Miltä masennus tuntuu?

Usein kuulee puhuttavan masennuksesta ihan arjessakin, sää masentaa ja työ masentaa, kahvi on loppu ja olo on masentunut, parisuhde katkesi, työpaikka jäi, alkoholi maistuu. Kaikenlaista surumielisyyttä kuvataan nykyään masennukseksi siitäkin huolimatta, että masennus on monimutkaisempi tila ja erillinen sairaus. 

Masennus tarkoittaa surumielistä tilaa mutta tosiasiassa se on apatiaa. Se on sellainen harmaa ulottuvuus, johon ihminen vajoaa, uppoaa, katoaa. Masentuneena ihminen tietää minkälaista on olla iloinen ja hän tietää, miltä tuntuu olla onnellinen mutta hän ei tunne sitä. Hän ei muista olleensa iloinen tai onnellinen. Masentuneena hymyily sattuu, ajatukset eivät kulje, keho on raskas ja elämä merkityksetöntä. Syvimmässä apatian syöverissä ollessaan ihminen lakkaa olemasta. 

Itsemurha on elävälle ihmiselle se kamalin lopputulos, kun kaikki elämä ja riemu loppuu selittämättä. Kuinka itsekästä! Kuinka törkeää. Ja onhan se itsekästä, kun tekee valinnan itselleen. Niin minäkin ajattelin ennen, että kamalan itsekästä. En vain ymmärtänyt että ihminen saa olla itsekäs, muiden vuoksi ei tule kärsiä. Itsemurha ei kuitenkaan ole se pahin mahdollinen asia elämässä, sillä se on vain loppu. Se lopettaa kaiken, toivon mukaan ensimmäisenä ja ainoastaan sellaiselta joka sitä yrittää, mutta se ei kuitenkaan ole pahin mahdollinen kohtalo.

Pahinta, mitä ihminen voi käydä läpi on hallitsemattomaan tyhjyyteen ja epätietoisuuteen vajoaminen. Tällaista on esimerkiksi masennus ja dementia. Kummassakin on se lohdullinen puoli, sillä kun tunteet tai muisti lakkaa, tuska on osan ajasta piilossa. 

Masennus tuntuu siltä että kaikki värit maailmassa liukenevat, valuvat pois ja haalistuvat. Se kuristaa rintakehää ja kurkkua, vetää käsiä ja jalkoja alaspäin, saa puheliaimmankin ihmisen hiljaiseksi. Se ei saa aikaan vastauksia kun kysytään, se nostaa hymyillessä vain toista huulipieltä ja jättää silmät tuijottamaan tapahtumaköyhiä pisteitä kuten ikkunaa, seinää ja kattoa. 

Se ei kerro itsestään, se ei tiedota sille ihmiselle johon se muuttaa asumaan että "hei minä täällä, nyt ollaan masentuneita yhdessä!". Se ei kerro lähipiirille, ei ystäville, ei päiväkirjalle. Se vain on. Ja liuottaa. Painaa. Kiristää. 

Masennus aikaansaa tilan, jossa olet samaan aikaan ahdistunut ja levollinen, se aikaansaa pieneen tilaan tunkemisen tuntemuksia ja monesti auttaa kun makaa pienellä sykkyrällä. Masennus saa ihmisen itkemään mutta lopulta vie kyynelet kokonaan, se vie ilon ja nälän pois, muuttaa unen tilalle ja vie voimat niin jäsenistä kuin mielestäkin.

Se on maailman kavalin varas, joka ei anna armoa. Se vie kaiken, korvaa kaiken haaleudella, harmaalla ja rajatulla. Se on kaikkea ja ei mitään, se on läsnä ja poissa yhtä aikaa. 

Masennus ei tunnu miltään. Sen huomaa vasta sitten kun siitä alkaa toipua ja tuntee taas jotakin pitkästä aikaa.