Voiko elämänsä elää ilman että elää lainkaan?

Olen elänyt elämäni ilmeisesti suhteellisen erikoisissa olosuhteissa, lapsenahan en osannut sitä mitenkään kyseenalaistaa mutta näin aikuisena olen muiden tarinoista huomannut, ettei heidän elämänsä ole muistuttanut minun elämääni millään tavalla. Olen siis ollut herkkä ihminen, hankalassa tilanteessa ja ilman perinteistä vanhemman tukea, joutunut jo aivan lapsesta asti kantamaan huolta ympärilläni kasvavista aikuisista. Alkoholistiperheissä ja muissa vastaavissa ympäristöissä eläneet pystyvät samaistumaan elämään jossa lapselta vaaditaan heti enemmän vastuuta ja osallistumista. Se on kasvattava ja syövä elementti. Lapsen fyysinen ja henkinen kehitys kun ei ota taukoja, nopeudu tai hidastu tilanteen mukaan. Jos lapsi elää elämänsä poikkeuksellisessa tilassa, hänestä tulee poikkeuksellinen. Näin myös minusta.

Ja yksi näistä poikkeuksellisista tiloista jotka mieleni on minun suojakseni kasvattanut on dissosiaatiohäiriö. Minä olen lapsena astunut sivuun tilanteesta ja omistautunut sen hoitamiselle, ihmiselle joka tarvitsee tukea ja ottanut vastuun siitä, että minusta on apua. Olen kolmen, neljän vanhana tuonut äidille tyynyn ja peiton kun hän on saanut epilepsiakohtauksen minua ja veljeäni yksin hoitaessaan ja huolehtinut, että äiti saa nukkua mukavasti. Olen muistanut ottaa tavaroita mukaan pimeässä huoneessa kun sieltä on paettu yöllä toisen nukkuessa, tuntenut syyllisyyttä lentokentän odotustilaan unohtuneesta veljen lempilelusta. Olen kulkenut pyyhkimässä lattioilta veritahroja kun veljeä on viety naamalla pysäytetyn kukkaruukun vuoksi sairaalaan, sekä ihmetellyt miten niin nopeasta juoksusta voi syntyä niin suuria veripisaroita. 

Olen puhunut puhelimessa äidin puolesta kun äiti menetti syövän vuoksi äänensä. Olen yrittänyt olla iloinen ja reipas tervehtiessäni häntä sairaalan kahvilassa. Olen yrittänyt olla kaipaamatta häntä, uskonut siihen ettei hän lähde tahallaan ja laskenut päiviä siihen kun taas tapaamme. 

Olen haudannut äidin yhdeksäntenä syntymäpäivänäni, avannut syntymäpäivälahjoja yksin, kun muut ovat kestinneet niitä outoja, meille tulleita sanattomia ihmisiä; olen päästänyt irti ystävistäni, koulustani, kodista ja kotikaupungista sekä matkustanut isän mukana etelään. Uudessa kodissa tein mitä tarvitsi, otin äidin roolin ja hoidin meidät kouluun, nukkumaan, tekemään läksyjä, kävin kaupassa ja siivosin. Koska jonkun piti, koska piti olla reipas ja epäitsekäs.

dissosiaatiohäiriö.jpg

Lopputuloksena minusta kasvoi ihminen joka ei ollut läsnä. Joka oli aina sysätty odottamaan omaa vuoroaan. Pullotetut tunteet pullotettiin omaan lokeroonsa odottamaan omaa vuoroaan. Minusta kasvoi ihminen, joka kulki maailmassa suorittamassa häneltä odotettuja tehtäviä niin, että oma identiteetti, läsnäolo ja sielu kulki kehon vierellä kuin ilmapallossa. Sellainen ihminen, joka hengitti oman kehonsa ulkopuolella. Sellainen ihminen, joka istui kuskittomassa autossa matkustajana. 

Minun elämäni on ollut yhtä pitkää etääntymistä kaikesta. Nyt on tarkoitus alkaa kertomaan siitä, mitä on dissosiaatiohäiriö, depersonalisaatio, identiteettihäiriö ja muut mukavat pop-kulttuurin väärin leimaamat todelliset ihmiselämän variaatiot.