Lihavuus on oire, ei sairaus

Tämä on kirjoitus jonka julkaisin vuonna 2016 Uuden Suomen Puheenvuorossa. 

Minulle on jo liki kolmekymmentä vuotta kerrottu, että olen ylipainoinen. Minua on haukuttu, tuomittu, tönitty, solvattu, päälleni on jopa syljetty siksi että olen paksu. Olen ollut ohikulkija, bussimatkustaja, koulukaveri, flunssapotilas, perheenjäsen. Minä olen ollut heidän ongelmansa. Minä olen vastuussa siitä, että heillä on ahdas kauneuskäsitys ja he yrittävät pakottaa maailmankuvaansa muiden päälle. Minä olen ollut syy kaikkeen rumaan ja kamalaan ja veromarkat herrajumala.
— Saga

Minä olen ylipainoinen, kuulemani mukaan läski, ällöttävä, pullea, paksu, jätti, iso, painava, ruma, liian suuri tai isokokoinen. Olen käynyt lääkärillä nuhan vuoksi ja saanut keskustella siitä mikä on painoindeksi tai miten syön. Olen käynyt terkkareilla ruokaneuvonnassa niin paljon, että osaan kertoa kaiken, mitä he ovat viime luennolla opetelleet ohjeistaakseen "meitä läskejä". Olen useamman vuoden ajan pariinkin otteeseen käynyt personal trainerin ohjauksessa saadakseni selkäni kuntoon ja kuullut väsymättä miten muita häiritsee se että olen ylipainoinen. Ostoksiani on kaupassa kommentoitu, minulle on annettu palautetta valitsemieni ruokien sisällöstä tai määrästä, työpaikalla olen käyttänyt omia housuja kun koot menevät vain korkeintaan kokoon 44 (isojen tyttöjen koot alkavat siinä viidestäkympistä). Minun ulkomuotoani on kommentoitu tuntemattomien osalta, on puhistu vihaisena kun seison bussin käytävällä ja kerran jopa baarissa työnnetty kasvoista kädellä loitommas, kun en suostunut poistumaan tilanteesta jossa ystävääni yritettiin vikitellä.

Olen siis kokenut kaikenlaista näinä kolmena vuosikymmenenä. Ihan ansaitusti, olenhan siis ylipainoinen ihminen ja näin ollen
1) syypää omaan tilaani,
2) ruma ja siksi vastuussa,
3) liian iso mihinkään missä on muita ihmisiä,
4) terveyshaitta itselleni ja
5) laiska.

Lihavuus ei ole syy, se on seuraus. Ihminen voi olla lihava tuhannesta muusta syystä kuin siitä, että hän on syönyt liikaa tai istunut liian paljon. Kun ihminen tapaa toisen ja alkaa tätä moralisoida kertyneestä painosta ja laiskuudesta, on moralisoija usein laiskempi kuin kilojaan kantava ihminen. Hän olettaa tietävänsä enemmän, hän olettaa olevansa oikeassa koska ei ole ylipainoinen. Hän olettaa kaikenlaista ilman minkäänlaista ymmärrystä siitä syystä miksi jollakin on ylipainoa ja mikä tärkeintä, hän olettaa että ihmisen kuuluu olla laiha.

Vielä viisi vuotta sitten syömishäiriö oli sama kuin anoreksia. Jos lehti tai toimittaja oli valveutunut, hän muisti bulimian mainita siihen perään. Syömishäiriö oli yhtä kuin liian vähän syövä laiha ihminen. Lihava oli vain laiska ja huonon itsekurin omaava herkkusuu.

lihavuus on oire ei sairaus

Minä olen ollut parhaimmillani yli 50 kiloa ylipainoinen. Minun päivittäiseen ruokamäärääni lukeutuu noin yksi ateria, kolme parhaimmillaan. Saatan mennä kolmekin päivää kahden sämpylän voimalla ja olen laihtunut muutamaan otteeseen kuussa 10 kiloa vain siksi, etten ole saanut itseäni syömään. Minulla on syömishäiriö, joka on ikään kuin anoreksia, mutta sen pääpaino ei ole lihomisessa vaan siinä että ruoka inhottaa. Käsittääkseni tämä on myös anoreksian määre mutta koska anoreksia käsitetään niin vahvasti pakonomaisena tarpeena laihtua, en halua lukea itseäni siihen stigmaan. Minua ei kiinnosta minkä painoinen olen. Minua ei vain kiinnosta syödä.

Siis vihaan ruoan ajattelemista. Vihaan tarvetta pureskella, en halua käyttää aikaa sen valmistamiseen, sen syömiseen, sen ostamiseen, miettimiseen, siivoamiseen. Joskus on vaikeaa jopa mennä ja keittää vettä puurohiutalepussia varten. Useimmiten teen sen sitten kun keho ei enää jaksa tehdä jotakin mitä haluaisin tehdä, pyörryttää tai päätä särkee liikaa. En myöskään tule juoneeksi vettä, juon sitä lasin jos ja kun muistan. Monesti se saadun ravinnon mukana saatu kosteus on pääasiallinen nesteytysmäärä. En voi ymmärtää miten ihmiset jaksavat herätessä miettiä ruokaa, käyttää aikaa sen tekemiseen, syömiseen, siivoamiseen ja sitten alkaa suunnittelemaan lisää ruokailuja ihan koko päivän ihan vain herätäkseen taas seuraavana päivänä. Jos voisin, en söisi kuin silloin kun haluan jotain tiettyä.

Minulla on siis syömishäiriö näiltä osin. Kutsuttakoon sitä vaikka nimellä ruokaviha. Minä en panosta ruokaani, en mausta sitä tai käytä siihen aikaa. Olen jopa elänyt muutamia vuosia, jolloin en enää tuntenut näläntunnetta lainkaan. Osa minusta ylpeilee tällä, osa on kauhuissaan. Nykyään päätän kuunnella sitä kauhupuolta.

Pakkomielle on ollut kuin toinen kuski, joka ohjaa minua siitä huolimatta mitä itse haluan ja minä olen vain jäänyt makaamaan maahan liian voipuneena vastustamaan.
— Saga

Ylipaino tässä paastoarjessa selittyy sitten toisella syömishäiriöllä joka on tunnepohjainen ahmimishäiriö. Joskus saan päähäni jonkin ruoka-aineen jota on pakko saada. Ranskanleipä kinkulla ja emmental-juustolla on yksi ja silloin saatan syödä ranskanleivän kerrallaan parikin kertaa päivässä. Olen syönyt hernekeittoa niin, että on välillä pitänyt käydä oksentamassa, yhtenä jouluna söin kolmessa päivässä 10 kiloa perunalaatikkoa. Olen syönyt tunteisiini monesti suklaata, ehkä levyn päivässä useamman viikon ajan, toisinaan pelkkää suklaata koko ravinnoksi. Jossain vaiheessa söin neljäkin levyä päivän aikana ja kaikki tämä lähtee siitä pakkomielteestä joka ajaa alkoholistin tai narkkarin käyttämään omaa riippuvuudenkohdettaan.

Kyse ei ole sokeririippuvuudesta, vaan ravintokokemuksesta. Minusta on aikanaan muotoutunut loistava piilottaja, salassa syödyt herkut syötiin yksin ja jos joku toi ruokaa "koska en ole syönyt mitään", se syötiin siihen päälle vaikka ällötti ihan vaan siksi koska muuten asian oikea laita selviäisi. Saatoin kävellä kauppaan ja päättää etten osta mitään ja liki autonomisesti ostaa jotain jonka huomaan kassissa vasta kaupan ulkopuolella. Pakkomielle on ollut kuin toinen kuski, joka ohjaa minua siitä huolimatta mitä itse haluan ja minä olen vain jäänyt makaamaan maahan liian voipuneena vastustamaan.

Ihmiset ovat vuosikausia sataneet päälleni häpeää, halveksuntaa, syyllistämistä ja vihaa, enkä minä ole osannut kyseenalaistaa sitä.
— Saga

Minulle on jo liki kolmekymmentä vuotta kerrottu, että olen ylipainoinen. Minua on haukuttu, tuomittu, tönitty, solvattu, päälleni on jopa syljetty siksi että olen paksu. Olen ollut ohikulkija, bussimatkustaja, koulukaveri, flunssapotilas, perheenjäsen. Kukaan näistä minun ongelmaani puuttuneista ei ole huomioinut kuin oman ongelmansa asiaan liittyen. Minä olen ollut heidän ongelmansa. Minä olen vastuussa siitä, että heillä on ahdas kauneuskäsitys ja he yrittävät pakottaa maailmankuvaansa muiden päälle. Minä olen ollut syy kaikkeen rumaan ja kamalaan ja veromarkat herrajumala.

En ole ollut muita sairaampi lihavuuteni vuoksi. En ole ollut lihava koska olen huono ihminen. Minä olen lihonut siksi, miten minua on kohdeltu. Olen elänyt suurimman osan elämästäni yksin ja muiden arvostelun alla, yrittänyt kaikin voimin miellyttää muita ja pyrkinyt täyttämään heidän toiveitaan. Olen hymyillyt ollakseni miellyttävämpi, puhunut niistä asioista jotka heitä kiinnostavat, pysynyt poissa jos en sovi olomuodoltani heidän joukkoonsa. Ihmiset ovat vuosikausia sataneet päälleni häpeää, halveksuntaa, syyllistämistä ja vihaa, enkä minä ole osannut kyseenalaistaa sitä.

Olenhan sentään lihava ja siksi ansaitsen tämän kaiken.

Kirjoittaja ei kommentoi tämänhetkistä lihavuuttaan mutta lisää ettei aio enää uskoa että lihavuus olisi häntä määrittävä tekijä tai että se tekisi hänestä muille tilivelvollisen.