Tie rakkaan ystävän luo

Tasaiseen tahtiin löydän itseni miettimästä mitä joku muu ajattelee minusta. Mieleen ei tule varmuutta siitä miten ystäväni minua ihailee eikä uskoa siihen miten usein hän minusta puhuu ylpeänä. En osaa uskoa edes siihen että joku minut muistaisi, mutta se tuntuu olevan perustelematta selvää että joku minua kritisoi tai haukkuu. Ihan varmasti lähimmät ystävänikin ajattelevat että se nyt saisi parantaa tapansa, kyllä on surkea tapaus, käsittämätön tyyppi. Siitäkin huolimatta että viime vuosina olen saanut hyvää palautetta kasvavassa määrin ja milteipä ilman minkäänlaista kritiikkiä. 

Siitä huolimatta valun istuimellani ja mietin miten maailma minua kyseenalaistaa. Inhoaa ihan. Kun olen niin kamala tyyppi.  

Koska olen ottanut tavakseni yrittää Sherlockmaisella deduktiolla eli päättelykyvylläni sulkea pois mieleeni pesiytyneitä naurettavuuksia, aloin veistelemään päästäni pois ylimääräisiä johtopäätöksiä. Jos ystäväni ei ole sanonut minulle mitään kriittistä, onko todennäköistä että hän inhoaa minua? Ei. Jos ystäväni on jostain syystä jättänyt sanomatta inhostaan minulle, onko se sitten minun vastuullani aavistaa mitä hän ajattelee? Ei. Ja miksi hän olisi edelleen ystäväni jos hän kerran minua inhoaa? Säälistäkö? Vastaavatko hänen tekonsa säälivän ihmisen toimia? 

Meillä on aivoissamme sellainen selviytymislaatikko johon tiputetaan kaikki uhkaa, vaaraa tai väärää vastaavat viestit. Sinne menee tieto perutusta junasta, menee tieto lasisirpaleiden terävyydestä, ruokapatojen kuumuudesta, kaikesta mihin voi itsensä satuttaa. Siihen menee myös tieto uhkaavista kanssaihmisistä sekä tilanteista jotka ovat jollain tavalla hälyttäviä. Minua esimerkiksi on hätyytelty paljon lapsena, olen pelännyt ihmisten äkkipikaisuutta, minua on säikytelty ja huijattu, uhkailtu tien varteen jättämisellä ja Koivuniemen herralla. Olen pelännyt paljon asioita ymmärtämättä oikeastaan miksi, tiennyt vain sen että minulta odotetaan tarkkaan määritettyä käytöstä tai muuten käy huonosti. 

Ajan mittaan ne valvojat ovat alkaneet vaihtua ja säännöt ovat alkaneet muuttua lennossa. Olen itse aikuistunut ja silti sisälläni elää se pieni miellyttävyydenhaluinen ihminen joka ei koe olevansa riittävä. Minun pitää olla parempi, pitää olla reippaampi, iloisempi, miellyttävämpi. Minun pitää olla muille.  

Mutta nyt, hoksauttavat Sherlock-aivoni minulle, tässä on se juju. Pyrin jatkuvasti olemaan parempi ja tykättävämpi muille, mutta entä minä? Minäkin olen ihminen, osa yhteisöä, päättävää demokraattista elintä, niitä ”muita”. Minun mielipidettäni ei oteta huomioon! Vai otetaanko?  

Mitä minä ajattelen itsestäni? Pidänkö minä itsestäni? Ei muut vaan minä. Olenko minä itselleni kiva? Miellytänkö minä itseäni? 

Voisiko olla että kaiken tämän miellyttämisen keskellä ainoa ihminen joka minua inhoaa onkin minä itse? Että yritän hirvittävällä vaivalla miellyttää muita mutta en pääse eroon omasta itseinhostani? Mitä jos olenkin tuhlannut voimavarojani väärään ihmiseen? Minun selviytymislaatikkoni on ääriään myöten täynnä ikivanhoja vaaranmerkkejä enkä ole koskaan niitä käynyt läpi. Kaikki positiiviset viestit kuittautuvat pois kun elän elämääni toistuvassa hälytystilassa. Minä ansaitsen elämääni samaa rauhaa, jota toivon kaikille läheisilleni. Minä ansaitsen ihmisen, joka kannustaa.

Tänään käännän mietteissäni uuden lehden ja annan itselleni kolme tehtävää:  

1) Tunnista se hetki kun vertaat itseäsi muihin tai mietit heidän ajatuksiaan sinusta.

2) Liitä ajatukseen mukaan kysymyksiä, älä hyväksy vastaukseksi mitä tahansa vaan pyydä ihan kaikkeen perustelu. Miten niin ei pidä, miksi se vaivaa minua vaikka ei pitäisi? 

3) Kiedo koko miete yhteen suureen pohdintaan siitä miten voisit olla itsellesi parempi ystävä. Miten voisit vakuuttaa itsesi siitä, että sinä olet tässä ja tulet olemaan sinut hyväksyvä, rakastava, lempeä elämänkumppani. 

Sillä ystävät elävät omaa elämäänsä, osallistuvat omaasi ajoittain tai jopa vaihtuvat, mutta sinä olet se joka todella tulee seisomaan vierellä vuodesta toiseen. Jos sinä et kykene pitämään itsestäsi, et tule koskaan löytämään tarpeeksi vahvaa hyväksyntää muista. Onnekkaimmat meistä saattavat saada rinnalleen ihmisen joka jaksaa vahvistaa uskoamme siihen miten upea ihminen olenkaan mutta tuolloinkin se rakkaus ja itsemyötätunto lähtee aina itsestä.

Anna itsellesi askeleet, jotka vievät sinut parhaan ystäväsi, itsesi, luo.