Pelon voittaa vain pelkäämällä enemmän

Minä olen kohta neljäkymmentä, enkä tiedä mistä ihmiset puhuvat kun he haikailevat aikaa kun olivat nuoria ja nättejä. Minä en ole ollut nuori ja nätti, ainakaan siinä perinteisessä mielessä. En ole hyppinyt puskapissalla festareilla, en ole kirmaillut kiinnostuneiden puolisojen kanssa kesänummilla, en ole kokenut elämää kuten moni haikailija tuntee sen kokeneen.

Mitä minä olen ollut? Minä olen ollut paksu. Tai vaarassa olla paksu. Tai paksumpi kuin viimeksi. Olen ollut lyhyttukkainen ja pitkätukkainen, musta-, lila-, mahonki-, blondi-, oranssi- ja kirkuvan punatukkainen. Jaa niin ja ruskee heh, oma väri. Olen ollut hyvänäköinen, siis näkö on ollut hyvä. Sitten se ei ollutkaan, menin kaksi kuukautta kestäneen elohiiren myötä silmälääkäriin ja sain lasit. Nyt ymmärrän, miksi ihmiset harmittelevat laseja keittopäivänä.

Olen äiditön. Olen kasvanut erossa isästäni. Olen elänyt elämäni hirveässä konfliktissa ja karmean sairauden ruvettamassa tulevaisuudessa, kärsin syömishäiriöstä, masennusmenneisyydestä, aliarvostamisesta, tahattomasta kaltoinkohtelusta ja dissosiaatiohäiriöstä. En koe olevani osa tätä maailmaa, olen sen sisällä poukkoileva irrallinen palanen, kuten ruuvi kotelon sisällä.

Ja minä olen lihava. Vatsani alkaa navan yläpuolelta ja kiertää kyljistä kiinnittyäkseen selkään. Olen paksu, muhkurainen, vetelä, löllyvä, vaalea ja suonet näkyvät ihoni läpi. Olen hyvin tarkka siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat ja pelkään äärettömyyksiin asti jotakin. Kaikkea. Onko kummallista pelätä sitä ettei kuulu johonkin, kun tuntee koko ajan olevansa mihinkään kuulumaton ja toisaalta välttelee kaikkia ihmisiä koska kaipaa rauhaa kaikelta? Olen monimutkainen.

Miksi minä olen tässä?

Minä en ole tässä koska olen lihava. Tai koska jotkut muut ovat lihavia. En ole tässä laihtuakseni, enkä kerätäkseni motivaatiota laihtumiseen.

Minä olen tässä koska en aio laihtua. En aio lihoa. En aio enää käyttää hetkeäkään siihen, että surkuttelen sitä että en ole laiha. Minä olen hukannut jo kolme vuosikymmentä, 30 vuotta, siihen että toivoisin olevani nätimpi, ihanampi, kivempi, laihempi. Että toivoisin muiden rakastavan ja olevan kivoja ja sitten maailma olisi ihanampi jos vain olisin ansaitsevampi enkä tällainen vastenmielinen otus.. Ei.

EI.

Minä olen sata asiaa ennen kuin olen painoni. Minä olen sata asiaa sen päälle. Ja vielä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan sen päälle. Painolla ei ole väliä, ellen aio mennä istumaan nelivuotiaan tyttäreni päälle. Minun tyylini ei tule olemaan sopimaton ellen hypi oopperassa alasti. Minun kasvoni eivät tule olemaan rumat, ellei joku ajattele että ne ovat rumat (on muuten ihan kiva että ylipainoisena rumuus antaa kivasti rauhaa baarissa ja kaduilla), mutta se hänen mielipiteensäkään ei kosketa minua. Ihan sama. Jos hän sen minulle huutaa, niin huikkaan onnea vaan tielläsi idioottina, idiootti.

Minulla on kaikki avaimet onneen ja ne avaimet eivät toimi tähän läskiin. Ne toimivat siitä huolimatta.

Ja ihan vaan koska en ole iloinen siitä että olen laihtunut, enkä aio juhlistaa kurinalaista elämääni luopumisessa, minä postaan teille mukavan tilannekuvan jossa olen juuri sellainen kuin olen. Minua tuo kuva puhuttelee henkisellä tasolla sinä ylipainosta itseäni ruoskivan läsnäolon tilana johon olen HAASKANNUT koko elämäni sekä ihan näin käytännön tasolla muistuttaa niistä päivistä kun olen mennyt kunnianhimoisena sovituskoppiin ja jäänyt jumiin.

Minä olen kolmeseiska (no en ihan mut kohta) ja satayksseiska. Ollut aikanaan satakaksseiska, jolloin lopetin laihduttamisen. Ihan sama paljonko olen kun kuolen, kunhan elän siihen mennessä enemmän kuin menneinä vuosikymmeninä.

Se elämän odottaminen loppuu tähän.

Psst!
Ja tässä pieni bonus kaikille halukkaille: jätä ensi viikoksi pois keskustelusta sekä sisäisestä dialogista kaikki painoon viittaavat sanat ja laihduttaminen, huomaat kenties miten monta kertaa nekin tulee mieleen päivän aikana.