Pirskahteleva sydän ja karvaat koulumuistot

Lapsena odotin kovasti kouluun pääsyä. Mikään ei ollut niin upeaa kuin koulu, sillä sinne kun meni, sai vastaansa haasteen oppia kirjoittamaan ja lukemaan sekä läksyjä joita tehdä romanttisen tuskastuneesti. Haaveilin siitä miten kuljen kouluun reppu olalla, miten sen paino tuntuisi olkapään lihaksissa, miten upeaa olisi olla toisinaan väsynyt, toisinaan pirteä, istua luokassa ja kyllästyä. Kaivaa kynän kumipäällä korvaansa. 

Tiedän miltä tämä kuulostaa, mutta oletko koskaan huomannut tiettyä runollisuutta ihan arkisimmissakin asioissa? Kaikki elokuvat ovat täynnä tuskastuneita, kyllästyneitä ihmisiä ja sitten tapahtuu jotain hienoa. Arjen askareita, masennusta, apatiaa ja räjähtävä turhautumisen purku kaatosateen peittämällä kadulla. Pelokas lapsi, kaatunut maito, hermostuneita vanhempia jotka ymmärtävät elämästä jotain suurempaa. Sitä minäkin halusin, upeaa, tavallisenkarmeaa elämää.

Ja minä halusin mennä kouluun, saada uudet kynät, kumin, viivottimen, terottimen, vihkoja ja kirjoja. Halusin tuskailla kontaktimuovin kanssa, täyttää reppuni juhlallisesti ja näytellä miten kamalaa se oli kun joutui tekemään vaikka mitä. Hymyillä salaa ja näkyvästi kun koulu näkyi horisontissa, tavata uusia ihmisiä, saada onnistumisia ja tehtäväksi kirjoittaa aine.

Kirjoittaa aine. 

Mitään en ollut kuusivuotisen elämäni aikana halunnut niin paljon kuin kirjoittaa aineen. Aine. Saada aihe ja pähkäillä, miten sen saa kirjaimilla soljuvaksi tarinaksi paperille. Mitä tein kesälomalla. Mitä ahvenen elämään kuuluu. Mitä tapahtui kissalle ja leppäkertulle. 

Pakkasin reppuni ja penaalini, puin jalkaan kengät, vedin takin niskaan ja työnsin taskuun sormikkaat. Nyt mennään kouluun ja saadaan tehtäväksi kirjoittaa aine. Mitään en niin halunnut kuin kirjoittaa.

Pettymys oli suuri kun saavuin luokkaan, sain penaalit ja kynät ja kirjat ja ja ja ---

Hyvin pian ymmärsin että ensin pitäisi oppia lukemaan ja kirjoittamaan.
Ensimmäisestä luokasta en sitten muistakaan muuta kuin että pulpetin kanteen oli kiva piirtää, japanilaiset loperopenaalit oli parhaita ja opettaja teki meille täitarkastuksen.

Opin silti kirjoittamaan ja se on pysynyt matkassa siitä asti. Olen kirjoittanut juhlallisesti päiväkirjaa, kirjannut ylös värssyjä ja mietemyttyjä, purkanut paperille tuskaa ja vihaa, epätoivoa ja ikävää. Olen elänyt kynä kädessä vaikka en omasta mielestäni ole piirtänyt tai kirjoittanut, mutta siitä huolimatta olen tehnyt kumpaakin. Ihan vahingossa.

Pirskahtelevasydan1.png

Kun ryhdyin yrittäjäksi, sain käsiini koodin Books On Demandin omakustannetta varten. Mielessäni on kymmeniä kirjavaihtoehtoja ja toteutuksia, joita ei kuitenkaan voi keskeneräisinä julkaista. Olen ehkä vähän arka uskaltautumaan valoon ideoideni kanssa, monesti mietinkin että niitä käsikirjoituksia pistetään sitten pihalle vasta kun minut on heitetty kuoppaan pois niiden päältä istumasta. Kuitenkaan en halunnut koodin menevän hukkaan ja hetken mielijohteesta keräsin yhteen kaikki lapsuudesta asti kirjoittamani runot sekä julkaisin ne. Eihän ne voi mitenkään mennä todesta kenellekään paitsi itselleni, koska en ole opiskellut runoilemista. Eihän sitä siis mitenkään voi osata ilman opiskelua.

Jotenkin tuntuu että olen missannut taiteen käsitteestä jotain oleellista. 

Noh, nyt kirja on ollut julki noin vuoden ajan ja sitä on ostettu joitakin kappaleita. Suurin osa maailmasta ei tiedä sen läsnäolosta eikä osaa kaivata sen lukemista, osa taas on lukenut ja ylistänyt sen sisältöä, toiset enemmän, toiset vähemmän, jokainen omasta näkökulmastaan. 

Ajattelin avata niitä sen sisällä olevia runoja yksi kerrallaan, olkoon tämä siis sarja kerrottuja runoja.