Unohdettu kansa

Kuvaaminen on ollut yksi merkittävimmistä historian tallennuskeinoista aina ihmisen syntyajoista asti. Historiaa ei tunnettaisi niin hyvin ilman luolapiirroksia, kirjoitettua ajankuvaa, tallennettuja hetkiä ja ajatuksia. Siinä missä valokuvaamisen vapautuminen on aikaansaanut uusia tapoja osallistua ja ilmaista, se on edelleen tärkein ajankuvan tallennuskeino. Se kertoo historioitsijoille menneistä tavoista, kuljettaa ihmiset juurilleen ja tarjoaa jälkeläisille ainutlaatuisen kurkistuksen niihin aikoihin, jolloin tärkeät ihmiset olivat vielä elävästi läsnä omassa tarinassa. Jopa kuva vanhasta mehutetrasta aiheuttaa ihmisissä tunteita ja tekee hetkeksi jo keski-ikään ehtineestä ihmisestä taas lapsen. Kuvien myötä muistamme jopa makuja ja hajuja, kuulemme jo unohtuneita säveliä ja tunnemme ihollamme väristyksiä.

Kehopositiivisuutta pidetään suhteellisen merkityksettömänä ilmiönä, sitä luonnehditaan tyhjästä valittamiseksi ja luvaksi elää laiskaa, itsekästä elämää. Vaikutukset ovat kuitenkin paljon kauaskantoisemmat kuin olettaisi, sillä tämän hetken kehodiktatuuri sanelee paljon sitä historiaa, miten tulevaisuudessa tullaan maailmaa katsomaan. Nimittäin kehoinhossa elävät ihmiset eivät osallistu tähän kuvalliseen tarinantaltiointiin, he ottavat perhevalokuvat välttääkseen kuvissa näkymisen, he väistyvät keittiöön kun kamera otetaan esiin sekä yrittävät piiloutua vaatteisiin ja varjoihin. Ilman kehopositiivisempaa yhteiskuntaa meillä on tulevaisuudessa lukemattomia lapsia ja läheisiä jotka eivät näe vanhempiaan nuorina, eivät voi muistella omaa lapsuuttaan sellaisena kuin se on ollut eivätkä muista kuka kuvan on ottanut. 

Voi olla, että nyt kovasti puhuttu lihavuusepidemia näkyy ainoastaan mittaustilastojen epäluuloisissa tulkinnoissa sillä kuvadokumentaatiota ei löydy, suuria saavuttaneista ajattelijoista ei tiedetä muuta kuin heistä kirjoitettuja tarinoita eikä kadonneista rakkaista ole enää muistoja kun viimeiset muistajat ovat poissa. Ne ihmiset, jotka välttelevät näkymistä, päätyvät unohdettuihin sukupolviin. Kokonainen kansa katoaa ajan myötä koska he eivät ole kokeneet olemassaoloaan sallituksi. He ovat yrittäneet unohtaa itsensä jo eläessään, jättäneet elämättä, kokeilematta, kokematta.

On hyvin mahdollista, että kuvatallenteiden kulta-aikana me menetämme enemmän mahdollisuuksia muistoihin ja tallenteisiin kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa pelkästään ulkoisiin piirteisiin keskittyvän tuomitsemisen vuoksi. Voi olla, että kehoviha vie meiltä paljon enemmän kuin uskomme: kosketuksen omaan historiaamme ja niihin ihmisiin, jotka olivat meille tärkeitä.