Ruokailuhistoriani

Ehdin elää liki 40 vuotta ennen kuin ymmärsin, mikä ruokailutavoissani oli oikeasti pielessä. Ylipainoisena ihmisenä olen kyllä kuullut siitä, että syön liikaa ja vääriä asioita sekä siitä minkälaista on oikeanlainen syöminen. Kuitenkin tiedon yhdistäminen käytäntöön on ollut vaikeaa, enkä ole kyennyt liittämään kerrytettyä tietoa omaan arkeeni. Oletin muiden tekemien oletusten olevan tosia ja riisuin loputtomiin syömistäni kunnes erään dieetin keskellä ymmärsin, syöväni nyt enemmän kuin normaalisti ja jos minimiin riisuttu ruokailu tuntuu minusta tuskastuttavan suurelta määrältä, ruokailuni ydinsyy ei voi olla liiallinen ruoan määrä.


Olen lapsesta asti rajoittanut ruokani määrää, tuntenut nälkää ja jopa nauttinut sen aiheuttamasta olosta. Olen nauttinut siitä miten vatsani huutaa tyhjyyttään, tuntenut oloni heikoksi ja kevyeksi sekä iloinnut nälästä, sillä nälkäinen ihminen ei liho. Olen täyttänyt vatsaani vedellä ja odottanut kilojen karisevan, mutta päätynyt lihomaan vuosi vuodelta enemmän. Mitä enemmän minulla on ollut ylipainoa, sitä vahvemmin olen uskonut nälän voimaan, nälkiintymällä ansaitsen sen kehon jota minulta vaaditaan. Vuosien mittaan nälän tunnekin on kadonnut ja minulle on kehittynyt viha ruokaa kohtaan, jos voisin en söisi koskaan. Se ei ole minua varten.


Järjen mukaan tämä ei voi mitenkään toimia, mutta se on ollut minulle arkipäivää. Normaalisti en syö, en reagoi nälkään enkä halua ravita kehoani. Huono oloni selittyy loppumattomalla flunssalla, päänsärky hoituu nukkumalla joskus päiväkausia kerrallaan ja huomenna on aina uusi päivä. Hiljaa olen toistanut mantraa siitä miten tämä päivä on jo menetetty ja huomenna yritän uudestaan olla parempi ihminen.


Keho ei ole saanut tarvitsemaansa viestittämällä minulle nälästä, joten se on kehittänyt uudenlaisen tavan viestiä. Se on luonut nääntymisen rinnalle keinon selvitä, ahmia mitä tahansa silloin, kun sitä on tarjolla. Minusta on tullut nälkäni uhri ja oman epätoivoni väline, kun vuorotellen elän nälkiintymisen ja pakonomaisen ahmimisen aikaa. Keho on saanut mieleni kaipaamaan rasvaa tai sokeria, harhauttaa mieltäni saadakseen kauppareissulla koriin mitä tahansa ravintoa ja tehnyt kaikkensa saadakseen minut syömään. Olen päätynyt ahmimaan sellaisella vauhdilla että hengittäminen vaikeutuu, syömään huolimatta siitä onko nälkä ja luomaan tunnereaktioita joita lääkitä sen sijaan että puhdas nälkä toisi minut ruoan ääreen. Kehoni on elänyt kuolemanpelossa, sen kaipuussa ja todellisuudessa aina esikouluikäisestä asti, tehnyt minusta automaatiolla toimivan robotin, jonka moottori ohjaa kaikkea lähettämällä mitä tahansa signaaleja. Näin olen elänyt koko elämäni, aina siihen asti kunnes näin, mitä keholleni tapahtuu.


Ensimmäinen oivallus tuli kolmekymppisenä, kun radiossa puhuttiin ahmimishäiriöstä. Ennen sitä en voinut kuvitellakaan että lihavalla ihmisellä voisi olla syömishäiriö, sehän on vain laihojen ihmisten tila. Itse asiassa laihuus on yksi syömishäiriön ilmentymä, häiriö itsessään syntyy kauan ennen painomuutoksia. Se syntyy siitä absurdista ajatuksesta, että en kelpaa, että minun pitää olla jotain täysin muuta voidakseni elää muiden rinnalla. Siitä ajatuksesta, että lihavuus muuttaa ihmiset hirviöiksi, on rangaistava tila ja kaiken hyvän vastakohta. Oikeasti lihavuus tekee ihmisestä ainoastaan painavamman ja se ei itsessään vaikuta ihmisen terveyteen, merkittävyyteen tai arvoon. Lihavuus tai ylipaino ei tee ihmisestä millään tavalla huonompaa tai edes erilaista. Se kuitenkin on piirre, jota pelätään niin paljon että sen eteen on valmis vaikka kuolemaan.


Olin ylipainoinen ja tunnistin itsessäni ahmimisen piirteitä. Piilottelin ruokaa, vältin siitä puhumista, en halunnut tehdä sitä julkisesti. Olin poissaoleva ahmiessani, saatoin oksentaa syömiskohtauksen jälkeen, joskus jopa tahallaan. Silloin ymmärsin myös bulimian olevan minulle mahdollinen. Syömishäiriöiden todellisuus alkoi hiljalleen näyttäytyä. Lihavuus oli silti vielä sellainen peikko joka aiheutti paljon ahdistusta ja tuskaa, tätä tuskaa ja tyhjyyttä täytin salaa hämärässä, saatoin yöllä syödä piilossa, iloitsin aikaisista työvuoroista sillä se tarkoitti mahdollisuutta jatkaa itseni lääkitsemistä ilman häiriöitä. En kertonut syöneeni kun puoliso toi kotiin ruokaa ja söin päivällisen toisen päivällisen päälle ihan vain pitääkseni kaiken salassa. Vatsani huusi tuskissaan, teeskentelin iloista ja hyvin ravittua vaikka jokainen osa minusta kärsi.


Kehoni paisui jokaisen kohtauksen myötä. Niiden välissä pystyin elämään jopa kuukausia niukalla ravinnolla, tyhjästä vatsalaukusta iloiten. Koin nautintoa siitä miten tunsin vatsani seinämät. Joskus laihduin kymmenissä kiloissa, toisinaan lihoin saman takaisin. En nähnyt elämässäni muuta vikaa kuin vaakani kilomäärän ja vaatekoon armottoman palautteen. Häpeäni keskellä en ostanut vaatteita jotka sopivat, vaan käytin paria kokoa pienempää, illanvietoissa kehitin syitä jäädä seisomaan ja liikkua, koska istuessa hengittäminen oli liian vaikeaa. Opettelin hengittämään pinnallisesti, syömään ja juomaan mahdollisimman vähän, jättäytymään kotiin. Peilikuva ahdisti, kotona vaihdoin kipeästi sattuvat vaatteet väljimpiin ja pidin valaistuksen hämäränä. Karsastin kaikkia heijastavia pintoja ja välttelin peilikuvaani. Valoisat huoneet ahdistivat, kuljin kaikkialle kädet koukussa koska käsivarteni olivat niin paksut, opettelin hymyilemään ja nauramaan vaikka ilo oli kadonnut elämästä. Mikään ei ollut niin tärkeää kuin olla muille sellainen kuin minun pitäisi.


Masennusta en myöskään huomannut ja vaikka sen piirteitä joskus näyttäytyi, en hyväksynyt sen läsnäoloa. Jo yläasteen alkupuolella en mitään niin halunnut kuin lopettaa tuskallisen elämäni, mutta tuolloin minut pelasti se sama velvollisuudentunto, en voinut tehdä sitä muille. Jatkoin hymyilemistä, reipasta suhtautumista ja itseni poistyöntämistä. Määritin itseni pelkästään muiden palautteen mukaan ja jokainen katse, sana, reaktio tai sen puute oli vaatimus, kysymys siitä kelpaanko. Katosin hiljaa taustameluun, huusin täyttä kurkkua ja yritin kohdistaa katsettani, ihmiset ympärilläni jatkoivat elämäänsä. Minä seisoin ja itkin sisäänpäin hylkäämisen tunnetta. Koin kaiken mahdollisesti vihamielisenä, kesäisin kuljin paksuissa ja pitkähihaisissa vaatteissa sekä vakuuttelin kaikille olevani olooni tyytyväinen. Siinä mielessä olin onnekas, että taustalla minua syövä anoreksia tekee ihmisestä paleluun taipuvaisen. En edes kotona kulkenut lyhythihaisissa ja taistelin helleviikkoina lämpöhalvausta vastaan jatkuvan pahoinvoinnin keskellä. Hymyilin ja vitsailin, jäin kotiin ja pakenin itseäni.


Syömishäiriön mahdollisuuden ymmärtäminen oli ensimmäinen askel minulle kohti terveyttä. Kun ymmärsin, että kyseessä on monimutkainen ja salakavala panttivankitilanne, missä elän. Tässä vaiheessa kotini oli lähes pimeä, minä söin kaapista kuivaa spagettia henkeni pitimiksi kun en kyennyt lähtemään kauppaan ja itkin syömiskohtauksieni keskellä. Tilanne oli jo niin paha, että en voinut katsoa laiturille lipuvaa junaa kokematta tarvetta hypätä sen alle, jopa niin vahvasti että tapasin seisoa laiturilla niin kaukana reunasta kuin oli mahdollista. Viha, häpeä ja syyllisyys oli ottanut elämästäni vallan jo varhain. Se kalvoi, raastoi ja tuhosi kaikkea kymmenien vuosien ajan, pelkästään siksi, että olin lihava. Että pelkäsin olevani lihava, lihovani lisää.


Kun kuljin kaupungilla, minulle huudeltiin hävyttömyyksiä. Juopuneet äijät tulivat koskettelemaan ja puristelemaan muotojani, minua vaadittiin antamaan itseni heille joko siksi etten koskaan saa ketään muutakaan tai sitten pyytämättä kerrottiin kuinka vastenmielinen olen. Että en kelpaisi edes pussi päässä. Poikaporukat nauraa räkättivät miten hauskaa olisi jos kaveri ottaisi tuon hirvityksen, tytöt tirskuivat bussipysäkeillä vieressä ja pohtivat miten satakiloisena voisi vain kieriä mäkiä alaspäin. Auktoriteetit kauhistelivat sairauksia, muutaman vuoden päässä häämöttävää kuolemaa ja yleisesti kaikki lehdissä, televisiossa ja julkisissa tiloissa ihmettelivät ääneen miten kehtasinkin olla niin laiska ja ahne ihminen. Täysin välinpitämätön. Säälimättömän itsekäs. Ensiapu- ja sairaanhoitajien terveyden puolesta tehtiin vetoomuksia, etten koollani tappaisi heitäkin ja arkkuni koosta vitsailtiin satunnaisissa yhteyksissä. Liikkeet, joihin kävelin, ohjasivat minut ulos sinne kuulumattomana, joukkoliikenteessä ihmiset sylkivät kasvoilleni solvauksia ja vihaa koska vein heille kuuluvaa tilaa. Tuhlasin veroeuroja, lääkärissä minua syyllistettiin koska lihavuudellani olin sairastuttanut itseni oli syynä sitten korvatulehdus tai nyrjähtänyt nilkka.


Minua tökittiin, tönittiin, kuvattiin, moitittiin, arvosteltiin ja vihattiin vuosia. Se ei ollut aina näkyvää eikä aina jatkuvaa, mutta jokaisen muille kuulemani solvauksen tai huomion otin myös henkilökohtaisena kritiikkinä. ”Kuka toi paksu tyyppi on” muuttui muotoon ”mikä julkea sika on tullut pilaamaan minun elämäni olemassaolollaan”. Ei siinä kauaa mennyt kun vihasin itseäni enemmän kuin kukaan heistä, minä sentään olin se ihminen joka olisi voinut asialle tehdä jotakin, mutta en silti tehnyt. En voittanut pohjatonta itsekkyyttäni, laiskuuttani ja ahneuttani vaan elin röyhkeästi toisten kustannuksella.


Olin aina pyrkinyt tekemään kaiken muiden mieliksi, toimimaan heidän hyväkseen, heidän puolestaan. Minusta oli jäljellä enää vain kipeä kuori, täynnä tyhjyyttä ja kipua. Onnekseni olin sattunut saamaan selkääni pahan välilevytyrän ja jälkikuntoutuksen myötä tulleen treenaamisen yhteydessä intoutunut laihduttamaan niin hirvittävällä vimmalla, että esikoiseni odotus päättyi keskenmenoon. Tällöinkin minut pelasti sama kadotukseen kaatava ajatus, minä teen tämän muiden vuoksi. Aloin syödä enemmän ja lopetin urheilemisen, lihoin pian pudottamani kilot takaisin ja löysin itseni ennätyspainosta. Kehoni oli verille raastettu, väsynyt ja nääntymässä. Tuon lihomisen myötä liityin sille dieetille, josta tuli minun elämäni viimeinen.


Syömishäiriössä kyse on aina kontrollista, enemmän tai vähemmän. Häiriö itsessään on syy moneen asiaan, mutta sen synty on seurausta jostakin muusta. Syömishäiriö syntyy kaaoksesta, turvattomuudesta, lohduttomuudesta, inhosta. Minulle ahmiminen on ollut seurausta syömättömyydestä, mutta sen perimmäinen laukaisija on ollut tarve kokea tietynlaisia tunteita. Minä olen ahminut syyllisyyteen, häpeään ja ahdistukseen. Olen ahminut palkitakseni itseäni, lievittääkseni pelkoa ja yksinäisyyttä. Kokeakseni mitä tahansa positiivista tai negatiivista, on sitten ollut syynä muuttaa negatiivinen tunne positiiviseksi tai rangaista itseäni jostakin. Olen poikkeuksetta ahminut kaikenlaiseen ahdistukseen ja kauhonut ruokaa kaksin käsin jotta en joutuisi sijaitsemaan siinä todellisuudessa joka on minulle liikaa, jota en osaa hallita. Ahminta on ollut minulle kontrollin väline, jota en ole voinut kontrolloida. Jos en olisi ahminut, olisin juonut, viillellyt tai käyttänyt jotain muuta välinettä jolla voin tuottaa itselleni näennäisesti hallittavia tunteita. Se on ollut niin salainen keino, etten itsekään ole antanut itseni tiedostaa sen vakavuutta tai laajuutta. Se on ollut työkalu, joka on hallinnut minua. Olen juossut alamäkeä hallitsemattoman lujaa mutta juuri niin sopivalla tahdilla että en ole kaatunut.


Minulla ahdistuksen syynä ei kuitenkaan ollut ruoka tai sen väärinkäyttö, vaan muut fyysiset syyt kuten esimerkiksi keskittymishäiriön tuottama signaaliryöppy. Kun sain apua kokemaani kuormitukseen, kroonistunut ahdistukseni hellitti, stressi lievittyi ja tarve ahmintaan katosi miltei samantien. Vieläkin jäljellä on tunnesyömistä ja epäterveitä toimintamalleja, mutta niihin on helpompi puuttua kun olen saanut takaisin osan kadottamastani hallinnasta. Minulla on tätä nykyä kyky tunnistaa ja välttää tietynlaisia signaaleja, toinen osa parantumisprosessistani on antaa anteeksi jos en täytä omia odotuksiani. En elä enää huomisessa vaan siinä miltä minusta tuntuu, kaikki tunteet jotka ovat täynnä armoa ja rakkautta lasketaan voitoksi. On täysin sallittua antaa itselleen anteeksi ihan holtittomiakin tekoja, kunhan ne tuovat ihmiselle lempeää ymmärrystä sekä kohtuuden ylläpito ei liiaksi häiriinny. On tärkeää keskittyä seuraavaan hetkeen sen sijaan, että velloisi menneissä virheissä. Aina on tilaa muuttaa toimintaansa.


Kuitenkin ahmimisen hellittäessä esiin nousi näkymätön ja hyvin yllättäväkin mörkö nimittäin taipumukseni ruokavihaan ja syömättömyyteen. Aluksi koin selittämättömiä ahdistuksen sekä raivon puuskia kun kuka tahansa otti puheeksi ruoan tai syömisen. Vihasin sitä että minun pitäisi aamulla herätessäni ensimmäisenä käyttää aikaa ruoan miettimiseen, sen kokoamiseen ja valmistamiseen, sen pureskeluun ja loputtomaan käsittelyyn kunnes ruokailu on valmis. Tämän jälkeen pitäisi siivota jäljet ja suunnitella uusi ateria, toteuttaa se yksi vaihe kerrallaan ja taas toistaa tämä jopa viisi kertaa päivässä. Koin kauheana sen ajatuksen että ruoka hallitsee aivan kaikkea päiväni sisällä, vihasin joka solulla sen kokonaisvaltaista olemassaoloa ja väsymättömiä vaatimuksia. Ensin pidin tavoitteena sen että söin kerran päivässä jotakin. Parhaimmillaan panostukseni rajoittui lasilliseen haaleaa hanavettä johon sekoitin pikapuurohiutaleita ja join ne sellaisenaan.


Ruoka edusti alusta loppuun pelkkää tuskaa, kärsimystä ja suuttumusta. Keho piti vienoa kärsimysääntä mutta ei uskaltanut päästää irti keräämistään energiavaroista. Se puhui minua ympäri syömään eri tavoin, suostutteli takaisin ahmintaa kohti, neuvotteli ja vaati, puhui ympäri kaikilla mahdollisilla tavoilla jotta saisi energiaa. Lihaksia särki, tulehduksia syntyi, päätä kivisti viikkoja yhtä mittaa. Urheillessa pakotin itseni toimimaan kuten aina ja vedin itseäni äärirajoille. Mielialat heittelivät, järki veti kärjistyksiä laidasta laitaan, elämä oli täynnä särkyneitä, sirpaleisia päiviä. Olin tuolloin jo päässyt pitkälle myös henkisen prosessini eteenpäinviemisessä ja toisinaan aloin jo kokea onnen tunteita, mutta vaikka olin tunnistanut ja todennut anorektisen arkeni olemassaolon, en tuntunut löytävän mitään keinoa sen ylipääsemiseen. Olin edelleen lihava, vaikkakin vähemmän lihavuuskammoinen ja osasin jo suhtautua itseeni lempeällä välinpitämättömyydellä. Minulta puuttui jotain olennaista, jolla saisin avattua dialogin itseni ja syömishäiriön välille. Tätä keinoa etsiessä ajauduin kehopositiivisuusaktiiviksi ja hiljalleen otin käyttöön myös fyysisempiä toimenpiteitä.


Siinä missä henkinen analysointi sekä ymmärryksen ja havainnon lisääminen on opettanut minulle paljon itsestäni, toimintamalleistani sekä niiden pohjasyistä, koin tarvitsevani jotain lisää. Etsin kaikkialta keinoa saada käännettyä kytkintä, joka sytyttäisi oikean valon tai välittäisi sähköä oikeaan, vielä elottomaan osaan minussa. Henkinen puoleni oli ollut hyvässä hoidossa jo jonkin aikaa ja olinkin pitkällisen itsetarkastelun myötä löytänyt terapeuttini kanssa masennuksen alta syömishäiriöitä, syömishäiriöiden alta mm. keskittymishäiriön aiheuttaman kuormituksen ja sen rinnalla kulkeneen ahdistuksen. Kuitenkin näiden alta löytyi vielä alkukantaisempi oire, nimeltään dissosiaatio eli etäännyttäminen. Olin oppinut elämäni aikana työntämään itseni sivuun muiden asioiden edeltä, vaatimaan itseltäni toimia ulkoisten vaatimusten mukaan sekä määrittämään itseni saamani palautteen myötä. Kun minulta kysyttiin kuka olen, vastasin olevani lihava, iältäni joitakin vuosia ja työskenteleväni jollekin. Kerroin itsestäni muiden antamilla määreillä, oli se sitten tytär, vaimo, äiti tai serkku, työni sisällöllä, muiden antamilla titteleillä tai nimeämällä ihmisiä joita koin oikeudeksi kutsua ystäviksi. Olin aina ensisijaisesti jotain, millä minut määritteli joku muu, nimesin vahvuudet tai heikkoudet palautteen mukaan, toiveet ja lempiasiat oli niin ikään kopioitu yleisimmistä vastauksista, joita vastaan minulla ei ollut mitään. Vastasin aivan kaikkiin kysymyksiin miettien ensin mitä tietoa kysyjä saattaa etsiä tai kokea tarpeelliseksi. Keskusteluissa kompastelin kun en osannut puhua muusta kuin työstä tai meitä yhdistävistä asioista, tämän myötä ihmiset eivät ymmärtäneet minua enkä minä heitä ja poikkeuksetta palasin kotiini järkyttyneessä tilassa. Miten voi olla että olen syntynyt tähän maailmaan ilman minkäänlaista tarkoitusta tai paikkaa?


Mikäli minulta kysyi kuinka kuvailisin itseäni maailmassa, vastasin maailman olevan kuin tasainen peili, jonka päällä on marmorikuula. Osa kuulasta koskee peiliin ja on oleellisesti osa sitä, jättäen siihen jäljen ja vaatien siitä oman tilansa, mutta tosiasiassa valtaosa minusta sijaitsee maailman ulkopuolella. Leijun kuin ilmassa ja toimin yhteistyössä muiden kanssa fyysisen kehoni kautta kuitenkaan olematta mistään tietystä syystä läsnä. Jättämättä mitään tiettyä jälkeä. Minun tehtäväni on syntyä, tehdä jotakin mahdollisimman vähän haitallista ja kuolla pois. Toisinaan toivoin sen tulevan pian, toisinaan se oli minulle yhdentekevää. Toisinaan kulutin kokonaisen päivän sängyn peitteellä maaten ja kuolemaa miettien, toivoen että olisi mahdollista sopia maailmankaikkeuden kanssa että sopimukseni päätettäisi mahdollisimman pian.


Masennuksen, syömishäiriön, ahdistuksen, kuormituksen ja etääntymisen esiintulon kautta nämä tarpeet väistyivät. Siinä missä aiemmin koin olevani vain fyysinen haamu muiden todellisuudessa, marmorikuulani ympärille tuli vettä joka sitoi sen tiukemmin maailmaa vasten. Aloin tunnistaa itsessäni kaikenlaisia pirstaloituneita käsityksiä, jäsentää henkilöhistoriaani aina vain paremmin aikajanan muotoon satunnaisten epäjärjestyksessä olevien muistikuvien sijaan. Aloin muistaa asioita, käsittää huomaamattomia itsestäänselvyyksiä ja nähdä asioita selvemmin. Aloin hiljalleen pitää peilikuvastani ja tunnistaa kasvot omikseni. Mielialani alkoivat tasaantua ja mieleni rauhoittua, saatoin mennä nyt viikkojenkin ajan iloisin mielin ja pystyin näkemään itseni tulevaisuudessa muutenkin kuin kalenterimerkintöjen perusteella. Kysyttäessä hiljalleen kuvasin itsessäni piirteitä joilla oli minulle merkitystä, joita halusin tehdä ja joita kohtaan koin intohimoa. Tunsin ensimmäistä kertaa jalkani maan pinnalla.


Mutta ruokailu ei muuttunut. Edelleen pakotin itseäni syömään ja vaikka viha oli muuttunut kylmäksi välinpitämättömyydeksi, aloin tuntea epätoivoa siitä voinko koskaan toipua. Aloin pelätä nääntymisestä johtuvaa kuolemaa. Aloin nähdä itsessäni klassisia anoreksian oireita ja tunsin niiden otteen kiristyvän. Minun oli muutettava lähestymistapaani ja selvitettävä, onko maailmassa jotain joka voisi vielä auttaa minua nytkähtämään eteenpäin. Oikeastaan uskoin, että sellaista oli, mutta mistä sellaisia asioita voi edes kysyä. Tällöin päätin mennä ensimmäistä kertaa lääkärille vain ja ainoastaan lihavuuden vuoksi.


Lääkärille pääseminen oli hankalaa ja odotin useita kuukausia ennen kuin tilaisuus avautui. Hätäännyin esihaastattelujen yhteydessä siitä miten herkästi puhe kääntyi laihduttamiseen, siihen samaan myrkylliseen ajatusmaailmaan joka oli minut tähän ajanut. Pohdin pitkään teenkö virheen yrittäessäni löytää reittiä tätä kautta, mutta ymmärsin etten voi sitä tietää ennen kuin otan asiasta selvää. Olen elämäni kuluttanut pelkoon ja asioiden väistelemiseen, joten minun on tehtävä tämä jotta voin tietää onko siitä minulle apua. Vähintä, mitä voin tämän myötä saada, on tietoa tämänhetkisestä terveydentilastani.


Ja sitä sainkin. Terveydentilaani olin aina nimittänyt hyväksi kaikista säryistä ja tulehduksista huolimatta, enkä ollut ollut väärässä. Olen ylipainoinen mutta terve, ellei henkisiä vaikuttimia oteta huomioon. Kävelin ulos vahvana, vakavasti otettuna ihmisenä mutta en niinkään ollut saanut etsimääni nytkähdystä. Edelleen minua kalvoi se syömishäiriön aikaansaama lamaantuminen ja sisäinen hätäännys. Kuitenkin tämä tapaaminen toi minulle paljon itsereflektiota muun muassa oman sisäisen dialogini sisällöstä, siitä miten edelleen toistan minulle haitallisia ajatuksia ja koen ne jollain tasolla oikeutetuiksi. Kyseenalaistaminen, arvostelu, väheksyntä ja viha on edelleen läsnä sekä vahvasti kuunneltua.


Sattumalta ajauduin sitten netissä keskustelemaan mindfulness-kurssin sisällöstä ja vaikutuksesta itse kouluttajan kanssa. Epäilevänä ihmisenä tarkkailin kouluttajan puheita huuhaan pelossa, mutta minut vakuutti hänen lähestymistapansa, joka oli enemmän konkreettisen psykologinen kuin hengellinen. Jälleen löysin itseni tilanteesta, jossa päätin uskaltaa ottaa tietoisen riskin ja osallistua kurssille, jonka sisältö on pahimmillaan yksisarvisten papanoita ja keijupölyä. Ilokseni huomasin kuitenkin, että kyseessä on alkuperäisen mindfulnessin periaatteita ja toimintaa kouluttava ihminen.


Mindfulness on buddhalaisuuteen nojaavaa psykologista kuntouttamista, jossa meditoinnin, kehotuntemuksen ja joogan avulla yhdistetään ihmisen tietoinen olemus fyysiseen tuntemukseen. Se siis käytännössä vähentää ihmisen elämän automatisaatiota, kiireen ja hajanaisen havainnon myötä tulleita tapoja joissa ei oikeastaan ole läsnä. Käytännössä siis niitä hetkiä kun teet jotain jonka huomaat vain sujahtaneen ohitsesi, oli se sitten yhtäkkiä tyhjäksi juotu kahvikuppi, kirjan sivu jonka sisällöstä et muista mitään, kengät joiden pukemista et muista tai tuhat muuta asiaa jotka vain tapahtuvat ilman sen suurempaa panosta. Tämä automaatio on eräänlaista dissosiaatiota jo itsessään, mietit jotain muuta samalla kun toimit toista asiaa toimittamassa, olematta läsnä tilanteessa ja todennäköisesti seurauksena löydät lompakkosi jääkaapista. Mindfulness keskittää ihmisen siihen tilaan ja todellisuuteen jossa ollaan juuri silloin, oli se sitten hyvä tai huono, viihdyttävä tai tylsä. Se yhdistää kehon tuntemukset, aistien signaalit ja tuo ne tietoiseksi havainnoksi. Kuulostaa hyvin yksinkertaiselta ja toisaalta onkin sitä, mutta käytännössä tekniikka vaatii paljon työtä ja energiaa, sekä erityisesti jatkuvaa toteutusta.


Liityin mindfulness-ryhmään ja huomasin jo ensimmäisen kerran jälkeen olevani levollisempi ihminen. Huomasin kiireen vähenevän, ärtyneisyyden ja kaaoksen hellittävän yksi kurssipäivä kerrallaan sekä hermostuneisuuteni jäävän taakse. Pelkoni alkoi hälvetä, hätäni laskea ja kasvoni alkoivat jo tuntua omilta. Meditaatioharjoitteet virkistivät mieltä ja saivat minut tuntemaan kehoni ääriviivat, pystyin tunnistamaan sen erilaisia sopukoita, seuraamaan sydämeni rytmiä ja hengityksen mittaa. Kuristava tunne kurkusta alkoi hellittää ja itkuherkkyys kasvaa. On hankala selittää ihmiselle jolla ei ole välttämättä ollut samanlaisia kokemuksia, mutta oli kuin olisin tähän asti elänyt itseni ulkopuolella. Ollut kuin ilmapallo, joka on kiinni kehossaan vain kapean säikeen välityksellä. Nyt ensimmäistä kertaa tuntui, että sijaitsen kehoni sisällä, henkeni liikuttaa sormia ja sormenpääni tuntevat yhdessä mieleni kanssa. Tutkivat kahdestaan maailmaa.


Eikä siinä mennyt kuin kaksi tai kolme kurssipäivää, kun kauppaan kävellessäni tunsin tutun yhtäkkiä päälle laskeutuvan masennuksen. Se oli kuin lakana joka leijaili pääni päällä ja valui väsyneenä hartioille. Sellainen erehtymättömän apatian ja surumielisyyden verho, jonka alla olin elänyt jo niin monta vuotta nuoren elämäni aikana. Jatkoin matkaani ja mietin hieman pettyneenä, että miksi en tunnu pääsevän masennuksesta koskaan eroon. Pohdin taas leimahtanutta syömättömyyttäni ja ongelmia jotka tuntuvat toistuvan viikosta toiseen vaikka kuinka saisin niitä lievennettyä. Ja silloin ymmärsin, ettei tuo masentunut surumielinen olotila olekaan minusta itsestäni, se ei ole minun mieleni tuotosta vaan minun kehoni kokemus. Minun lempeä, hyväntahtoinen kehoni, joka minua on väsymättä kantanut vaikka missä tilanteessa, joka on yrittänyt parhaansa jaksaa ja reipastua, on surullinen siitä olosta jonka pitkä nälkä on sille saanut. Minun pehmeä, viaton kehoni on surullinen, koska olen kohdellut sitä väärin. Koska vaadin siltä loputtomasti asioita mitään antamatta. Koska se tekee kuolemaa.


Tänään minä ja minun kehoni olemme ystäviä. Olemme tarttuneet toisiamme kädestä ja koemme vienoa kiintymystä toisiamme kohtaan. Olemme lähekkäin, tiiviisti toistemme puolella ja varovaisesti tutustumassa paremmin toisiimme. Luottamus kasvaa hiljalleen, niin minun kuin kehonikin osalta ja yllättäen huomaan, että jälleen minut pelastaa se kadotukseen ajanut ajatus: teen tämän toisen vuoksi.


Kuitenkin sillä poikkeuksella että tällä kertaa olen oppinut ottamaan itseni huomioon siinä missä muut ihmiset. Minä olen ihminen, jolla on arvo, tarpeita ja vaatimuksia. Minulla on oikeuksia, velvollisuuksia ja minäkin olen joku, joka ansaitsee apua. Minun kehoni on minun ensimmäinen prioriteettini, se on minun velvollisuuteni tässä maailmassa. Minut on luotu elämään minun kehossani, pitämään siitä huolta ja kuuntelemaan sen huolia. Minun tarkoitukseni on silittää sen ihoa kun se kaipaa silitystä, pestä sitä kun se on likainen ja viettää sen kanssa aikaa ihan vaan nauttimalla maailmasta. Me aiomme elää tästälähin yhdessä, kehoni ja minä, me aiomme olla parhaimmat kaverukset ja nauraa muiden oletuksille siitä, mikä tuntuu meistä mukavalta.


Sillä meistä saa tuntua mukavalta. Meillä on oikeus nauttia, levätä ja iloita. Me yhdessä ansaitsemme minun jakamattoman huomioni.