Miltä keskittymishäiriö tuntuu?
Lapsena olin mielestäni täysin normaali lapsi. Kävin koulussa, opettelin asioita, toiset asiat olivat helppoja ja toiset vaikeita. Muistan käyneeni ensimmäisillä luokilla "Ärrä-koulua" koska en lausunut R-kirjainta lainkaan. Harjoittelin raivokkaasti ja muistan saaneeni kehuja ennätysajassa oppimisesta. Halusin oppia ja aioin siinä onnistua, joten onnistuin. Ei mitään ihmeellistä.
Muistan kuinka kellotaulun lukeminen oli vaikeaa. En ymmärtänyt miten siitä näkee mitään. Äiti osti minulle digitaalisen kellon ja yhtäkkiä kaikki oli niin selkeää. Muistelen oppineeni katsomaan kellotaulua sujuvasti vasta ala-asteen loppupuolella, vaikka vieläkin saatan sekoittaa aikoja keskenään.
“Tein laskutehtäviä kokeissa niin että piirsin tehtäväkenttään ison kysymysmerkin ja kirjoitin vastausriville anteeksi, yritin parhaani mukaan käsittää miten ja miksi ihan perusynnäyksetkin menivät, mutta numerot pitivät minua pilkkanaan. ”
Koulussa kiinnostavat aiheet saivat minut työskentelemään, toiset olivat niin käsittämättömiä etten saanut niistä mitenkään kiinni. Matematiikka on yksi, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Numerot ikään kuin muuttuvat, vaihtavat herkästi paikkaa ja tarkistuslaskut tuottavat aina eri tuloksen vaikka ne tehtäisi samasta laskusta. Tein laskutehtäviä kokeissa niin että piirsin tehtäväkenttään ison kysymysmerkin ja kirjoitin vastausriville anteeksi, yritin parhaani mukaan käsittää miten ja miksi ihan perusynnäyksetkin menivät, mutta numerot pitivät minua pilkkanaan.
Kerran isä hermostui siihen miten huonosti matematiikka minulta sujui ja vaati sen jälkeen tekemään koetehtäviä uusiksi. En ymmärtänyt edelleenkään missä meni vikaan ja missä ei, tein yhtäkin läksytehtävää niin monta kertaa uusiksi, että kumi puhkaisi paperin. Näytin tulosta isälle ja palasin pöytäni ääreen, mietin missä teen virheitä ja yritin itkeä kirjan ulkopuolelle ettei paperi kastu. Jossain vaiheessa myöhemmin isä laski leikkiä siitä että taidan olla matematiikalle allerginen ja sydämeni hypähti. Voi kun se olisikin niin! Harmikseni en ollut niin onnekas, vaikka en koskaan ole sitä ymmärtänytkään.
Luin lapsena paljon kirjoja, kirjan lukeminen on suvussa ollut aina kunnioitettu asia. Hiljalleen kuitenkin huomasin että tekstin lukeminen on hankalaa, se unohtuu herkästi ja katoaa mielestä. Aloin herätä tilanteisiin kuin olisin hetkeksi nukahtanut ja Harry Potterin taisin joskus aloittaa viiteen eri otteeseen ennen kuin päätin luovuttaa. Ennen kirjastossa aikaansa viettänyt kirjojen ystävä ei lukenut koko kaksikymppisinä yhtään kirjaa, kolmikymppisenä jopa pääsykoemateriaali on liian raskasta luettavaksi.
En osaa kertoa sitä miksi lukeminen on niin vaikeaa, heti kirjan alussa alkaa ahdistaa se miten kaukana sen loppu on. Joskus helpotin oloani lukemalla ensin viimeisen sivun, joskus auttoi pikkurillin pitäminen viimeisen aukeaman välissä. Useimmiten teksti oli pitkäveteistä ja jaarittelevaa, elin pitkään siinä käsityksessä että olen huono ja tyhmä kun en lue.
“Ennen kirjastossa aikaansa viettänyt kirjojen ystävä ei lukenut koko kaksikymppisinä yhtään kirjaa, kolmikymppisenä jopa pääsykoemateriaali on liian raskasta luettavaksi. ”
Koko aikuisikäni ja osan nuoruuttanikin on niskan päällä maannut väsymyshirviö. Sellainen olo kuin olisi flunssan maahanlyömä, kun jalat ja kädet tuntuvat raskailta, pää ei jaksa seistä pystyssä vaan mieluummin retkottaa, se selittämätön tarve käydä makuuasentoon. Tilanteissa joissa koin itseni väsyneeksi mutta piti pysyä skarppina, pyrin seisomaan mahdollisimman paljon. Jos siis olet joskus ollut tilanteessa jossa minä seison vaivaannuttavan tarpeettomasti, se on johtunut ihan siitä että yritän pysyä hereillä.
Keskustellessa silmäni vaeltavat ympäriinsä, pysähtyminen tuntuu pahalta. Heilun ja napsuttelen sormiani, puren huuliani, nyin kasvolihaksia, kääntelen kieltäni. Jos vastaan jotain hämmentävää tai myöntelen hajamielisesti mukana, syynä voi olla se etten ole kuullut mitä olet sanonut tai sitten olen unohtanut puheenaiheen. Saatan myös kertoa tarinaa jonka sisällä on tarina jonka sisällä on tarina jonka sisällä.. Ja olen jopa todennut joskus kesken keskustelua etten jaksa itse enää keskittyä siihen mistä puhun ja lopettanut tarinani siihen.
Päässä on jatkuvasti sellainen matala bassopörinä, joka peittää alleen osan tiedosta tai saa sen värähtelemään paikoiltaan. Keskusteluissa minut keskeytetään, ohitetaan tai jätetään huomiotta. Ystävät, ymmärtäkää, se tuntuu aivan hirveän pahalta. Aivan hirveän loukkaavaa. Se, etten saa itsestäni paremmin mitään ulos ei ole mikään lupa kohdella minua epäkunnioittavasti. Ja toisaalta tiedostan, että itse teen sitä myös sillä vaikka kuinka yritän, saatan lopettaa toisen lauseen, kommentoida siihen tai möläyttää väliin innostuneen kommentin. Se ainakin on nähty ettei mitään hyvää seuraa siitä, että minä innostun. Ajan jatkuvasti ihmisiä etäälle sen vuoksi että innostun niin hirvittävän vahvasti asioista.
Ajan mittaan olen huomannut että opin asioita toistamalla niitä enemmän. Kun joku oppii jotain kerrasta, minä muistan sen noin 15 kerran jälkeen. Olen muistanut ystävieni ja jopa sukulaisteni nimiä vasta muutaman vuoden päästä, osan nimiä en muista vieläkään. Facebook ja muut sosiaalisen median alustat ovat hyviä kun niissä tulee nimet toistuvasti esiin, nyt on todennäköisempää että muistan ystävieni nimet kuin aikaisemmin, jolloin niitä tuli harvemmin luettua. Muistini on harjaantunut melko hyväksi (tai jos lääkäriäni on uskominen, todella hyväksi), mutta se vaatii niitä toistoja. Toistojen välttämättömyys oppiessa on ylläpitänyt sitä harhaluuloa että olen muita tyhmempi.
“Toistojen välttämättömyys oppiessa on ylläpitänyt sitä harhaluuloa että olen muita tyhmempi.”
Uudet tilanteet ovat ikäviä. En osaa esimerkiksi kulkea ovista, ne aukeavat aina eri suuntiin. En löydä oikeaa rappua, oikeaa katua, kaikki asiat pitää tarkistaa viiteen eri otteeseen kahden minuutin välein, kun unohdan yksityiskohtia tai muistan ne väärin. Saatan muistaa osoitteen mutta sekoittaa sen toiseen paikkaan, saatan erehtyä päivästä, ajasta, kuukaudesta. Onneksi Suomessa on käytössä 24 tunnin kello sillä muuten sekoilisin am ja pm -aikamääreiden kanssa sekä yrittäisin miettiä mihin aikaan tapaaminen olikaan.
En käytä automaatteja joita en ole käyttänyt aiemmin, enkä käytä niitä kuin siltä osin kuin mitä olen niistä käyttänyt. Aikataulut, lomakkeet, kaavakkeet, tilaukset, ruudukot ja varaukset ovat minulle vaikeita sillä pitää hallita niin paljon aikoja, päivämääriä, määreitä ja teemoja. Minun pitää erikseen hahmottaa miten pitkä on kahden päivämäärän erillinen aika ja katsoa, että päivämäärät menevät nousevassa (?) järjestyksessä. Minun pitää muistuttaa itseäni siitä mikä vuosi on menossa etten unohda. Minun pitää jatkuvasti seurata että olen oikeassa paikassa, etten eksy.
“Jos se ei olisi niin tavallista ja rasittavaa, nauraisin sille että useimmiten myöhästyn sen vuoksi että kierrän taloa ulko-ovea etsien. ”
Minulla on keskittymishäiriö. Todennäköisesti myös hahmotushäiriö. Jos kutsut minut kylään, saatan myöhästyä paljon vaikka olen valmistautunut tapahtumaan jo kaksi viikkoa, vaihtoehtoisesti saatan olla ajoissa paikalla. Jopa tunteja. Saatan olla ajoissa väärässä kaupungissa tai kaupunginosassa. Saatan olla kotona unessa. Jos se ei olisi niin tavallista ja rasittavaa, nauraisin sille että useimmiten myöhästyn sen vuoksi että kierrän taloa ulko-ovea etsien.
Vaikutan hajamieliseltä ja välinpitämättömältä, vaikka joudun tekemään paljon töitä ollakseni edes näin hyvin ajan tasalla. Onneksi nykyään kuitenkin tiedän että kyse ei ole siitä, että olen tyhmä ja surkea ihminen.
