Arjen unohdettu tavoite

Jo lapsesta asti meille on paukutettu työnteon merkittävyyttä. Käydään kouluja jotta saadaan työ, käydään hyvin jotta saadaan hyvä työ. Lukioon mennään jotta päästään yliopistoon, valmistutaan jotta päästään tekemään alan töitä. Merkittävyys on aina suorittamisessa, tehdyt kotiaskareet määrittävät menestystä ja ahkeruudella pärjää.  

Rentoutuminen on toissijaista, rentoutumiseksi lasketaan kaikki aika merkittävän suorittamisen ulkopuolella. Kun on tehty työ hyvin, vapaa-aika on ansaittua ja jos ei ole työtä, ei ansaitse rentoutua. Miten käy jos sanonkin että elämässä merkittävintä ei ole työ tai sen määrä? Jos sanon että saatu palkka ei määritä ihmisen menestystä, siihen vastataan tuhahduksilla ja pään pudistelulla.

Me olemme maanviljelijöiden lapsia, kuokkijoiden, puurtajien, rakentajien jälkeläisiä. Meitä kasvatteneille työn puutteellisuus on näkynyt suoraan ruokapöydässä ja edelleenkin se näkyy jos talous ei ole kattavaa, me joudumme kärsimään nälkää ja puutetta jos työtä ei ole tarpeeksi. Työllä on siis suuri merkitys tänäkin hyvinvoinnin aikana mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. Ei ole ollut silloin eikä ole nytkään. Ennen maanviljelijät tekivät ahkerasti töitä kesäisin ja talvella valmistauduttiin tulevaan kesään. Ihmisten työnteko kulki sykleissä, käsi kädessä levon ja raskaan työn kanssa. Nyt tilanne on toisin, ehkä jopa mustavalkoisempi, puurramme läpi vuoden tai odotamme tilaisuutta sen tekoon niin talvella kuin kesällä, toiset meistä laskevat päiviä vapaisiin hetkiin ja toiset tuijottavat hiljaa kutistuvaa toimeentuloa.

Rentoutumiseen meillä ei kuitenkaan ole vieläkään lupaa ellei sitä ole ansaittu kärsimällä. Emme voi rauhoittua paikoillemme mikäli sitä ei ole revitty selkänahasta ja jos meillä on enemmän aikaa miettiä, käytämme sen suoritusten pohtimiseen. Olemme vaihtaneet pellot toimistopöytiin ja virastoihin, kello mittaa tehokkuutta eikä aikaa ja rentouttaviksi nimitettyjä kävelylenkkejä kutsutaan hyötyliikunnaksi, joiden hyöty kuitataan kulutetuilla kilometreillä ja kaloreilla. 

Todellisuudessa rentoutuminen, ilo ja lepo ovat silti ihmiselle merkittäviä tekijöitä yleisen hyvinvoinnin hyväksi. Rentoutuminen ei ole yksinkertaista vetelehtimistä joka tapahtuu itsekseen eikä niitä hetkiä tule väheksyä, vaikka olemme siihen oppineet. Me olemme uskoneet väitteet rentoutumisen merkityksettömyydestä ja oppineet kokemaan siitä syyllisyyttä, sillä meille on kerrottu ettei tekemättömyys kehitä tai ravitse. Tirskahtelemme niille jotka matkustavat, rentoutuvat kahvikuppien ja kirjojen parissa tai pelaavat videopelejä, voidaksemme saada nautintoa se edelleen pitää ansaita joko kovalla työllä tai jakamalla tilanteen ainutlaatuinen, inspiroiva hetki. 

Rentoutuminen vaatii kuitenkin läsnäoloa siinä missä suorittaminen, se on keholle välttämätöntä ja tarpeellista. Vapaa-aika ei ole toimettomuuden synonyymi eikä elämässä vähäpätöinen prioriteetti. Levollisiin hetkiin pysähtyminen luo meille sen elämän mitä haluamme vanhana muistella, ne hetket kasvattavat identiteettiämme, luovat menneisyyttämme ja ovat läsnä läheistemme elämässä. Miksi emme käytä yhtä paljon energiaa iloon ja nauttimiseen kuin työssä hikoiluun? Miksi emme laske riemun hetkiä kuten laskemme työtunteja? Miksi kuva-albumimme täyttyvät vapaa-ajan kokemuksista mutta pidämme työtä tärkeämpänä? 

Puhuin tänään muiden suorittamiseen hukkuneiden kanssa siitä, miten rentoutuminen on vaikeaa. Osa meistä ei kykene edes nukkumaan sen vuoksi, että pelkäämme hellittää hallinnasta. Osa ei osaa leikkiä lastensa kanssa ilman, että siitä on jotain hyötyä tai se aika on ansaittu askareilla. Me kaikki tunnistimme ne hetket kun viimeiseen asti valmiissa talossa voi hetken käyttää lepoon mutta sekään ei tunnu rentouttavan, koska mielessä piilee tieto siitä, että kahvia äärilleen kaadettu kuppi on lisää tiskiä.

Vastauksia minulla ei ole, ainoastaan ajatus. Mitä jos olenkin tehnyt koko ajan töitä ansaitakseni jotain jonka olisi koko ajan pitänyt olla itseisarvo? Mitä jos hyvin tehty työ ansaitaan lepäämällä hyvin, mitä jos kävelylenkki rentouttaa vasta sitten kun keho on ravittu ja väsymyksestä vapaa? Mitä jos vapautta ei ansaitakaan kärsimällä vaan se kiteytyy niihin naurunremakoihin joita levännyt mieli päästää sisään?