Hamstraaminen ja luopuminen on aivan yhtä tärkeää
Tänään vastaani tuli Helsingin Sanomien kirjoitus, jossa käsiteltiin kuolinpesän ja siinä yhteydessä myös kotiin otettujen tavaroiden merkitystä. KonMarin mukaan tavaroiden tulee tuottaa ihmiselle iloa ja turhasta on hyvä luopua, mikä saa ihmiset määrittelemään tavarat mahdollisesti uuden näkökulman perusteella. Itse väitän suomalaisen hamstraamisen liittyvän meidän kansalliseen tapaamme kärsiä asioista yksin hammasta purren sekä karun luonnon keskellä eläneen kansan tarpeeseen kerätä resursseja. Olemme vieläkin tietyllä tavalla metsäläiskansaa, lanttu ja pulla kädessämme vedämme kahvia pannukaupalla.
Hesarissa nostettiin esiin se miten tavara ei ole pelkästään kiva tai kurja, hyödyllinen tai hyödytön. Se on yhteys menneeseen, taakse jätettyihin maihin, läheltä kuolleisiin ihmisiin. Tavaroiden kirjo kertyy hiljalleen ihmisen ympärille ja kertoo kokonaisuuden kirjavuudesta, kuinka kahdeksankymmentäluvulla neon oli jotain mitä ei kolme vuosikymmentä myöhemmin kuvittelisi hankkivansa. Se yhdistää Ikean pussilakanat edellisen vuosituhannen paksuun reunasta kirjoiltuun lakanaan ja saa ihmiset juomaan hermostuttavan herkistä kahvikupeista kahvia, josta emme luovu.
“Mutta missä olen minä? Missä ovat minun tekemäni hankinnat? Missä on minun haluamani pöytä, minun rakastamani kalusteet ja hyödylliset esineet? Missä on se matto jonka minä olen ostanut ja joka kompastuttaa minut toistuvasti?”
Sinä päivänä kun minä täytin yhdeksän vuotta, avasin lahjoja kuten kuka tahansa lapsi. Tein sen talomme yläkerrassa yksin, sillä alakerrassa oli meneillään äitini hautajaisvastaanotto. Tämä oli asia josta kaikki olivat salaa mielissään, aikuiset siksi etteivät joutuneet kohtaamaan sitä julmaa todellisuutta kun yhdensänvuotias hautaa äitinsä syntymäpäivänä ja yhdeksänvuotias koska ei joudu istumaan hysteerisesti vaivaantuneiden aikuisten keskellä yrittäen saada jotain muuta ajateltavaa. Silloin avasin paketista veljeni kummitädin antaman kaulakorun, jossa oli äitini kuva, tämä kaulakoru oli mukanani joka päivä vähintään seuraavat kuusi vuotta.
Äitini kuoleman myötä muutettiin isän luokse Etelä-Suomeen. Mukaan tuli vaatteet, jokunen kaluste ja valtaosa leluista. Kani jäi mummulaan. Mukaan laitettiin myös joitakin äidiltä perittyjä asioita ja niitä olen kantanut kotiin jokaisen vierailun yhteydessä siitä eteenpäin. Olen kaiken kaikkiaan elänyt suhteellisen hankalaa elämää jo ennen äitini kuolemaa, joten ongelmia oli tuolloin ja jatkui vaan olemasta sen jälkeenkin, joten kun 19-vuotiaana jouduin yhtäkkiä lähtemään kotoa niin, että valitsin mukaani pelkästään kaikkein tärkeimmät asiani, niistä valtaosa taisi olla muistoja ja perintöesineitä. Onnekseni kuitenkin sain palata hakemaan loputkin kerryttämistäni omistuksista.
Tämän vuosituhannen alussa löysin itseni kuitenkin asunnosta, joka oli tulvillaan perintöesineitä, muistoja, kokemuksia ja valokuvia. Valtaosa kokemuksista, muistoista ja esineistä oli kuitenkin muiden omia. Ensimmäiseen omaan asuntooni minun piti hankkia kaikki kalusteet ja käyttöesineet lahjoituksina koska omistin pelkästään koristeita ja pahvilaatikollisia täynnä minulle sopimattomia vaatteita. Yksi suurin koko-ongelmiin vaikuttanut pohja-ajatus on muuten muun muassa se, että viisi senttiä lyhyemmän, sirorakenteisen ja syövästä alipainoiseksi äityneen äidin vaatteet eivät ole koskaan menneet minulle. Minua on myös kovasti julistettu äitini näköiseksi, mikä on sitten kasvattanut päässäni mielikuvaa vuoresta, jolla on äitini kasvot.
Mutta missä olen minä? Missä ovat minun tekemäni hankinnat? Missä on minun haluamani pöytä, minun rakastamani kalusteet ja hyödylliset esineet? Missä on se matto jonka minä olen ostanut ja joka kompastuttaa minut toistuvasti?
“Marittajat ovat väärässä ja samalla he eivät ole.”
Tavarat sitovat sinut menneeseen, se on totta. Mutta ne myöskin sitovat sinua. Luopumisen periaatteet on opeteltava jos haluat koskaan olla vapaa, et voi elää menneiden ihmisten todellisuudessa, haikailla eilistä ja kaivata ikuisesti. Sinun on luotava se päivä joka on meneillään juuri nyt, katsottava tulevaisuuteen ja uskallettava luoda uutta vanhan päälle.
Nykyään hamstraajan ongelmani on pienempiä, tosin edelleen jossain määrin ongelmia. Ostan mahdollisuuksia siinä määrin ettei maailmasta löydy aikaa tai kykyä toteuttaa niitä. Minun on luovuttava mahdollisuuksistani ja tartuttava tilaisuuksiin. Sellaisiin joista minulle on oikeasti iloa.
Marittajat ovat väärässä ja samalla he eivät ole.
Oikeasti ihmisen tarvitsee kulkea eteenpäin unohtamatta sitä, minkä on jättänyt taakseen.
