Miksi tytöt eivät koodaa?

Juttu on julkaistu 07.06.2016 Aller Median asiantuntijaportaalissa Wau.fi. 
Kirjoittanut Saga Raippalinna

Tänään törmäsin Juhani Mykkäsen kolumniin siitä, miten harva tyttö nykyäänkään koodaa. Tilanne siis itsessäänhän ei ole mikään uusi juttu, mutta se että se on vieläkin ajankohtainen tilanne, on huolestuttavaa.

Olemme näkyneet paljon mediassa. Silti yksikään naiskoodari ei ole löytänyt työhaastatteluihimme. Yksikään.

Samaa kuuluu muualta. Jututin toimitusjohtajaa yhdestä Suomen suurimmista ohjelmistotaloista. Heiltä töitä hakevista koodareista alle yksi sadasta on nainen.

Alle. Yksi. Sadasta.
— Juhani Mykkänen NYT.fi - http://nyt.fi/a1464142470859

Olen itse kasvanut 80- ja 90-luvuilla. Silloin sukupuoliroolit vielä rehottivat vapaasti, elettiin vapaamman kasvatuksen maailmaa ja tytötkin saivat käyttää shortseja, mutta silti äidit elivät usein hoitamassa kotia ja isät kävivät töissä. Naiset olivat nättejä ja äijät joivat kaljaa. Tytöt ihastelivat eläimiä, haaveilivat eläinlääkärin, opettajan tai kampaajan urasta kun miehiä patisteltiin rakennushommiin, puusepiksi tai tutkijoiksi. Matematiikka, fysiikka ja kemia oli pojille kun taas biologia, kielet ja taiteet tytöille. Pojat soittivat musiikkitunnilla kitaraa ja rumpuja, tytöt pimputtivat pianoa ja lauloivat.

Kauneuden ja voiman yhteistyö kukoisti,
kumpikin piti huolta omistaan.

Ei siis ole mitenkään erikoinen ajatus, että hiljaa koloistaan nousevia nörttejä pidettiin kummajaisina. Stereotyyppinen nörtti on ylettömän laiha, pitkä poika jolla on lasit ja iho-ongelma. Tämä poika on tutustunut tietokoneen maailmaan ja tietää kaiken matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta. Poikaa jopa kiinnostaa nämä asiat, herranjesta. Kukaan järkevä ihminen ei tiedä niistä noin paljon, mutta ihan hyvä että on joku jolta sitten luntata kokeessa.

Yhteiskunta kukoistaa taas yhdessä: on nörtit joita halveksitaan ja käytetään hyväksi, on urheilulliset ja komeat pojat sekä vielä kauneuden skaalaan eri kohtiin asettuvia tyttöjä, joita pojat sitten auttavat niissä vaikeammissa ja raskaimmissa tehtävissä. Kärjistettyjä esimerkkejä, myönnän. Ne eivät kuitenkaan ole kovinkaan kaukana todellisuudesta. Matematiikka on aina ollut poikien laji ja jos on matikassa hyvä, on hikari. Hikareita saa kiusata koska, no, ne ovat viisaampia tai jotakin. Ainakin heikompia. Ja jostain kumman syystä halveksuttavia.

Itse lukeuduin aina tytöksi, joka kirjoitti ystäväkirjoihin että lempiväri punainen, ja eläimet on ihania, vaikka ne eivät olleet minun vastauksiani. Ne olivat niitä kaikkien vastauksia, joita täytettiin parempien vastausten puutteessa. Minä ostin pinkkejä glitterillä, koiranpennuilla ja perhosilla koristeltuja vihkoja koska autot eivät kiinnostaneet ja sain lahjaksi sydämillä täytettyjä kukkapaitoja. Oli pinkkiä, söpöä ja hörsyä. Kun kahdeksas syntymäpäiväni lähestyi, kysyi isä syntymäpäivätoiveita. "Tietokone", sanoin. Olin aina halunnut tietokoneen.

Tietokoneen saaminen oli minun, niin kuin monen muunkin nettiveteraanin elämässä, se käännekohta.

Englanninkielisiä pelejä opeteltiin pelaamaan. Englantia opeteltiin, jotta pystyttiin tekemään lisää. Pelejä tehtiin, jotta saatiin sellainen joka haluttiin.

330H.jpg

Me ensimmäiset istuimme tekstikentän edessä ja kävimme läpi satunnaisia komentoja, jotta löytäisimme sen oikean. Pelasimme peliä tuhansia kertoja uudestaan tullaksemme siinä paremmaksi. Istuimme nauttimassa musiikista, kun peli latasi itseään joskus jopa kymmeniä minuutteja.

Me olimme se alkuperäinen internetvallankumous, ennen vallankumousta.

Meistä nörteistä tuli se kansa, joka teki informaatiosta siistiä. Me muutimme matematiikan luonteen ulkoa opetellusta kertotaulusta taiteen työvälineeksi ja valloitimme maailman kokeilun, rakentamisen ja tekemisen kautta.

Elämme vaihetta, jolloin tietokone ei ole enää mikään nolouden keskiö, vaan joka talouden tarve. Tietokone, älylaite, internet, kaikki tämä on kaikkien omaa maailmaa ja sitä käytetään aktiivisesti niin tyttöjen kuin poikienkin osalta. Kaikilla on lupa olla mitä ovat, oli se glitteriä tai ei, halusit olla sitten kampaaja, tutkija tai mekaanikko. Sukupuolella ei ole väliä.

Vai onko?

Tänä päivänä edelleen pojat ovat niitä, jotka haikailevat koodareiksi. Jotka hakevat koodaritöihin. Jotka ovat koodarihenkisiä, koodarijengeissä, lanikuninkaita. Tytöt ovat hiljalleen valuneet mukaan Assembly Summer -tietokonefestareille ja pelaavat Wintereillä aivan yhtä raivokkaasti, mutta harva osallistuu itse koodaamiseen. Vielä harvempi tekee siitä työnsä.

Sukupuoliroolit elävät vahvasti yhteiskunnassa, tytöt ja pojat ovat edelleen tyttöjä ja poikia, joilla on erilainen fysiikka ja erilaiset intressit. Mistä se ero voi johtua? Minun nähdäkseni tähän vaikuttavat ensisijaisesti nämä paljon mainitut roolit.

Matematiikka on ehkä suositumpaa, mutta se edelleen esitellään sivulauseessa poikien lajina. Tytöille tulee jossain vaiheessa sellainen käsitys, että matematiikkaa joko osaa tai ei osaa, ja että se jollain tasolla liittyy siihen sukupuoliyleistykseen. "Tytöt on parempia siinä ja siinä, tämä on poikien laji, en siis voi oppia."

Jos biologinen ominaisuus otetaan osaksi debattia,
voi hyvin olla että tytöillä on taipumus ajatella eri tavalla,
jolloin opetuksen geneerisyys on joko haitta tai etu.

Jos opetus on muokattu miehisen ajattelun mukaan, feminiinen ajattelu ei kykene samaan suoritteeseen. Minä esimerkiksi olen synesteetikko, eli ajattelen kaiken kuvina, väreinä, hajuina, makuina, ääninä. Tämän kun yhdistää pieneen ADD-taipuvuuteen, lopputuloksena on yhdeksän vuotta matematiikkaa ja taidot ovat jääneet jonnekin kolmannen luokan tasolle, tietokoneesta huolimatta. Lisäksi on hyvä ottaa huomioon että vaikka kyseessä olisi matematiikassa loistava tyttö, voi tämä ajatella että ammattia siitä ei saa, saati sitten että ottaa erityisosaamisekseen tylsältä kuulostavan koodaamisen. Sitä vaan istutaan koneella ja juodaan energiajuomia, en minä sitä koodaamista, jotain sellaista se on.

Koodaamisen kiinnostavuus onkin yksi oleellisin asia sen valinnassa tulevaisuuden uraksi. Jos ei koskaan tutustu koodaamiseen muun kuin vallitsevan stereotypian (joka on pretty much vieläkin sama kuin Freaks & Geeksin nörttiskene) kautta, ei koskaan ymmärrä että kyseessä on paljon enemmän kuin vain tietokone, ruutu sekä ykkösiä ja nollia. Ajattele, kuinka monta kertaa tällä viikolla olet kuullut toteamisen siitä, miten oikea elämä eletään ruudun ulkopuolella ja kuinka tietokoneet ajavat ihmiset rappiolle?

Tytöt kasvatetaan tottelemaan, noudattamaan sääntöjä ja olemaan sievästi. Kiltti tyttö ei pyri kohti vaaraa, eikä kokematon lähde kokeilemaan ellei häntä siihen laiteta tai hänestä itsestään löytyy seikkailijageeni. Tytöille on annettava mahdollisuus ymmärtää koodaamista taiteen välineenä, rakennuspalikkana ja jonain muuna kuin passivoivana, sisältököyhänä tekemisenä joka ei kavereita kiinnosta. Sitten kun koulu on käsitelty, päästään tähän suureen maailmaan, jota johtaa ne vanhat hipit ja meidän nettivallankumouksellisten vanhemmat. Heillä jos keillä on käsityksiä maailmasta ja sen tarjoamista rooleista tai mahdollisuuksista.

Konservatiivisen ajattelun mukaan mies tietää ja naista autetaan.

Tämä käsitys on käytännössä murrettu, mutta vaikuttaa varmasti vaihtelevalla menestyksellä ihan jokaisen alitajunnassa; valveutuneet osaavat ne ajatukset tunnistaa ja mitätöidä kun taas muut menevät sen ytyfiiliksen mukaan mikä vallitsee. Nainen seisoo ovensuussa, avaan oven. Mies seisoo ovensuussa, odotan että hän kulkee ovesta.

Koodimarkkinoilla naisen ongelmana on uskottavuus. Kuinka myyn itseni uskottavana työntekijänä ilman lisänäyttöä, joka korvaa sukupuoleni jättämän miinuksen? Kuinka vältän tilanteen, jossa viehättävyyteni määrä sävyttää keskustelua? Onko vastassa jokin limainen äijä, joka kiipeää hametta ylös, jos erehdyn jäämään liian myöhään töihin? Ovatko työkaverit mukavia, ottavatko he minut mukaan ja kohdellaanko minua tasavertaisena? Olenko kiintiöihminen vai palkataanko minut taitojeni perusteella?

Uskottavuus koskee kaikkea, mikä työhön liittyy. On kyseessä sitten ihmiset, jotka mahdollisesti tarkoituksella tai tarkoittamatta kohtelevat eri tavoin pelkästään siksi, että näkevät toisen olevan nainen, on kyseessä sitten pomo joka antaa erityisaseman tai kohtelee kylmäkiskoisemmin sukupuolen perusteella. Edellä mainitut asiat ovat niitä, joista jatkuvasti keskustellaan, mutta joita ei sisäistetä. Naiset tottuneena eivät edes huomaa toimivansa kompensoiden ja miehet taas eivät ymmärrä, miten paljon pitäisi vielä taipua että naiset ovat onnellisia.

306H.jpg

Ymmärtäkää nyt. Tasa-arvoa ei saavuteta sillä, että puhutaan miehistä ja naisista. Silläkään poikkeuksella, että arimpia tyttöjä pitää erikseen boostata, jotta he uskaltaisivat nousta samalle tasolle. Aivan kuten julkeimpia poikia on toppuuteltava, jotta he antaisivat muille tilaa. Kun kirjoitetaan ilmoitus työstä, kirjoitetaan se koodarille eikä mieskoodarille. Kun mietitään yrityksen tiloja, tehdään niistä tilat missä kaikenlaiset ihmiset viihtyvät, eikä sukupuoliteta ketään. Kun toimitaan yhdessä, annetaan vapaus olla aivan niin ärsyttävä kuin ihminen on. Olipa se sitten kolatölkkikokoelma tai glitterpöllähdys, joka työpistettä koristaa. Rikotaan rajoja.

Kohdellaan ihmisiä mielenkiinnon kohteiden mukaan
eikä sukuvietin perusteella.

Jos minä olisin teknologiatalon johdossa ja ihmiset olisivat yleisesti ottaen vähän leikkimielisempiä, antaisin heille tehtäväksi sukupuolittaa toisensa päinvastoin. Kohdella miehiä kuten kohtelevat naisia ja päinvastoin. Ehkä siinä sitten nousisi joitakin oivalluksia siitä, miten erilaista kohtelua me toisaalta toisillemme annamme - jo ihan puheenaiheiden valinnassa.

Pistäisin tyhmänä itseään pitävät keskustelemaan ja kuuntelemaan niitä naurettavan monimutkaisesti keskustelevia, ja antaisin kaikkien olla sellaisia kuin ovat. Antaisin heidän pitää keskenään hauskaa ihan työpäivän aikana, sillä hauskanpito luo luottamusta, luottamus voimaa ja vahvuutta - ja vahvuus herättää luovuutta, oppimiskykyä sekä paremman sanan puutteessa sekoittumista. Tämän lisäksi perustaisin koodikoulun, johon kutsuisin kaikenlaisia ihmisiä.

Nettivallankumouksellisina meidän tehtävämme ei ole opettaa koodareita, vaan näyttää miksi me koodaamme. Mitä koodaaja saa aikaan ja mihin koodausta voi käyttää?

Luomalla lisää kiinnostusta ja positiivista kokeilunhalua sekä antamalla jokaiselle mahdollisuuden ylipäänsä osallistua, meillä olisi käsissämme tulevaisuus, jossa koodi ei tottele ikivanhoja jaottelusääntöjä, ennakkoluuloja tai yleistämistä.

Kun siis kysytään, miksi tytöt eivät koodaa, vastataan samalla kysymykseen: 

Tytöt eivät koodaa,
koska koodaaminen ei ole vielä kaikkien oma juttu.

Eikä tämä ole mitään feministipropagandaa, vaikka laiskempi niin saattaisi ajatella. Tämä on yleistysongelma. Luokitteluongelma. Erittelyongelma. Kiinnitämme epäoleellisiin ominaisuuksiin liikaa huomiota.

Koodaamisen pitäisi olla kaikkia varten, kaikkien käytössä, kaikkien ymmärtämää. Myös niiden, jotka eivät sitä tee työkseen.