitten siinä tosin on sekin että ajattelen hirmuisen paljon ja rakastan analysoida, jolloin tulen helposti puhuneeksi auki mietteitäni. Älkää siis kysykö minulta mitään jos haluatte että olen hiljaa. Lisäksi sitten se miksi puhun itsestäni, no siihen on oikeastaan kaksi syytä: ensinnäkin olen sellaisessa sisäisen tarkastelun vaiheessa kiinni että minun on keskityttävä itseeni ja se näkyy luonnollisesti puheessani ja toiseksi, en halua sanoa, väittää tai kertoa muiden ihmisten asioista. Kyllä minä sitäkin teen, mutta pääasiassa pyrin puhumaan asioista joista tiedän ja ne ovat käytännössä omiani. 

Nämä kaksi huomiota olivat viattomia ja kuuluivat osaksi vallitsevaa puheenaihetta, kuitenkin huomaan niiden jääneen taskunpohjalle. Huomaan tarkkailevani asioita joita puhun ja vaativan itseltäni perusteluja miksi ne olisivat merkittäviä. Huomaan syyllisyyttä ja häpeää siitä että olen puhelias, enkä enää muista sitä miten ulkona mukavuusalueeltani olen sosiaalisissa tilanteissa. Huomaan epäileväni oikeuttani olla äänessä, ajatuksiani, hyvin menneen illan mielikuvaa ja sitä, olenko hyvä ihminen. Kaikki tämä käytännössä ilman minkäänlaista perustetta. 

Minun päässäni asuu kyseenalaista, syyllistäjä, sättijäpeikko joka on lapsesta asti ollut paikalla arvostelemassa ja solvaamassa kaikkea mitä olen tehnyt ja halunnut. Kun itken poismennyttä ystävää se sylkee korviini epäilyksiä tunteitteni aitoudesta ja huomionhakuisuudesta, kun olen vihainen se kyseenalaistaa oikeuteni olla ja kun nauran sydämeni kyllyydestä se osoittaa sormellaan kovaa ääntäni sekä sen vaivaannuttavaa muotoa. Se kyseenalaistaja on väsymätön, taipumaton olento joka on vähintään yhtä vahva kuin vahvin lihakseni ja se tarraa terävillä kynsillään olkavarteeni niin kauan kunnes veri vuotaa. 

”Et sinä riitä”, se sanoo. ”Sinä et koskaan onnistu.” 

Ja minä seison kynnet lihassani hiljaa, yritän jättää kivun huomiotta ja järkeilen ettei kuulemani ole ainakaan täysin totta. En minä ole niin ikävä, en voi olla mitenkään. Järkeilen, että jos minusta ei pidettäisi, ei minua kutsuttaisi mukaan. ”..mutta kyllähän sinä tiedät”, pirullinen olan päällä kyyhöttävä vainoajani jatkaa, ”..sinä tiedät hyvin miten vaikeista asioista ihmiset vaikenevat niin pitkään kuin mahdollista.”

Syyllisyys on jotain, jota kannan mukana kuin repullista kiviä. Se painaa minut maahan ja jäykistää kehoni liikkumattomaksi. Se kyseenalaistaa kaiken olemassaolosta oikeuteen ja supattaa korvan juureen väsymättä. Toisinaan uuvun liikaa sen ohittaakseni ja korvani juureen supatetut ajatukset alkavat kuulostaa oikeilta. Sellaisina päivinä on vaikea olla minä, eikä pelkästään vain sen vuoksi, että minä olisin voinut toimia toisin.  

Illan hämärtyessä yritän vain toistaa itselleni ajatusta: Erehtyminen on inhimillistä ja minä olen täydellisesti ihminen.