Orvokkeja vailla

Joulukuun puolivälin jälkeen lopetin kirjoittamisen. Se oli päivä kun kuulin huonoja uutisia pohjoisessa elävästä isoäidistäni, hänellä oli terveyshuolia ja minä olin liian kaukana tukeakseni. Huolet muuttuivat mutta pysyivät tulevina viikkoina itsepintaisesti läsnä. Olin edelleen liian kaukana, liian kiireinen, liian väsynyt ollakseni avuksi. Jouduin seuraamaan vierestä, huolehtien, mitä voisinkaan tehdä. Vaikka en voinut tehdä oikein mitään. 

Tein pohjoiseen kaksi reissua, työnsin itseni vanhoihin muistoihin jotka ovat julmasti jatkaneet elämäänsä minun jälkeeni, kuljin tutulla tavalla tuntemattoman kaupungin katuja ja yritin vakuuttaa että minulla on oikea syy olla siellä, tarkoitus jonka voin vain minä täyttää. Suoristin selkäni vaikka epäilys hiipi sitä pitkin ja ravistin tunnekuohut olkapäiltäni tervehtiäkseni sydämeni syntyjuurta, ihmistä joka opetti minulle kaiken elämästä, rakkaudesta ja uskosta.  

Minä en ehkä enää merkitse kotikaupungilleni paljonkaan, mutta pieni ja yksinkertainen käyntini ei ollut merkityksetön. Minä istuin isoäitini vieressä, silitin häntä, hänen kasvojaan, soitin musiikkia jota hän rakasti ja juttelin jokaisella hetkellä kun hän oli läsnä. Otin asiakseni hymyillä aina hänen avatessa silmänsä kuten teen niin monelle muulle, hymyilen ja näytän itsestäni iloisen, miellyttävän ihmisen. Näytän kuka olen kaikkien huolien ja murheiden edessä; rakastava ja välittävä ihminen jota ohjaa menettämisen pelko.  

Kuinka sopivaa, että kumartuessa isoäitini puoleen kertoakseni että joudun pian lähtemään takaisin kauas etelään, hänellä olikin selkeä hetki. Huudahdukseeni ”mummu kulta,” sain kirkassilmäisen ja iloisen tervehdyksen ”Saga kulta”, sillä samalla hellittelevän rakastavalla äänenpainolla minkä olin oppinut tunnistamaan jo 80-luvulta. Sillä, jolla minut oli toivotettu tervetulleeksi takaisin, jolla minua oli tervehditty yllättävän halauksen yhteydessä, joka oli huokaisun myötä karannut maailmaan meidän istuessamme vierekkäin. 

Minä sain kunnian jättää hyvästit minun haltiakummilleni, Anastasia Elfille (nimet jotka hän valitsi itselleen hautakivistä eräälläkin hautausmaaretkellä), ikinuorelle naiselle, äidille, isoäidille, sielunsisarelle, sukuni vanhimmalle ja parhaalle ystävälleni koskaan. Mummussa kulminoitui kaikki mitä pyrin olemaan, kaikki mitä toivoisin olevani.

Meillä on aina sanottu olleen erityinen yhteys mutta se yhteys on ollut aina sidottu yhteisiin muistoihin, ihmisiin joita muut eivät saaneet tuntea, ihmisiin joita olemme kaivanneet yhdessä, ihmisiin joiden kanssa olemme aloittaneet uuden elämämme, minä ensimmäistä kertaa ja hän tuoreena leskenä. Me olemme menettäneet asioita yhdessä, kaivanneet yhtä aikaa toistemme luokse, olemme nauttineet toistemme huumorintajusta ja vaihtaneet salaisia katseita. Se mitä meillä oli, oli erityistä, mutta kun puhutaan erityisestä ihmisestä, hän luo erityisiä suhteita useaan ihmiseen. Uniikkeja, rakastavia ja suuntaakääntäviä suhteita. Kuinka onnekkaita olemme olleetkaan. 

Nyt ystäväni, sydänkäpyni, tukeni ja turvani on siirtynyt eteenpäin niiden ihmisten luo, joita on kaivannut jo pitkään. Minun aikani etäällä elävänä murehtijana on loppu ja kaipaukseeni sisältynyt syyllisyys vaihtuu universumin mahdottomuuksiin. Minun laajin turvaverkkoni on poissa, minä jään yksin miettimään, milloin on minun aikani, mitä minun elämäni tulee merkitsemään muille. 

Nyt sydän on tyhjä, tuntuu kuin sen täyttäisi loppumaton avara niitty viileän huurteisena kesäkuun aamuna. Kosteaa, kylmää ruohoa sivuaa nuoren neidon paljaat jalat, vaalea ja pitkähelmainen, hento puuvillavaate viistoaa vasta herääviä kissankelloja, kieloja ja orvokkeja. On hämärin hetki juuri ennen aamunkoittoa ja aika on kuin kadonnut. Vain kasteen läpi kulkeva äänetön hahmo murtaa pysähtyneen maiseman. Ja minä tunnen sen, autuaan rauhan ja tyhjyyden. Liikkeen, jonka näen vaan johon en voi liittyä. Minä vain seison tässä, sydän sylissäni ja mietin, tunnenko enää koskaan kuten ennen. Tuleeko sydämeni enää koskaan olemaan samalla tavalla täynnä? Tullaanko minua kaipaamaan tutulla tavalla, tutuilla äänenpainoilla, pehmeän posken hipaisulla ja leikkimielisellä sanailulla, joka saa kummatkin nauramaan katketakseen. 

Tiedän, etten ole mitään menettänyt. Sydämeni vain valmistautuu siirtämään kaiken muistojen saliin, tekemään tilaa uusille sukupolville, katseille, lohdulle. Minäkin olen jo äiti, olen sisko ja serkku, olen saanut moninkertaisen ilon olla ystävä, uskottu ja merkittävä. Toisinaan hänkin mietti onko tärkeä, onko elämällä merkitystä, onko askeleella tutussa kaupungissa tarkoitusta. Ehkä minun lahjani on ottaa minun tunteeni häntä kohtaan ja kääntää ne ymmärrykseksi omasta elämästäni, minun mahdollisuuksistani olla merkittävä toiselle, antaa omastani ja rakastaa ehdoitta. Meillä oli yhdessä liki 39 upeaa vuotta, kaikki mitä minä voin olla, voin saavuttaa hänen oppiensa kautta.

En rehellisesti tiedä kenelle on tärkeää miltä minusta tuntuu tai kenet olen menettänyt. Sen tiedän että kukaan, edes minä itse, ei pysty ymmärtämään mitä tunnen juuri nyt. Mitä menetin tunti sitten.

Mutta sen tiedän että sydämeni on huurteinen ja aivan liian avara.