Itseni suurin vihollinen

Itseni suurin vihollinen

Syyllisyys on ollut aiheena ennenkin mutta huomaan jälleen palaavani siihen. Ihmiset jotka elävät syyllistä arkea, osannevat tähän samaistua. Olen jostain syystä kasvanut ihmiseksi, joka syyttää itseään kaikesta; jopa olemattomista ongelmista. Kun olen syypää, olisin voinut, pitäisi, miksi en vain. 

Kävin tässä pitkästä aikaa kylässä sellaisten ihmisten luona joista olen huomannut pitäväni. Tapani mukaan olen hermostunut ja hädissäni koska ihmiset saavat minut aina jollain tasolla kauhun valtaan. Menen ja olen sosiaalinen sekä  lasken jokaisen virheen, virheentapaisen ja kyseenalaistuksen jonka voin mistä tahansa kehittää, oli se sitten tapa puhua, äänenpaino, puheen voimakkuus, pituus, aihe, käytetyt sanat, puheenaiheen suunta, keskittymiseni, ajatukseni, olemukseni, puhenopeuteni, mitä tahansa. Mikä tahansa on minulle lyömäase, jota voin käyttää itseäni vastaan, missä tahansa ja milloin tahansa. Yhdestä sanasta jota en esimerkiksi sanonut, voi tulla vuosien mittainen murhe, johon palaan toistuvasti. 

Itse kyläreissu meni hyvin, olin iloinen ja sosiaalinen, puhelias kuten aina hermostuneena, nauroin ja onnistuin rentoutumaan. Tunsin itseni levolliseksi ja itsevarmaksi. Perheisiin tottumattomana koin tilanteen hämmentävänä sillä vaikka kyseessä ei ollut minun sukulaisperheeni, minut otettiin tasavertaisena vastaan ja se tuntuu oudolta. Huomaan aina odottavani mielenkiinnottomampaa vastaanottoa ja sitten ihmettelen lähtiessäni miten lämmin tunnelma talossa olikaan.  

Mutta tälläkin kertaa mukaan tuli mutta. Jossain vaiheessa keskustelua nousi esiin se miten minä tykkään puhua ja ohimennen mainittiin se miten puhun aina itsestäni. Lyhyesti selitettynä puhun paljon seurassa, mitä hermostuneempi olen sitä enemmän puhun ja se johtuu ihan siitä että yritän puheella hallita ahdistustani. Sitten siinä tosin on sekin että ajattelen hirmuisen paljon ja rakastan analysoida, jolloin tulen helposti puhuneeksi auki mietteitäni. Älkää siis kysykö minulta mitään jos haluatte että olen hiljaa. Lisäksi sitten se miksi puhun itsestäni, no siihen on oikeastaan kaksi syytä: ensinnäkin olen sellaisessa sisäisen tarkastelun vaiheessa kiinni että minun on keskityttävä itseeni ja se näkyy luonnollisesti puheessani ja toiseksi, en halua sanoa, väittää tai kertoa muiden ihmisten asioista. Kyllä minä sitäkin teen, mutta pääasiassa pyrin puhumaan asioista joista tiedän ja ne ovat käytännössä omiani. 

Nämä kaksi huomiota olivat viattomia ja kuuluivat osaksi vallitsevaa puheenaihetta, kuitenkin huomaan niiden jääneen taskunpohjalle. Huomaan tarkkailevani asioita joita puhun ja vaativan itseltäni perusteluja miksi ne olisivat merkittäviä. Huomaan syyllisyyttä ja häpeää siitä että olen puhelias, enkä enää muista sitä miten ulkona mukavuusalueeltani olen sosiaalisissa tilanteissa. Huomaan epäileväni oikeuttani olla äänessä, ajatuksiani, hyvin menneen illan mielikuvaa ja sitä, olenko hyvä ihminen. Kaikki tämä käytännössä ilman minkäänlaista perustetta. 

Minun päässäni asuu kyseenalaista, syyllistäjä, sättijäpeikko joka on lapsesta asti ollut paikalla arvostelemassa ja solvaamassa kaikkea mitä olen tehnyt ja halunnut. Kun itken poismennyttä ystävää se sylkee korviini epäilyksiä tunteitteni aitoudesta ja huomionhakuisuudesta, kun olen vihainen se kyseenalaistaa oikeuteni olla ja kun nauran sydämeni kyllyydestä se osoittaa sormellaan kovaa ääntäni sekä sen vaivaannuttavaa muotoa. Se kyseenalaistaja on väsymätön, taipumaton olento joka on vähintään yhtä vahva kuin vahvin lihakseni ja se tarraa terävillä kynsillään olkavarteeni niin kauan kunnes veri vuotaa. 

”Et sinä riitä”, se sanoo. ”Sinä et koskaan onnistu.” 

Ja minä seison kynnet lihassani hiljaa, yritän jättää kivun huomiotta ja järkeilen ettei kuulemani ole ainakaan täysin totta. En minä ole niin ikävä, en voi olla mitenkään. Järkeilen, että jos minusta ei pidettäisi, ei minua kutsuttaisi mukaan. ”..mutta kyllähän sinä tiedät”, pirullinen olan päällä kyyhöttävä vainoajani jatkaa, ”..sinä tiedät hyvin miten vaikeista asioista ihmiset vaikenevat niin pitkään kuin mahdollista.”

Syyllisyys on jotain, jota kannan mukana kuin repullista kiviä. Se painaa minut maahan ja jäykistää kehoni liikkumattomaksi. Se kyseenalaistaa kaiken olemassaolosta oikeuteen ja supattaa korvan juureen väsymättä. Toisinaan uuvun liikaa sen ohittaakseni ja korvani juureen supatetut ajatukset alkavat kuulostaa oikeilta. Sellaisina päivinä on vaikea olla minä, eikä pelkästään vain sen vuoksi, että minä olisin voinut toimia toisin.  

Illan hämärtyessä yritän vain toistaa itselleni ajatusta: Erehtyminen on inhimillistä ja minä olen täydellisesti ihminen. 

Mieli, sen pahoittaminen ja vertaistuen merkitys

Mieli, sen pahoittaminen ja vertaistuen merkitys

Kauneutta vailla

Kauneutta vailla