Tämä kirjoitus on kirjoitettu alunperin vuonna 2014 Facebook-päivitykseksi.

Mietin juuri syksyn lehtiä ja miten syksyllä meitä ympäröi kuolema mutta se on silti niin kaunista. Sitten mietin mitä kaunista on siinä kun läheiset tulevat täyteen ikäänsä ja ymmärsin että toisaalta kuolema on lahja. Se on vapautus väsyneelle ja läheisille taas mahdollisuus tuntea puhdasta rakkautta. Suru on puhdas, alkukantainen tunne. Se poistaa kaikki epäpuhtaudet; nostaa esiin tunteita joita ei likaa pikkuasiat ja turhanpäiväisyys. Se antaa meille rakkaan ihmisen kokonaisuutena ilman arkipäiväisiä asioita.

Se myös antaa meille mahdollisuuden kasvaa, muuttua ja käsittää mikä on tärkeää. Se antaa laatuaikaa muiden, vielä ympärillä olevien ihmisten kanssa ja vahvistaa niitä suhteita joihin voimme vaikuttaa. Luopuminen ja lopullisuus on se vaikea osuus, ajan kulumisen hyväksyminen. Tämä on välttämätön prosessi jotta elämä elettäisi hyvin.

“Luopuminen ja lopullisuus on se vaikea osuus, ajan kulumisen hyväksyminen. Tämä on välttämätön prosessi jotta elämä elettäisi hyvin.”

— Saga

Ikä on sellainen juttu että sitä on jossain vaiheessa liikaa. Väsyneen ihmisen on jossain vaiheessa nukuttava ja silloin meidän muiden pitää antaa siihen mahdollisuus. Itsekäs minä ei kuitenkaan koskaan ole täysin valmis päästämään irti ja hyväksymään omaa paikkaa maailmassa.

Äitini kuoli 36-vuotiaana, kuitenkin elettyään jo paljon. Hän toteutti unelmiaan, rakasti perhettään, teki vaikeita päätöksiä. Isoisoäitini oli taas yli 90 ja koko minun nuoruuteni ajan höppänä mummu, joka ei muistanut kuka minä olen. Martta-mummulla oli aina sievä koti ja kirjahyllyssä pitsiliinan päällä lasikulhossa Eucamentholeja. Mummi taas kuoli kuusikymppisenä, leikatessaan leipää, televisio auki. Muistan surreeni miten intohimoinen Kauniiden ja rohkeiden katsoja ei nyt näe miten Ridgelle käy. Vuosia myöhemmin, kun sama porukka menee kahdettakymmenettä kertaa naimisiin, ymmärrän ettei kukaan voi elää loputtomiin. Toiset näkevät vanhuuden, toiset eivät ennätä sinne asti. Se ei kuitenkaan tee tilannetta epäreiluksi tai toisen elämää toista tärkeämmäksi.

Me kaikki teemme eri asioita elämämme aikana, me kaikki merkitsemme eri asioita rakkaillemme. Meillä jokaisella kuolema tarkoittaa eri asiaa. Ketään ei kaivata samoin kuin toista. Uskon, että jokainen elää ja kuolee niin, että se mahdollistaa asioita muille. Jokaisella elämällä ja kuolemalla on tarkoituksensa. Se, onko meillä vapaa valinnanmahdollisuus vai onko kaikki jo ennalta määrätty, on sitten uskon asia. Loppujen lopuksi vastaus on kuitenkin merkityksetön. Se on mitä on.

Ei sitä ikuisesti voi olla tytär, sisko tai lapsenlapsi. Tietyssä vaiheessa meidän tehtävämme on olla äitejä, isoäitejä ja vanhempia.

Toivottavasti sitten kun minun aikani on täysi, minä voin hyväksyä oman paikkani ja uskoa siihen, että maailma pärjää ilman minua.