Yhdessä me selvitään mistä vaan

Olen elämässäni pitänyt useita asioita itsestäänselvyyksinä. Olen esimerkiksi ajatellut, että elämän kuuluu olla vaikeaa, negatiiviset tunteet ovat myrkkyä ja minä olen itse syyllinen kaikkeen tekemääni. Oletin olevani terve ihminen jolla on vain huonoja elintapoja, oletin olevani onnellinen jos sinä päivänä en kokenut erityistä tuskaa ja ahdistusta, oletin olevani kärttyinen luonne. Ruokaan liittyvä negatiivisuus ja viha oli vain sitä, että minun kehoni ei vain ollut sellainen joka tarvitsi ruokaa. Luulin tietäväni paljon itsestäni vaikka en ollut kuunnellut kehoani vuosiin. Oletin paljon, heräsin aamulla ja menin illalla nukkumaan, luulin sen riittävän elämän määreeksi. Se on mitä on, minä olen mitä olen.

Samaan aikaan tiesin kuitenkin olevani jotain enemmän, tunsin potentiaalin suonissani ja kun kehoni säryt ja väsymys hellitti, oletin olevani terve ja energinen. Poltin kynttilää molemmista päistä ja yritin yltää ylemmäs, yritin ja yritin väsymättä, kunnes keho antoi periksi ja masennus löi minut maahan. Pahimmillaan vietin päivän pelkkää kattoa tuijottaen. Kun koko päivänä en pystynyt tekemään muuta kuin jatkamaan hengittämistä. Kun rintakehä painoi tuhansia kiloja ja ilma täytti kipeät keuhkoni, kun kehoni värisi heikkona. Kun päätä särki viikkoja kerrallaan.

Aina kun minulla oli töitä, revin itseni ylös. Nousin bussiin, istuin töissä ja tein kaiken mitä pyydettiin. Jos laihduin, otin sen ilolla vastaan ja kehuin itseäni oikeista valinnoista vaikka söin päivässä vain yhden sämpylän. Illalla istuin kotona ja tunsin kuinka vatsa huusi tyhjyyttään, söi likimain itseään. Hyvä juttu, nyt laihdun varmasti. Olen ansainnut tämän.

lost-places-1555076_1920.jpg
Oletin olevani terve ihminen jolla on vain huonoja elintapoja, oletin olevani onnellinen jos sinä päivänä en kokenut erityistä tuskaa ja ahdistusta, oletin olevani kärttyinen luonne.
— Saga

Palelin kaikkialla, sydän jätti lyöntejä välistä, närästi, kävin harvoin vessassa, henki haisi. Hiukset, kynnet ja iho olivat heikkoja ja hauraita, silmät näkivät kahtena ja päätä särki koko ajan. Väsyin nopeasti, olin vihainen ja katkera, suutuin kaikesta, mielialat heittelivät. Koin koko maailman viholliseksi, ihmisten salaa vihaavan minua, ystävyyssuhteet olivat vain poikkeuksellista sietämistä. Laihtuessani sain joko kehuja, positiivista huomiota tai hiljaisia katseita. Näin kaiken lihavuuden kautta, elämäni ei voisi olla parempaa ellen olisi laiha. Jos vaan laihtuisin niin kaikki korjaantuisi. Toivoin että minulle tulisi anoreksia jotta onnistuisin laihtumaan, ymmärtämättä sen olevan syy lihavuuteeni. Minä elin syömishäiriöistä arkea, paastosin niin kauan että keho yritti epätoivoisesti saada minut syömään mitä tahansa niin paljon kuin mahdollista. Ja niin minä tein, nälän vastapainoksi tungin suuhuni ruokaa sellaisella intohimolla että pelkäsin tukehtuvani. Minulla ei ollut minkäänlaisia voimia vastustaa kehoni käskyjä, käteni toimivat vaikka järki sanoi mitä, tarvittaessa muisti lakkasi toimimasta ja heräsin tilanteissa, joissa olin ahminut itseni kipeäksi. Söin salaa kaikilta, myös itseltäni. Kehoni teki kaikkensa herätäkseen aamulla ja meni iltaisin sekavassa tilassa nukkumaan.

En tiedä missä vaiheessa heräsin todellisuuteen ja aloin nähdä sen siinä muodossa kuin se oikeasti oli. Konkreettisin käänne taisi olla se, kun kuulin jonkun puhuvan radiossa lihavista ihmisistä joilla on syömishäiriö. Puhuttiin ahmimishäiriöstä ja oirekuva kuulosti tutulta. Lohduton toteamus toi minulle toivoa: ehkä minä en olekaan läpeensä paha, laiska, ahne ja vastenmielinen vaan minulle avautuu polku jonka myötä pystyn laihtumaan ja olemaan hyvä ihminen. Tuolloin vielä en ymmärtänyt kuinka lihavuuden ydin ei ole se että on lihava, vaan se mikä sen taakse kytkeytyy. Kolmenkympin kohdalla katselin vanhoja valokuviani ja ymmärsin, että nuoruuden kuvissani olen laiha ja hyvän näköinen nuori, mutta olen aina ollut mielessäni hirveä rasvahirviö, saastainen ihmisperkele, jolla ei ole oikeutta nauttia mistään. Hiljaa avasin silmiäni ja ymmärsin että lihavuus on mielentila, ei kehonkoostumus. Se on suuri vale, johon olin uskonut ja jonka olin ottanut itsestäänselvyytenä. Mutta miten sitten selvitään syömishäiriöstä, joka minut on tähän tuonut?

En olisi koskaan voinut kuvitella, että anoreksiani oleellisin hoitokeino lähtisi läsnäolosta.
— Saga

Vielä puoli vuotta sitten en uskonut, että on mahdollista parantua syömishäiriöstä. Epäillen katselin ihmisiä jotka olivat lakanneet elämästä siinä inhon kierteessä ja epäillen katsoin myös itseäni. ”Onko minulla edes ongelmaa”, mietin samalla kun keitin itselleni pussillisen nuudeleita päivän ainoana ateriana. Olin toipunut ahmimishäiriöstä suurimmaksi osaksi, se lähti samalla hetkellä kun olin tunnistanut ahdistuksen olemassaolon ja vähentänyt elämäni kuormitusta tuntuvasti.  Keskityin olemaan armollinen itselleni, sallimaan itselleni paheellisimmatkin asiat, jättämään häpeän huomiotta ja korjaamaan itseäni aina kun moite sisälläni kasvoi. Aiemmin vahvistin syyllisyyttäni syyttämällä itseäni, nyt kun annoin itselleni luvan tehdä mitä vaan miten paljon tahansa, se syyllisyyden kuorma laski ja sen myötä laski myös häpeä ja ahdistus.

Ongelmaksi muodostuikin seuraavaksi se miten vähän tulin syöneeksi ahmimisen rinnalla. Pakotin itseni syömään aina jotain ”oikeaa” kun makeannälkä iski, pyrin keräämään itselleni syötävää aina kun annoin ruokaa lapselleni ja latasin puhelimeeni applikaatioita jotka muistuttivat ruoka-ajoista. Hitaasti minulle nousi ymmärrys siitä miten monta ateriaa jätän päivän mittaan väliin ja kun eteen sattui hyviä päiviä jolloin satuin syömään useammin, huomasin miten kehoni jaksoi kantaa minua aivan eri tavalla. Kuitenkaan en tuntunut pääsevän irti ruokakammosta, sen vihaamisesta, sen raskaista velvotteista. Omistin päiväni pikaruoalle ja eineksille, enkä osannut panostaa ruoan maittavuuteen. Sen sijaan ruoan läsnäolo herätti minussa ahdistusta, stressin tunteita ja pelkoa. Minua inhotti ajatus syömisestä. Etsin apua kaikkialta mistä voin, syömishäiriöklinikka lähetti saamani lähetteen takaisin itsehoito-oppaisiin vievillä linkeillä ja mikään lääkäri, psykologi tai ajatus ei tuntunut osoittavan sille polulle jota etsin.

Minun on nyt helpompi olla itselleni armollinen, kun olen tutustunut omaan kehooni ja ymmärtänyt, että se on minun elämäni tärkein ihminen. Me olemme ystäviä, kehoni ja minä; ja yhdessä me selvitään mistä vaan.
— Saga

En olisi koskaan voinut kuvitella, että anoreksiani oleellisin hoitokeino lähtisi läsnäolosta. Satuin stressinhoitokeinona kokeilemaan meditointia ja joogaa, jossa vahvistettiin erityisesti oman kehotuntemuksen olemassaoloa. Söin rusinan kaikkia aisteja käyttäen hyvin hitaasti, kävin päässäni jatkuvasti pientä havainnoinnin prosessia ja tarkkailin mitä jalkani tuntee esimerkiksi kävellessä. Meditoidessa tunsin kuinka ensin pinnallinen hengitys alkoi hiljalleen tuntua ihon tasolla ja sitten sen alla, aloin ymmärtää kehoni tuntemuksia ja erottaa ne hätäisen mieleni vääristä tulkinnoista.

rikki.png

Sitten eräänä päivänä kuljin kauppareissulla kohti liukuovia ja tunsin, kuinka päälleni laskeutui tuttu ja raskas masennuksen viitta. Harmittelin mielessäni että onpa tosi hienoa kun nyt taas ollaan sitten masentuneita seuraavat päivät ja mietin mitä syytä minulla on olla masentunut, kunnes ymmärsin että se tunne ei tule minun mielestäni vaan kehoni tilasta. Minun kehoni oli ollut taas pitkään syömättä ja pyrkinyt parhaansa mukaan jaksamaan hektistä aikatauluani, lapsiperheen arkea ja jatkuvaa ajatustulvaa. Minun kehoni oli surullinen siitä, ettei sillä ollut hyvä olla ja siinä hetkessä minä mielessäni ymmärsin kuinka väärin olin sitä kohdellut. Olen pitänyt huolta kaikista muista paitsi itsestäni. Olen ravinnut kaikkia muita paitsi itseäni.

Tartuin kehoani kädestä ja koin sitä kohtaan myötätuntoa. Haluan olla sille lempeä, haluan tuottaa sille iloa. Minun on nyt helpompi olla itselleni armollinen, kun olen tutustunut omaan kehooni ja ymmärtänyt, että se on minun elämäni tärkein ihminen. Me olemme ystäviä, kehoni ja minä; ja yhdessä me selvitään mistä vaan.