Tunteista ja niiden näyttämisestä

Olen nainen, joten minulta odotetaan tässä yhteiskunnassa tunnekuohuja. Jos reagoin järkyttävään asiaan itkemättä, minut tyypitellään tunteettomaksi kun taas miehenä olisin asiallinen tai jopa vahva. Jos päädyn parkumaan jonnekin, olen herkkä tai ylireagoin kuitenkaan ketään yllättämättä; miehet taas nähdään ensisijassa heikkoina ihmisinä, mielenterveydeltään järkkyneinä tai mikä pahinta - naisina.

Naiseus ei ole sitä että itkee ja parkuu, huutaa tai rääkyy. Se ei ole mitään erilaisen tunne-elämän omistamista, vaan meille on alusta asti korostettu sitä että meillä on tunteet ja niitä näyttämällä pyydämme apua. Naiset itse asiassa opetetaan jo lapsena siihen, että itkeminen on osa kommunikaatiota. Me siedämme elämämme aikana hirvittävän paljon epäreiluja tilanteita ja hoivaamme myös miesten tunne-elämää. Se ei silti ole sukupuolen ominaisuus vaan stereotypian opettama malli. Kyse ei ole biologiasta vaan roolista. Myös miehillä on tunteet ja tarve niiden käsittelyyn, biologisten ominaisuuksien mustavalkoinen korostaminen tässä yhteydessä on puppua, jos mikään.

Ihmisellä on tunteet, ne ovat kehittyneet siinä missä ihminenkin ja ne ovat myös arvokas väline elämän keskellä, pettymyksien ja vihan, surun, mielenterveystilojen sekä kuormituksen kestämiseen rakennettu termostaattijärjestelmä. Padotut tunteet vaikuttavat ihmisten elämään sukupuolesta huolimatta, eikä eroavaisuudet siinä miten vahvasti tuntee tai kuinka kokee tarvetta tunteittensa käsittelyyn tee ihmisistä mustavalkoisesti naisia tai miehiä. On naisia jotka eivät itke herkästi ja on miehiä, jotka liikuttuvat järjestäen kaikesta. Herkkyys ei määritä sukupuolta, eikä sukupuoli saa hallita ihmisen mahdollisuuksia oppia käsittelemään tunteitaan. Kuitenkin tässä yhteiskunnassa vastuu kaikesta tunnekäsittelystä on käsikirjoitettu lisääntymiselimien perusteella yhdelle, vastuu sen käsittelemättömyydestä toiselle.

Tämä jaottelu on paitsi epäreilu, se myös sairastuttaa ihmisiä. Jokainen rooliinsa kasvatettu hyväksyy väitetyn status quon totuudeksi, jota ei voi kyseenalaistaa. Se ohjaa meitä työelämässä, siinä miten suhtaudumme toistemme tunne-elämään ja kuinka vakavasti otamme toistemme järkytykset. Naisten sanotaan vollottavan kaikesta, joten meillä ei ole ääntä ellei tapahdu oikeasti jotain yhteisesti järkyttävänä pidettävää, jos sittenkään. Nainen, joka itkee, on tavallinen ilmiö joka on helppo sivuuttaa. Lapsetkin ulisee kaiken aikaa. Miehet on onneksi vahvoja ja järkeviä kun eivät itke.

tuntumattomuus.png

Me tunteittemme kanssa töitä tehneet kuitenkin tiedämme ettei itkemättömyys ole vahvuuden merkki. Se on pahimmillaan aktiivista tukahduttamista, välttelyä ja väistämistä. Myös vahva ihminen itkee, itse asiassa tunnereaktion käsitteleminen tekee ihmisestä toimivamman ja loogisemmin toimivan, kun taas tunteensa tukahduttanut järkeilee sisältä kumpuavan vihan ja ahdistuksen vallitsevien olosuhteiden syyksi.

Itkemättömyys on toisille luontevaa ja toisille sairastuttavaa, mutta etenkin vertaistuen vuoksi olisi elintärkeää sallia kaikille lisääntymiskyvystään huolimatta lupa tuntea kuten hän itse kokee terveeksi. Vapaa tunteminen ei myöskään vaadi julkista tunteittensa esittelyä, oma kokemus ei määrity siitä miten sen tuo esiin. Julkisissa tunneilmaisuissa ei ole kyse siitä, joka tuntee, vaan niistä jotka eivät tiedä saavansa määrittää oman kokemuksensa muoto. Julkinen tunneilmaisu on vertaistukea, se on normalisoivaa ja osalle meistä sitä rehellistä, biologista sekä normaaliin kiintymyssuhteeseen kuuluvaa opetusta tunnekäsittelystä. Kaikilla meillä ei ole ollut vanhempia jotka huomioivat, kuulevat, näkevät tai osoittavat hellyyttä. Kaikilla meillä ei ole ystäviä, lempeää arkea tai kykyä tunnistaa sisällä vellovia tunteita. Tähän tarvitaan muita ihmisiä, yhteiskuntaa, ympäristöä ja nähdyiksi tehtyjä eroja eri tekniikoista, joilla sisäistä kaaosta voi oppia hallitsemaan.

Minä olen ihminen, joka on traumatisoitunut toistuvasti aivan taaperosta asti, olen elänyt yksin valtaosan elämästäni, jo 9-vuotiaana hoidin taloutta yksin ilman läsnäolevaa aikuista. Olen haudannut läheisiä ihmisiä, purrut hammasta ja ollut itkemättä äitini kuolemaa. Lapsena jo näin että on käytännöllisempää keskittyä muihin asioihin, tunteiden läpi päästäminen kun on lamaannuttavaa ja vaivalloista, se vie voimat ja kyvyn keskittyä. Jossain vaiheessa sisään pullotettu paha olo kasvoi jo niin suureksi, ettei minulla ollut enää mahdollisuutta höllätä hallintaa, sillä aina tuli lisää koulua, kodinhoitoa, työpaikkoja, apua tarvitsevia läheisiä, työpaikkoja, velvollisuuksia ja askareita.

Olisin tappanut itseni jo 14-vuotiaana ellen olisi päättänyt purra hammasta. Kasvoin aikuiseksi vakuuttuneena siitä, että olen Jumalan virhe, vahingossa syntynyt ihminen jolle ei ole suurempaa tarkoitusta. Koska kukaan ei tuntunut päästävän minua päiviltäni ja koska minulle annettiin tehtäviä, keskitin tarkoitukseni muiden miellyttämiseen. Sain asunnon koska kukaan muu ei sitä ottanut, pääsin kouluun kun sieltä löytyi paikka myös minulle. Olen alusta asti suorittanut jotain pyhää tehtävää kestää kaikesta huolimatta. Halveksuin ihmisiä, jotka itkivät, valittivat ja tarvitsivat. Päätin jo ennen koulun aloittamista, että minä en vaivaa muita tarpeillani. Minä en aio olla häiritsevä ja haitallinen. Ahkera työ palkitaan.

Nyt kun äitini kuolemasta tulee tänä keväänä 30 vuotta, minä täytän samalla 39. Olen elänyt yksin, jopa parisuhteissa. En pyydä apua, teen tuplamäärän töitä muiden hyväksi, annan rahani muille joille siitä on oikeasti apua. En ole vieläkään itkenyt äitini kuolemaa, kasvavana naisena kokemaani menetystä, hetkiä jolloin tyhjässä kodissa opettelin kirjoittamaan kirjeitä isoäidilleni kaukana pohjoisessa. Sille ainoalle ihmiselle, joka on kurkistanut sisimpääni. En itkenyt, koska siitä ei ole hyötyä. En itkenyt, sillä minulle oli sanottu sen olevan itsesääliä. Laskin kaiken tuskan ja vihan oman vääryyteni nimiin ja painoin iltaisin pääni tyynyyn toivoen, etten aamulla enää heräisi. Vaikka itsemurhaa miettiessä hampaiden yhteen pureminen on pelastanut elämäni, tunteitteni syvälle työntäminen on kuitenkin syy siihen, miksi vielä neljänkympin kynnyksellä löydän ajoittain itseni miettimästä samoja asioita. Syy siihen, miksi olen vihannut itseäni väsymättä ja hartaasti, sillä ainoalla tunteella joka on sallittu vahvoille ihmisille.

Tunteiden demonisointi ja sen yleistäminen kokonaisen nimettömän kansakunnan ylle on väkivaltainen teko. Se on tikari suoraan sydämeen, vihaa pullotettuna. Se on partaveitsipaketin tuominen itsetuhoiselle, laihdutusoppaiden kestotilaus syömishäiriöiselle. Kyse ei ole mistään humoristisesta huomiosta sarkastisilla nokkeluuksilla, vaan se on osoitus täydestä ymmärtämättömyydestä ihmisen tunnekoneiston monipuolisuudesta. Se on ilkeää, välinpitämätöntä, tietämätöntä.

Ja kuten yleensä, se on toteamus, joka työnnetään postiluukusta hyviin aikomuksiin käärittynä.

Katso, tässä sinulle lahja minulta, joka olen ajatellut asioita.