Parantuuko syömishäiriö laihtumalla?
Olen jo pitkään miettinyt miten saisin itseni tästä syömissotkusta yli. Minulla on siis ollut (ilmeisesti aina) jonkin asteen ruokavamma. Suurimmaksi osaksi ajasta en halua syödä, nykyään syön velvollisuudesta tai tavan vuoksi, pakottaen siis. Sitten on niitä hetkiä jolloin syön kun tulee joku hinku, joskus se on tunnesyömistä ja niin sanottua tukahduttamista, joskus se on lipsunut ahminnan puolelle ja dipannut bulimiaankin. Minun siis pitäisi anoreksiaa hoitaa syömällä enemmän ja ahmintaa sekä tunnesyömistä hoitaa syömällä vähemmän.
Tällä välin maailma on levitellyt käsiään ja osoittanut minua huutaen: "haha! Läski!", mikä ei auta asiaa. Jos haen apua syömishäiriöön, joudun todistelemaan itsellenikin että ongelma on todellinen ja jos taas olen vaan sellainen kuin olen, ihmiset katsovat minua ja sanovat: "Sun pitäis varmaan syödä vähemmän", tietämättä että viimeksi olen syönyt kolme leipää 20 tuntia aikaisemmin.
Minä en osaa panostaa ruokaan, koska ruoka on minulle negatiivinen asia. Huomaan sen leviävän myös ihmissuhteisiini, jos joku syö liian outoa ruokaa tai ruokaa, joka pelottaa minua, pidän heidät etäällä. Jos joku ihminen yhdistyy hyvin usein syömiseen ja ateriointiin, en osaa olla rennosti. Ensimmäinen likipoikaystäväni oli ihminen, jonka edessä en voinut syödä. En pidä siitä, että joku näkee minun syövän. Aiemmin oletin sen liittyvän siihen että olen lihava ja se on lihavien tyyppivika.
Olen ostanut ruokaa salaa, useammasta eri liikkeestä, samalla kauppareissulla. Olen keksinyt puuttuvia ruokatarvikkeita vain jotta saisin syyn lähteä kauppaan ja teeskennellä itselleni, että otan hetken mielijohteesta jotain himoitsemaani (ei aina ole karkki, kirjoittaja huomauttaa). Olen perustellut ahmintaa käytännön syillä, tunnekriiseillä, iloilla, uhrin asemalla. Olen syönyt salaa makuuhuoneen nurkassa kun olen käynyt hakemassa jonkin ikään kuin unohtuneen asian. Olen piilottanut kääreitä nurkkiin, laatikoiden perälle ja roskiin. Olen valehdellut. Olen syönyt ensin kokonaisen ranskanleivän ja sitten kiinalaisen aterian ihan vain siksi, että minut aterialla yllättänyt puoliso ei saisi tietää ahminnastani tai pahoittaisi mieltään kun en jaksa. Olen tunkenut asioita suuhuni ja itkenyt. Olen istunut kuin jähmettyneenä paikalleni kun ruoka-ajat kulkevat ohitseni ja noussut mennäkseni nukkumaan ajatellen että syön sitten aamulla.
Olen elänyt kaksi vuotta ilman yhtäkään näläntunnetta. Se oli karmeaa aikaa.
Olen elänyt vuoden pelkällä appelsiinituoremehulla ja nuudelipurkeilla.
En toisaalta tiedä, olenko elänyt koskaan.
Olen istunut lääkärissä tämän suuren kehoni kanssa ja kuunnellut, miten minun tulisi vähentää syömistäni. Olen mennyt kotiin ja jättänyt aterioita väliin. Olen syönyt päivän aikana jugurtin tai halpishampparin. Olen kärsinyt, vihannut, halveksinut omaa vääryyttäni. Olen väärän kokoinen, väärän näköinen, väärän kuuloinen, tuntuinen, oloinen, väärällä tuulella, väärässä paikassa, väärään aikaan.
Tänään soitin aikaa lihavuustutkijalle, jonka nimeä minulle on suositeltu. Sain numeron ihan Lihavuustiimin sairaanhoitajalle ja ajattelin että noni, nyt varmasti saan jotain muuttumaan. Puhelun alussa hoitaja kuunteli puheitani ja oli hetkellisesti hukassa miten minua voisi auttaa. Kun kuulemma joku antaisi piikkejä lihavuuteen. Kun ne on suosittuja. Tai että lihavuusleikkaus.
Jouduin monta kertaa sanomaan, että ei, ei minulla ole ongelmaa siitä että en tiedä mitä syödä, eikä minulla ole ongelmaa siitä että olen lihava.
Minun syömishäiriöni ongelma ei ole lihavuus.
Minun ongelmani on syömishäiriö!
Puhelusta jäi sellainen olo, ettei kukaan muukaan osaa auttaa minua oman tilanteeni kanssa, puhelukin loppui keskusteluun, jossa sairaanhoitaja päivitteli sitä miten 40 ylipainokilon työstäminen tulee olemaan vaikeaa, voi, niin vaikeaa. Ja varsinkin, kun syömishäiriöni kuulostaa olevan psyykkinen ongelma.
Voi luoja ihmiset. SYÖMISHÄIRIÖ on vaikeaa. Se on psyykkinen sairaus! Lihavuus ei ole MITÄÄN verrattuna siihen että hiljalleen tapat itseäsi ruokasekoilulla. Minä olen laihtunut kuukaudessa 10 kiloa pelkästään siksi, että nautin vatsaa syövyttävästä näläntunteesta. Minä olen pyörtynyt töissä siksi, etten ole kuukauden aikana syönyt kuin pienen sämpylän päivässä. Minä olen ahtanut napaani ruokaa niin, että olen itkien joutunut tyhjentämään sitä ja sen jälkeen en ole voinut estää itseäni syömästä lisää. Olen koko elämäni avannut joinakin aamuina silmäni toivoen, että ne eivät huomenna avaudu. Olen vihannut itseäni. Olen toivonut kuolemaa. Olen hävennyt, syyttänyt, raivonnut ja kiduttanut. Ja kaiken olen niputtanut omaksi syykseni, kun vaan olen tällainen etten viitsi tai jaksa.
Minulla on ongelma.
Se ei ole ylipaino, ylipaino on ainoa, joka on auttanut minut selviytymään ongelmastani hengissä. Minulla on ongelma, jota kukaan ei tunnu osaavan ratkaista.
Hoitajakin kysyi minulta puhelimessa: "No, mitäs sä nyt ajattelisit että seuraavaksi tapahtuisi?"
No en tiedä. Ehkä vaan istun tässä miettimässä samaa.
