Taistelussa saadut vammat ovat vahvuuden merkki
Kaksi vuotta sitten totesin, että raja on tullut vastaan. En kykene enää kantamaan omaa elämääni, en työpaikkani vastuuta enkä äidin roolia. Kävelin työterveysasemalle ja varovaisesti sanoin lääkärille, että taidan olla masentunut.
Olen tottunut siihen että minua ei nähdä, minua ei uskota eikä oteta tosissaan. En vihaa mitään yhtä paljon kuin sitä systemaattista mitätöimistä minkä maailma on niskaani kaatanut tuhansina sattumina ja tahattomina reaktioina, vuosi vuoden jälkeen kasvoin kohti aikuisuutta miettien miksi helvetissä olen hengissä jos kerran minulla ei ole paikkaa tässä maailmassa? Jossain vaiheessa totesin, että varmaan olisin jo kuollut jos murha olisi Suomessa sallittu. Se on kamala maailma pienelle ihmiselle kasvaa.
Työpaikoissa, kouluissa ja virastoissa kysyttiin missä näen itseni minkäkin vuoden päästä. Yritin aina miettiä etukäteen jonkin vastauksen jonka he haluavat kuulla, sillä omaa vastausta ei ollut antaa. Minä olin tässä, vein istumapaikan, hengitin, söin ja sydämeni löi, mutta sen suurempaa tarkoitusta minulla ei ollut. Omasin ainoastaan kyvyn tuottaa hyötyä sekä unelmia. Ajattelin, että ehkä jossain välissä voisin ujuttaa omat unelmani muiden tarkoituksen väliin. Hymyilin, iloitsin, surin ja itkin siinä missä muutkin; opin nopeasti havainnoimaan kaiken mitä muut tekivät, toivoivat ja iloitsivat ja yritin päästä samaan. Yritin olla kuten he. Tunnollinen, rakastava, seurallinen, ahkera ja viisas.
Kömpelyyteni ja hajamielisyyteni laskin huumorintajuksi, omituisen luovat ajatukseni paljastin tilanteen salliessa lähimmälle piirilleni. Yläasteella (eli nykyisessä yläkoulussa) opettelin puhumaan niin, että pystyin pyörtämään kaikki puheeni tarvittaessa. Pystyin siis ilmaisemaan mielipiteeni ilman, että kukaan kykeni nimeämään minun olevan väärässä. Ystävystyin ihmisiin, jotka olivat jo parhaat kaverit ja kuljin perässä kolmantena. Ajattelin että elämä helpottaa kun olen 15. Kun olen 17. Kun olen täysi-ikäinen, kun asun omillani, kun saan töitä, kun saan parempia töitä, kun rakastun, kun pääsen naimisiin, kun omistan talon, kun syön vähemmän, kun laihdun, kun muutan tuonne, kun olen sosiaalisempi, kun muutun paremmaksi.
Vuosikausia katsoin itseäni peilistä ja mietin kenen kasvot ne ovat. En nähnyt niissä itseäni, en nähnyt niissä äitiäni enkä isääni. En nähnyt niissä naista, en miestä, en ystävää enkä vihollista. Kun kosketin poskeani, tunsin sen mutta se näytti vieraalta. Söin hämärässä aina kun tunsin jotakin, jotta tuntisin jotakin, piilouduin kotiini ettei kukaan minua näkisi tai etten tekisi itselleni hallaa käymällä kaupassa. Vihasin itseäni. Vihasin särkyjäni, ihoani, muhkuroitani. Vihasin kaikkea hereillä ollessani ja halusin vain nukkua; vuosikausien ajan nousin silti töihin, menin kouluun, vedin itseni väkisin ovesta ja vihasin kaikkea. Hymyilin, nauroin, elin. Olin sitä mieltä että tätähän se elämä on, kun ei kukaan kaikesta tykkää.
Ei hyvä ystävä, ei. Se ei ole sitä mitä muut kokevat. Muut elävät täysin harmitonta, kepeää elämää verrattuna tähän missä minä olen sijainnut koko ikäni. Se musta kuoppa, jossa olen maannut, on ollut paljon syvempi kuin ne hämärät varjot joissa muut asuvat, eikä se ole normaalia, jos ei kykene hahmottamaan itseään edes huomisessa. Jos ei omista tulevaisuutta. Jos ei ole osa maailmaa.
Kaksi vuotta sitten istuin työterveyslääkäriltä saamani lähetteen myötä psykiatrin vastaanotolla, kun tämä kysyi "onko sinulla ketään jolle puhua näistä asioista?" Purskahdin itkuun niin, että en saanut mitään sanottua vähään aikaan. Kyse ei ole siitä että kokisin olevani yksin, vaan että koin olevani niin perustavalla tavalla yksin, ettei kukaan voinut minua kohti ulottaa kättään. Olin yksin kuin eläin, joka on kokeeksi lähetetty raketilla Marsiin. Istun laitteessa, jota en ole rakentanut, syön ruokaa joka hupenee ja vaikka muut ovat läsnä, olen niin kaukana ja eristyksissä, että odotan vain kuoleman tuomaa helpotusta. Siinä itkeä vollotin tavallisen kysymyksen voimasta yllättyneenä ja tunsin, kuinka rintakehääni puristi pelottavan suuri paine. Sellainen tuttu mutta unohtunut paine jonka tottuneesti painoin taas alas. Sitten kuivasin silmäkulmani ja jatkoin kepeää jutustelua vaikeista aiheista.
Kaksi vuotta sitten minä pääsin psykoterapiaan, jossa hoidettiin lievää masennusta, joka pian muuttui uupumukseksi. Koska Suomessa työ- tai millään muullakaan uupumuksella ei ole koodia, diagnoosi oli totutusti masennus tms. potilaasta johtuva ongelma. Työuupumus selittyi pian syömiseen liittyvillä ongelmilla ja keskittymishäiriöepäilyllä. ADD testattiin vuoden päästä ja lääkitys paransi elämänlaatua huomattavasti. Ahmimishäiriö sai nimen juuri kun ADD potki sen ulos ovesta ahdistuksen ja stressin myötä. Todettu ja lääkitty ADD antoi ensimakua onnellisesta, kepeämmästä elämästä ja tämä johti työpaikasta lähtemiseen. Totesin, että mieluummin kuolen nälkään kuin elän nälkäisenä; tarkoittaen sitä että teen nyt asioita oman luovuuteni ehdoilla, en niinkään pärjätäkseni taloudellisesti. Luojan kiitos minulla on nyt ensimmäistä kertaa mahdollisuus tehdä sitä, ainakin hetken.
Ahminnan alta löytyi vielä hiukan epätyypillinen anoreksia, olen puhtaasti sanottuna täysin ruokahäiriintynyt ihminen. Nämäkään eivät kuitenkaan selittäneet elämäni tilaa ja ihan viimeisen vuoden aikana olen ymmärtänyt, että tavallinen elämäni tavallisine ajatuksineen, tavallisine kokemuksineen ja normaaline tunteineen ei ole ollut mikään tavallinen elämä. Viikko sitten sovin jälleen yhden salisopimuksen ja meinasin taas yllätyksestä purskahtaa itkuun, kun ruoka- ja liikuntatottumusvyyhtiäni kuunnellut ihminen totesi: "Sinä olet joutunut selviytymään koko elämäsi".
Niin olen. Minä olen selviytynyt. Jokainen kilo minussa on tullut siksi, että haluan onnea, elämää, menestystä ja rakkautta. Jokainen kilo minussa osoittaa sen, että olen tehnyt asioille jotain. Olen lyönyt, olen kiivennyt, olen vetänyt ja raastanut itsestäni palasia irti. Minä olen selviytyjä.
Nyt tiedän että ADD:n, syömishäiriöiden ja masennuksen lisäksi elän dissosiaatiohäiriön arkea. Tästä kerron myöhemmin enemmän, mutta käytännössä se tarkoittaa sitä että on irtautunut todellisuudesta, kuten esimerkiksi onnettomuuspaikalla saattaa tuntea olevansa jossain erillisessä paikassa. Minä olen muuttanut sinne avaruuteen asumaan.
Tiedän, että ongelmani ei ole lihavuus, eikä laiskuus, heikkous tai haluttomuus. Minä olen kaikkien uskomusteni vastaisesti elänyt etulinjassa ja jatkanut taistelua ilman hengähdystaukoa. Minä olen tehnyt hemmetisti töitä ja nyt olen suurimman haasteeni edessä:
Minun on tunnustettava omat kykyni, voimani ja heikkouteni. Minun on hyväksyttävä itseni, tutustuttava itseeni ja oltava itselleni armollinen. Minun on rakastuttava itseeni, hoidettava itseäni ja pidettävä itseäni kädestä.
Minä lähdin salille jotta minulla olisi välineet rakentaa itselleni hyvä peruslihaksisto. Minä syön, jotta olen voimakas, valoisa ja onnellinen.
Minulla on kaksi jalkaa, ylväs ryhti ja tarkoitus. Minä olen tässä, vien istumapaikan, hengitän, syön ja sydämeni lyö, se lyö lujaa ja rytmissä.
