Mieli, sen pahoittaminen ja vertaistuen merkitys
Törmään aika ajoin siihen kun joku ihmettelee miksi pitää kertoa elämästään kurjia yksityiskohtia julkisesti tai ylipäänsä pohtia ikäviä asioita. Positiivisuutta pidetään suuremmassa arvossa ja kaikenlainen negatiivinen pyöriskely kääntyy jos ei alkuperäisessä tarkoituksessa niin viimeistään viestissä itsesääliksi tai vellomiseksi. Puhutaan ammattiloukkaantujista, uhriutujista, ihmisistä joilla on kummallinen tarve olla niitä surkeita. Etenkin mieleen liittyvissä vammoissa tämä on yleistä, sillä jos ongelma ei ulotu fyysiseen olemukseen, silloin sen pystyy voittamaan oikeanlaisella asenteella.
Tosi asiassa jos puhutaan ihmisestä joka ilmaisee pettymystä tai pahaa mieltä rinnastaen ihmiseen joka taas kokee tämän pahan mielen tarpeettomana ja negatiivisena, näistä kahdesta se positiivisuutta penäävä toimii negatiivisesti. Positiivisuus on nimittäin ohimenevä, suhteellisen pinnallinen reaktio johonkin kun taas syvät, vaikeat tunteet tulevat sisältäpäin. Toki on olemassa pinnallisia negatiivisia tunteita siinä missä syviä positiivisiakin, mutta kun puhutaan sosiaalisen median keskusteluista, ihmiset editoivat lisäämäänsä sisältöä ja päätyvät päivittämään pienimmätkin ilot välittömästi. Suruista raportoidaan taas ne tunteet jotka sattuvat syvälle tai purskahtavat meistä ulos miltei väkisin.
Olen aina ollut sellainen ihminen jolle netti ja some on tullut luontevasti. Minulle some on väline toteuttaa itseäni kuten jo lapsena olen toteuttanut, enkä usko sen olevan mitään muuta kenelle muullekaan. Se on väline joka palvelee tarvetta siinä missä pohdiskelu tai valitus on väline joka palvelee tarvetta. Se mikä tarve meillä on määrittyy taas monesta eri tekijästä, esimerkiksi lähiympäristö ja yhteiskunta määrittää monta, menneisyys vaikuttanee tarpeisiimme eniten. Kehopositiivisuuden ja mielenterveyden saralla nämä tarpeet kumpuavat näkymättömyyden, kiusaamisen ja kaltoinkohtelun kokemuksista.
Nyt kuitenkin meillä on sosiaalinen media, keskustelut ja yhteiskunnan epäkohdat samalla alustalla. Meillä on edessämme ihminen jota joku on sortanut ja joskus on vaikea nähdä sitä sortajaa itsessään. Meidät kohtaa se ihminen joka ei näe käytöksessään mitään vikaa ja kaikki nuoruuden kokemukset tulvivat mieleen. Jokainen meistä kysyy itseltään, miltä minusta tuntuu ja pyrkii sen ilmaisemaan, arimmat ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Osa meistä on löytänyt ensimmäistä kertaa äänensä, sanonut julki niitä ajatuksia jotka on toistuvasti ammuttu alas tarpeettomana valittamisena, kertovat kokemuksistaan ja tuskan tunteistaan, huutavat ääneen kuinka ovat viiltäneet kipua itsestään ulos. Vaikka viesti olisi toistuva ja sen sävy valittava, se silti palvelee tarkoitusta ja jotta se tarkoitus täyttyisi, on meidän kuultava mitä sanotaan ja miksi.
Hyvässä keskustelussa nimetään usein kaksi tärkeintä vaikuttajaa: kertominen ja kuunteleminen. On tärkeää puhua toiselle ja on aivan yhtä tärkeää kuunnella mitä puhutaan. Kuitenkin teroittaisin tässä vielä kuuntelemisen tärkeyttä siltä osin, että osaa kuunnella myös itseään kertoessaan. Kuuntelee syitä ja tarpeita, sanoja joita käyttää sekä siltä miltä mikäkin asia tuntuu. On tärkeää huomata onko viesti muuttunut ajan mittaan, sisältääkö puhe väheksyviä elementtejä, puhuuko omista tunteistaan vai kommentoiko muiden elämää sen perusteella miten itse siihen reagoi?
Mikään ei maailmassa tule muuttumaan ellei sitä muovaava ihmiskunta päätä siirtyä eteenpäin mustavalkoisesta ajattelusta. Jos syytämme, on meidän tulevaisuudessa nimettävä syy syyllisen sijaan sillä ihmiset voivat olla toimillaan syy johonkin mutta se ei tee heistä syyllisiä. Esimerkiksi jostakin hankalasta asiasta huomauttava ihminen on pahoittanut mielensä, mutta syy siihen miksi minua se ärsyttää on muualla kuin siinä ihmisessä. Syy ärsyyntymisessäni johtuu minusta. Se kumpuaa minun kokemuksistani, minun ajatuksistani, odotuksistani, välttämistäni asioista. Se, että joku nimeää ikävän tunteensa, ei ole minulta pois eikä sille tunteelle tilan antaminen heikkoutta. Sen sijaan jos syytän mielenliikkeistään puhunutta ihmistä uhriutumisesta tai pahamielisyydestä, se on pois hänen kunnioituksestaan, hänen oikeuksistaan ja vapaudestaan. Se on pois minun mahdollisuuksistani nähdä miksi en kestä kohdata vaikeita tunteita tai huomata kuinka itselle merkityksettömäksi merkatut asiat ovatkin toiselle merkittäviä. Se on pois minun kyvystäni kuunnella ja ymmärtää, se on pois paremmin toimivasta yhteiskunnasta.
Toisin sanoen, syy miksi minä puhun vaikeista, henkilökohtaisista asioista on osittain henkilökohtainen ja osin yhteiskunnallinen. Puhun vaikeista, lamaannuttavista asioista koska minun on tehtävä niistä itselleni konkreettisia ja toisaalta sen vuoksi, että joku muu voisi saada äänen minun kauttani. Puhun koska pystyn, koska osaan ja koska on pakko. Ajoittain minua syytetään negatiivisuudesta ja itsekeskeisyydestä, jopa itsesäälistä vaikka tosi asiassa olen yksi positiivisimmista ihmisistä sosiaalisessa mediassa. Minä olen positiivinen koska käsittelen ja hoidan haavojani, olen positiivinen koska annan lempeästi itselleni tuntea oloni kurjaksi, koska ymmärrän itseäni ja muita joilla on merkityksetön olo ja olen erityisen positiivinen siksi koska en välttele elämän vaikeuksia enkä usko onneen ilman surua. Minun tieni vie eteenpäin ja se tie on täynnä kiviä, kuoppia ja jalanjälkiä.
Tänäänkin teen valintoja itseni hyväksi ja totean, että ihmisen on toisinaan välttämätöntä olla vähän rikki. Todellista rohkeutta on kohdata se rikkinäisyys niin muissa kuin itsessäänkin.
