Masentuneen maailma on ahdistuksesta avara

Masennus on jotain, josta puhutaan kun tuntuu että veto on poissa. Kun kurja sää lannistaa jo kolmatta päivää. Kun lempimunkkia ei enää myydä lähikaupassa, kun kaverin kanssa menee huonosti. 

Masennus on monta asiaa, yleisesti ottaen kyse on apeudesta. Mutta siinä missä ihminen on surullinen, suree, lannistunut, kärsivä tai apea, masennus ottaa vallan vasta sitten kun muut tunteet lakkaavat olemasta. Se kietoo ihmisen paksuun ja raskaaseen puuvillaan, peittää korvat, silmät ja suun, vaimentaa kaikki ulkoa tulevat signaalit ja huomiot. Se vetää ihmisen nurkkaan, puristaa lohdullisesti kasaan ja kuiskuttaa olevansa ystävä vaikka samalla työntää poispäin kaikkea joka voisi ravita. 

Masennus tekee elämästä ei mitään. Se tekee ruoasta tarpeetonta, ilosta olematonta, liikkeestä mahdotonta. 
— Saga

Todellinen masennus on kuin verho joka laskeutuu pään päälle, painaa ihmisen hartioilla ja hiljalleen vie kohti maata. Masennus korvaa ilon tunteet tasaisella neutraaliudella, harmaalla olemattomuudella ja pinnallisilla hengenvedoilla. Se vetää suun viivaksi silloin, kun sitä luulee hymyilevänsä ja tekee kelloista tarpeettomia. Se painaa neljätuhatta kiloa. Se on umpio täynnä tunkkaista ilmaa ja ääntä, joka on läsnä lakkaamatta. Sellaista matalaa pörinää jonka läpi on vaikea puhua. Masennus tekee elämästä ei mitään. Se tekee ruoasta tarpeetonta, ilosta olematonta, liikkeestä mahdotonta. 

Masentunut ihminen ei parane sillä että hän lakkaa olemasta masentunut, masennusta ei valitse kukaan. Sitä harvoin edes huomaa itse, sillä sen keskellä näkökenttä muuttuu. Se vie ihmiseltä muistoja iloista, tahtoa tehdä ja hukuttaa motivaation sadelätäkköön.

Muistan sen päivän, kun masennukseni oli pahimmillaan. Heräsin aamulla ja makasin sängyllä kattoon tuijottaen. Rintakehää painoi kun hengitti, kaikki jäsenet, lihakset ja luut tuntuivat raskailta. Maailma oli tyhjä ja liian täysi yhtä aikaa. Tuijotin kattoa tunti toisensa jälkeen ja toivoin että voisin liikkua, että tuntisin jotain kepeämpää, että nukahtaisin tai kuolisin. Jossain vaiheessa käänsin päätäni voidakseni näyttää itselleni että olen oman kehoni hallinnassa ja samalla päässäni kiljui järki huutaen miten minun vain pitäisi jotakin. Kuinka minun vaan nyt pitäisi viitsiä. Jaksaa. Liikkua. 

sea-2597926_1920.jpg

Suurimmaksi osaksi elämästäni olen viitsinyt ja jaksanut ja liikkunut siitä huolimatta että se on raskasta ja vaikeaa. Olen huomannut muun muassa sen, että kunhan saa itsensä liikkeelle, on helpompi pysyä liikkeessä kunnes päättää pysähtyä. Niin sen oli tarkoitus hoitua nytkin, pyöräyttäisin vain itseni liikkeelle ja se on siinä. 

Mutta tuona päivänä kaikki liike minkä tein oli irtirevittyä. Konttasin vessaan kun en enää muutaman tunnin jälkeen kestänyt tarvetta ja olisin ryöminyt takaisin jos se ei olisi raskaampaa kuin konttaaminen. Roikotin päätäni jopa sängyllä maatessa, tuijotin kattoa ja yritin jatkaa hengittämistä. Se oli kuin joku olisi laskenut rinnalleni lyijylevyn ja painaisi sitä vielä alaspäin. Hengittäminen oli raskasta, vaikeaa ja puuduttavaa. 

Muistan, kuinka ihmettelin miten kärsimätön ja levoton ihminen kykenee tuijottamaan katon rappausta tuntikausia ilman minkäänlaista viihdykettä, liikkumatta ja nukkumatta. Muistan, miten mielessäni pyöri vain ajatus siitä miten ihanaa olisi lakata olemasta ja miten helppoa se olisi kun vain kääntäisin pääni kohti patjaa. 

Ja minä muistan kuinka paljon se vei voimia taistella sitä mielitekoa vastaan. 

Jossain vaiheessa ymmärsin, että ihmisen kuuluu tuntea olonsa joskus hyväksi ja että se “hyvä” ei ole sama kuin vähemmän huono.
— Saga

Sen jälkeen löysin taas jossain välissä voimaa repiä itseni liikkeelle ja pitää liikkeellä kunnes oli aika mennä nukkumaan. Kuinka söin toisinaan jotakin ja hoidin tarpeellisia asioita. Hymyilin asiakkaille töissä, hyllytin törppöjä ja nyssäköitä, vitsailin työkavereille ja matkustin bussilla pitkin kaupunkia takaisin kotiin rapatun katon suojaan.

Jossain vaiheessa hymyilin enemmän, jossain vaiheessa vähemmän. Masennus hellitti kuitenkin vasta noin 10 vuotta myöhemmin, pääasiassa sen jälkeen kun ymmärsin että olin masentunut. Että elämä ei olekaan kaikilla tällaista. Että ne ihmisten vaikeat päivät ovat vain sellaisia kun bussikortti hukkuu, kengännauhat katkeaa ja väsyttää. Jossain vaiheessa ymmärsin, että ihmisen kuuluu tuntea olonsa joskus hyväksi ja että se "hyvä" ei ole sama kuin vähemmän huono.

Masennus on tila, joka hukuttaa alleen. Vie ilman, ei anna tukea, ei lepoa. Siitä ei parane päättämällä jaksaa enemmän eikä sitä voi väistää halutessaan. Se syö sinut suihinsa, pureskelee ja sylkee pois kysymättä. Se on armoton, väsymätön ja raaka.

Ja mikä pahinta, se uskottelee uhrilleen että kaikki on hänen syytään.