Varpaat ja ihminen
Lähdin tässä matkaan ja juuri ennen lähtöä luin oman päivitykseni kahden vuoden takaa jossa kuvasin uupumistani traumatisoivaan työhön sekä sitä miten minut oli herättänyt se aamu kun pää punaisena kiljuin kaksivuotiaalleni siitä ettei hän osaa pukea kenkiään. Se hetki muutti suuntaa, se ja puolisoni joka totesi että minusta oli tullut ilkeä. Vaikka rakastinkin työtäni moderaattorina, se rakasti minua ja perhettäni hengiltä. Jonkin oli muututtava.
Siispä lähdin omalle tielleni, tyhjän päälle. Toipumiseni alkoi jo aiemmin, mutta en koe vieläkään olevani sama henkilö kuin ennen. Ja toisaalta, se on hyvä juttu. Koska olen nykyään paljon enemmän. Nelinkertaisesti enemmän.
Oman päivitykseni lisäksi luin jutun Jani Toivolan uupumistarinasta, hänen herätyksensä oli identtinen omani kanssa. Osasin hyvin ymmärtää tilannetta ja riemuitsin siitä miten hän oli päässyt jo takaisin arkeensa, minä en ole niin onnekas ja toisaalta taas, olen kenties onnekkaampi sillä tällä hetkellä elän vapaammin. Minulla ei ole sitä hyvän elämän projektiota joka ylleni on heitetty jo lapsena, enkä ole se onnettomana onnellisuuteen taisteleva ihmisraakile mikä olin. Nyt teen asioita intohimosta, pelosta, surusta, rakkaudesta, myötätunnosta. Tartun kaikkiin tilaisuuksiin ja luovun herkemmin niistä jotka koen liian kuormittaviksi.
Näistä ajatuksista inspiroituneena kirjoitin ylös tuntemuksiani. Olkoon tämä omistettu kaikille eksyneille, uupuneille ja omaa tietään kulkeville.
Mitä tunnen juuri nyt?
Sydän kurkkii kurkussa, rintakehässä lepattaa, vatsaa kuristaa ja sormissa tuntuu verenkierto.
Sijaitsen jossain normaalin ajan ulkopuolella, hermostuksen tuulenpyörteissä, onnellisuuden tanssissa pelon kanssa.
Ne tanssivat tangoa, ruusuja ilmassa, helmat hulmuten, vuorotellen irvistellen, hymyillen.
Tuntuu että olen jäänyt junasta, seison kaukana takana, huidon ja huudan.
Kukaan ei kuule.
Kukaan ei näe.
Tunnen jalkani maata vasten, ne kiljuvat minua juoksemaan.
Mutta se ei tunnu oikealta.
Seison tässä, olen tukevasti pystyssä.
En ole siellä missä oletin olevani, missä minun vaadittiin olevan, mutta olen tässä missä olen.
Minä olen oikeassa paikassa, olen siinä missä minun pitääkin.
Sillä elämä ei ole sitä että tekee tehtävänsä ajallaan, se ei koostu täytetyistä ennustuksista ja odotuksista. Sen paremmuutta ei lasketa tavoitetuista unelmista.
Elämä on siinä missä sinä ja varpaasi sijaitsevat. Unelmat ovat niitä joihin päädytään ja jotka ovat johtaneet sinut toivetta pidemmälle.
Joskus elämä sijaitsee muhkuraisilla kaduilla, kovilla patjoilla, ohuiden peittojen alla.
Joskus elämä on sitä, että huutaa raivosta, tekee virheitä, katuu ikuisesti.
Se on rumia ajatuksia, arpia ja kudosta, hapuilua ja eksymistä. Loputonta itkemistä.
Olen jäänyt taakse, katselen lumen pöllyämistä iäisyyden rajalla.
Hengitän.
Annan sydämeni lyödä.
Kääntyessäni takaisin johdan luokse tulevien armeijaa, tartun heidän hapuileviin sormiinsa, tavoittelen heidän katsettaan.
Me olemme tässä, ihmiset ja varpaat yhdessä.
Odottamatta ja hiljaa, kuljemme yhdessä sinne minne muut eivät menisi.
