Itserakkaus on aliarvostettua

Kirjoitushetkellä, juuri nyt, kirjain kirjaimelta istun työpöytäni ääressä sateisen iltapäivän humistessa ikkunan takana. Toisessa huoneessa kuuluu viisi- ja seitsenvuotiaan puhetta kuolemasta, kuolleesta vaarista ja vanhasta kissasta joka kuolee todennäköisesti piakkoin. Ei tosin ihan niin just kuin viisivuotias kertoo, mutta kuitenkin, kuolee joskus. "Kaikki kuolee, säkin kuolet", sanoo viisivuotias ja antaa suositun koirahahmon laskea alas lelusarjan liukumäkeä. Asia on niin yksinkertainen ja selvä. Kaikki kuolee joskus.

En ollut se täydellinen rakastava ja jaksava äiti, vaan joku onneton epäonnistuva luiru. Sellainen äiti, joka ahdistuu ja hermostuu kun lapsi haluaa olla aina sylissä, jolla on haluja ja toiveita ja väsymystä. Sellainen, jonka tukka ei ole söpösti sekaisin vaan rasvainen, ruma ja takussa.
— Saga

Jokainen vanhempi on varmasti miettinyt kuolemaa moneenkin otteeseen, ensimmäinen huoli nousee raskauden aikana. Sen toteutuessa, synnytyksen lähetessä, käynnistyessä, ollessa ohi. Minä toppasin lapseni ensi kerran ulkovaatteisiin ja seurasin perässä kun hänet kannettiin autoon, olo oli epäuskoinen ja pelokas. "Miten ne antaa mun vaan mennä kotiin tän kanssa? En minä osaa sitä hoitaa, sehän kuolee!"

Lapsi ei kuollut, vaikka monta kertaa pelkäsin niin. Vaikka tämä konttasi sohvalta pää edellä lattialle. Vaikka kaatui otsa edellä seinään kun nuoret jalat unohtivat seistä. Vaikka kuinka yritin ja pelastin ja silti aina kolisi. Vaikka kuinka pelkäsin, tarkistin ja huolehdin. 

man-979980_1920.jpg

Vuoden ajan hoidin lasta kotona, kaikki ruokailut ja hoivat, kärsin vaipanvaihdon myötä kolme kuukautta kestäneestä jännetupintulehduksesta ja söin buranaa särkyyn kuin karkkia. Nukuin aina kun lapsikin ja pelkäsin, että tämä oppii kiipeämään laitojen yli. Että tämä tipahtaa lattialle, että käännyn hänen päällensä, että hänen kehonsa vain lakkaa olemasta. Vuoden ajan murehdin ja suoritin ja jaksoin ja tsemppasin, kunnes olin käytännössä palanut loppuun. 

Elämä oli silloin vaikeaa, olla nyt äiti joka ei koe äitiyden auvoa, suunnatonta säkenöivää onnea siitä että vieressä on ynisevä mytty, hurmioidu kuolaräteistä ja juokse suu virneessä vaunulenkeillä. En ollut se täydellinen rakastava ja jaksava äiti, vaan joku onneton epäonnistuva luiru joka iloitsee pitkistä päiväunista ja vaatii itselleen pidempiä unia viikonloppuaamuna. Sellainen äiti, joka ahdistuu ja hermostuu kun lapsi haluaa olla aina sylissä. Sellainen jolla on haluja ja toiveita ja väsymystä. Sellainen, jonka tukka ei ole söpösti sekaisin vaan rasvainen, ruma ja takussa. 

Epäonnistunut äiti, viaton ja äitiinsä syytön lapsi. 

Burnoutista puhutaan aina työväsymyksenä. Ihminen väsyy työstä. Työn raskaus väsyttää. Työn vika. Ja ei oikeastaan edes työn vaan ihmisen, joka ei sovellu siihen työhön. Uutisointi ja kerronta on vähän samanlaista kuin tapauksissa joissa ihminen on jättäytynyt suojatiellä auton alle, viaton kuski selittää miten "se vaan ilmestyi kuin tyhjästä" ja siinä se makaa, ihmisraato, verisenä myttynä maassa. 

Ihminen on kokonaisuus, työ on osa sitä kokonaisuutta ja vapaa-aika on osa sitä kokonaisuutta. Samassa kokonaisuudessa on myös leikki, tarve, turva, luottamus, rakkaus, vapaus, syyllisyys ja kaikki hänen elämäänsä kuuluva. Sinä olet kokonaisuus, jonka kaikki osa-alueet ovat yhteydessä toisiinsa. Kuormittava työ ei ole ainoa syy miksi ihminen väsyy eikä lapsen vaatimukset ole ainoita jotka vaikuttavat äidin voimiin. 

Haluaisitko antaa lapsesi sellaisen ihmisen syliin, jonka kädet eivät jaksa häntä kannatella? 

Haluatko olla se ihminen joka hänet pudotti?
— Saga

Loppuunpalamisesta tulee aina varoituksia, mutta moni meistä jättää ne huomiotta. Moni meistä päättää jaksaa tekemänsä asian edessä ja mitoittaa prioriteetit oman hyvinvointinsa yli. Moni meistä uskoo täysin siihen että työ tai lapsi tai puoliso on tärkeämpi kuin minä itse, koska rakkaus toiseen on selkeämpää ja kannustettua, toisin kuin rakkaus itseen. Itserakkaus on kamalaa, hirveää ja itsekästä ja itsekkyys tekee ihmisestä pahan.

Mitä jos kertoisin sinulle, että hyvä työntekijä on sellainen joka pitää huolta ensimmäisenä omista voimavaroistaan? Mitä jos sanoisin, että hyvä äiti tai isä on sellainen, joka lepää leikkien välillä ja varmistaa sen, että on itse ensin hyvissä voimissa ennen kuin ottaa lapsen syliinsä? Mitä jos paras asia jonka voit puolisollesi antaa, on oma hyvinvointisi?

hamster-pups-2693007_1920.jpg

Minulle nämä ajatukset ovat vieläkin vieraita, mutta jos käännän asian ympäri niin alan hiljalleen ymmärtää:

Haluaisitko, että työntekijä ottaa työtehtäviä ja sitten tekee niitä huolimattomasti tai hutiloiden? Sitten lopuksi jää kuukausia kestävälle sairaslomalle tai ottaa oman henkensä koska murtuu paineen alla?

Haluaisitko, että puolisosi olisi niin kuormittunut, että sinä joudut kulkemaan yhteistä tietänne kantaen itsesi lisäksi myös häntä? Katsoen kun rakas ihminen muuttuu vain harmaaksi huohottavaksi möykyksi joka ei kykene tekemään mitään?

Haluaisitko antaa lapsesi sellaisen ihmisen syliin, jonka kädet eivät jaksa häntä kannatella? 
Haluatko olla se ihminen, joka hänet pudotti?

Me olemme kokonaisuus, joka vaatii huolenpitoa. Me olemme niitä lapsia, jotka ovat maailman tärkeimpiä, me olemme puolisoita, sisaruksia, rakkaita ystäviä, tärkeitä ihmisiä. Sinä olet tärkeä ihminen ja suoraan sanottuna sinä olet oman elämäsi tärkein asia. 

Miksi siis pidät itsestäsi huolta viimeisten joukossa?

Rakastaaksesi muita on sinun oltava ensin lempeä itsellesi.