All in elopositiivisuus
Sitä sanoo itselleen kaikenlaista:
sanoo että rakastaa liikuntaa,
sanoo että rakastaa ruokaa etuliitteellä avokado,
sanoo ettei voi koska syy,
sanoo joitakin syitä tekosyiksi.
Juuri kun sain modenoitien blogiin kirjoitettua siitä, miten ärsyttävää nettikommentointi nykyään on, törmäsin kommenttiin jossa ihmetellään miten se on syyllistämistä kun lihavalle neuvoo oikeata liikuntaa ja ruokavaliota.
Tässä vaiheessa lasken pääni alas, aina pöytään asti, annan otsani koskea piirtolautaa siitäkin huolimatta että joudun otsarasvat pyyhkimään myöhemmin ja huokaan. Pitkään ja syvään.
Rumuus on jotain, joka syntyy epätodellisesta haavekuvasta, oman kehon vihasta ja epärealistisista ajatuksista. Se on haavekuva myös niille jotka sitä markkinoi, joka ikinen kuva lehdissä on lavastettu, suunniteltu, muokattu ja tietokoneella käsitelty. Yksi syy miksi lihavuus koetaan rumana on se että me ihmiskuntana olemme sallineet joidenkin väittää näin.
Minä vihasin kesää. Vihaan varmaan vieläkin vähän, sillä vastoin kaikkia luuloja rasva ei toimi pelkkänä lihavanlämmittäjänä. Rasva varastoi lämpöä tai kylmyyttä. Jos rasva kylmenee, sillä kestää pitkään lämmetä ja jos se kesällä pääsee lämpenemään, tuntuu siltä kuin istuisi esilämmitetyssä saunassa viikkoja putkeen. Rasva ei siis auta, vaan haittaa, varsinkin kesällä. Lisäksi minulla rasva on kertynyt käsivarsiin ja tästä syystä en ole käyttänyt lyhythihaisia paitoja ja vaatteita sitten ala-asteen. Ei se välttämättä että itse vihaisin käsivarsieni näkemistä, vaan itsetuntoni ei aina kestä sitä, että joku jää niitä kauhistelemaan joko tuijottamalla tai huutelemalla. Joten valitsen mielenrauhan ja istun varjossa neuletakki päällä.
Minä olen sata asiaa ennen kuin olen painoni. Minä olen sata asiaa sen päälle. Ja vielä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan sen päälle. Painolla ei ole väliä, ellen aio mennä istumaan nelivuotiaan tyttäreni päälle. Minun tyylini ei tule olemaan sopimaton ellen hypi oopperassa alasti.