Maailman tärkein ystävä

Sulavan lumen liplatus ränneissä, silmiin tunkeva valo ja suupielet, jotka eivät malta olla nousematta. Talvikengät tuntuvat jalkaan jo kömpelöiltä, asfaltti on paikoin kuivaa, tekee mieli avata takkia.

Kevät.

Monelle se on riemukasta aikaa, kun talvi väistyy ja lintujen laulun siivittämänä luonto valmistaa sinut syömään litroittain jäätelöä, maistamaan ihanaa sinileväistä järvivettä, tippumaan laiturilta pikkuhiprakassa ja toteuttamaan itseäsi kymmenillä, kyseenalaisen hupaisilla tavoilla. Kesä on tulossa, kalareissut, pyöräretket, teltat ja lomat, heinänuha, kepeä askel, hepenet, rintakarvat ja kevyt vaatetus. Monelle se on vapautus kaikesta, mikä on painanut olkapäillä koko talven ja energiasysäys lisääntyvän valon myötä. Yhtäkkiä kaikki on niin ihanaa ja taas kuvataan suomalaisia lastenelokuvia. Ne kun tapahtuvat yleensä aina kesällä.

Ja sitten on ihmisiä, jotka kammoavat ajatusta esiintulosta. On ihmisiä, joille T-paita ei ole hauska fashion statement vaan häpeän, kivun ja tuskan vankila. On ihmisiä, jotka etsivät kuumeisesti pitkähihaisia, joilla pärjää kesäkuumalla, on ihmisiä, jotka eivät tule ulos helteellä. On ihmisiä, jotka eivät vihaa kesääkään niin paljon kuin itseään.

Kaikki tämä alkaa virallisesti ystävänpäivästä. Tai, no ei ala virallisesti, mutta sillä tavalla faktoihin liittymättömällä tavalla alkaa. Epävirallisen virallisesti, sillä "minä päätin niin"-virallisella tavalla. Kevät on nyt. Kesä tulee. Nyt tulee esiin sitten kaikki talvella peitetyt makkarat ja mutkat, reisivuoristot ja muhkurat, joita ei ihmisen anatomisessa mallissa esiinny. 

Minä vihasin kesää. Vihaan varmaan vieläkin vähän, sillä vastoin kaikkia luuloja rasva ei toimi pelkkänä lihavanlämmittäjänä. Rasva varastoi lämpöä tai kylmyyttä. Jos rasva kylmenee, sillä kestää pitkään lämmetä ja jos se kesällä pääsee lämpenemään, tuntuu siltä kuin istuisi esilämmitetyssä saunassa viikkoja putkeen. Rasva ei siis auta, vaan haittaa, varsinkin kesällä. Lisäksi minulla rasva on kertynyt käsivarsiin ja tästä syystä en ole käyttänyt lyhythihaisia paitoja ja vaatteita sitten ala-asteen. Ei se välttämättä että itse vihaisin käsivarsieni näkemistä, vaan itsetuntoni ei aina kestä sitä, että joku jää niitä kauhistelemaan joko tuijottamalla tai huutelemalla. Joten valitsen mielenrauhan ja istun varjossa neuletakki päällä.

Nyt olen yrittänyt vapauttaa itseäni tästä ikeestä, mutta koska olen myös taipumuksiltani anorektinen, palelen hyvin helposti. Minulla on siis mukana aina joku takki, koska en tykkää hytistä. Täytyy rakastaa sitä ironiaa.

Kesä on tulossa. Kevät on ihana. Aurinko paistaa ja ihmiset pusuttelevat toisiaan ystävänpäivän kunniaksi. Ihanaa. Minä aion tänä kesänä jatkaa olemassa olemista, ihan sellaisena kuin olen, siitä huolimatta millainen olen. En halua kuulla loukkaavia ja ilkeitä huomioita, mutta en myöskään jää pelkäämään niitä. Minun käsivarteni ovat suuret ja muhkuraiset ja löllyvät, ne ovat rakentaneet kaikessa muhkeudessaan sitä elämää, jota elän. Olen niillä piirtänyt, kirjoittanut. Olen kantanut lapseni nukkumaan. Olen niiden suojissa lohduttanut minulle rakkaita ihmisiä ja niillä annoin viimeisen viestin vakavasti sairastuneille läheisille. Minun käteni eivät ole kapeat eivätkä jäntevät, eikä kukaan muu näe niiden työmäärää, mutta kaikki mitä olen, liittyy jotenkin myös niihin. 

Ehkä joskus elän ilman niiden apua, ehkä lähdemme tästä maailmasta yhdessä, en tiedä. 
Sen kuitenkin tiedän, että mikään osa minussa ei ole niin rumaa kuin ne ajatukset, joita minulla on itsestäni. 

Näillä sanoilla haluan toivottaa hyvää ystävänpäivää sinulle, muista olla ystävä myös itsellesi.