Pelaammeko lastemme tulevaisuudella?
Juttu on julkaistu 23.10.2015 Aller Median asiantuntijaportaalissa Wau.fi.
Kirjoittanut Saga Raippalinna
Elämme aikaa jossa rauha saavutetaan askeettisilla harrastuksilla turvesaunoineen, luonnosta kerättyine aterioineen ja ihanan virkistävine ulkoiluineen. Rentoutuminen tapahtuu oikeaoppisesti jos mieli ja ruumis lepää. Yleensä stereotyyppiseen mielikuvaan kuuluu kirja ja teekuppi. Villasukat ovat toki bonusta.
Arki sen sijaan täyttyy ohikiitävistä autoista, vilkkuvista valoista ja älylaitteista. On pelejä, on informaatiovirtoja, jos jonkinmoista mediaa.
Naureskelut tietokonenörteistä on vaihdettu kissavideoille naureskeluun ja individualismi on muodikasta. Mikäs siinä, nyt on helpompaa olla oma itsensä kun tarjonta on räjähdysmäisesti monipuolistunut. Kaikki ovat kaikkea, ja kaikkialla. Tulevaisuus on täällä.
Tästä huolimatta emme kuitenkaan osaa ajatella vieläkään asioista kuin mustan ja valkoisen väreissä. Uniongelmat selitetään suoraan ajalla, joka on käytetty Facebookissa. Netissä käydyt keskustelut mitätöidään apatiaksi. Sen sijaan sosiaalisessa mediassa ylistetään, miten tuli kauppajonossa käytyä ihan oikea keskustelu. Miten virkistävää se olikaan? Miksen harrasta tätä useammin? Tämän kaiken keskellä unohdamme täysin sen, mitä elämä oli ennen älylaitteita.
“Pelaamisen tiivistäminen merkityksettömäksi toiminnaksi on paitsi vaarallista, myös ennakkoluuloista.”
Ihan suoraan sanottuna elämä ennen tietokoneita oli tympeää. Autoista puuttui turvavyöt, ihmiset istuivat kotiensa ulkopuolella tunteja avaimet hukassa pelkästään odottamassa että joku tulisi kotiin ja päästäisi sisään. Sitä käveltiin tunti kaverille kysymään, lähtisikö tämä leikkimään ja tunti takaisin, kun vastaus oli kieltävä. Kaverit oli niitä jotka asuivat lähellä, kaikki hautautui yhdenmukaistumisen alle ja hippiaatekin saapui Suomeen vasta seuraavalla vuosikymmenellä.
Oli myös paljon hyviä asioita, mutta nämä asiat olivat yksittäiselle ihmiselle vähäisiä elämänparannuksia, unelmia jäi toteuttamatta ja vähään tyytymistä ihannoitiin. Rokkitähdet olivat vaarallisia koska he elivät täysillä, mutta hädin tuskin kolmekymppisiksi.
Kaikki ovat kaikkea, ja kaikkialla.
Tulevaisuus on täällä.
Nyt, kun meillä on käsissämme kaikki tämä tulevaisuus, jätämme sen mahdollisuudet huomiotta. Keskitymme siihen, miten kiva oli silloin ennen vanhaan tökkiä iilimatoja puroissa ja kiivetä puihin omenavarkaisiin. Patistamme lapsemme pois tietokoneilta hokien mantraa ”jalkapallo kasvattaa enemmän kuin pelaaminen”. Samaan aikaan työpaikat taistelevat niistä ihmisistä jotka ovat kasvaneet pelien tai tietokoneiden parissa.
Viisitoista vuotta myöhemmin tarve koodaajille on varmasti edelleenkin suuri, mutta alunperin tietokoneista kiinnostunut lapsi on oppinut inhoamaan niitä, ja käsittämään kone ainoastaan tapana mennä tekemään tilapäivitys kaatuneesta kahvikupista.
Tässä tulee sitten kuvaan se mainitsemani mustavalkoinen ajattelu. Jalkapallo koetaan kehittävänä toimintana ja esimerkiksi konsolipelaaminen demonisoidaan sen sijaan, että kohtuudelle tehtäisiin tilaa. Myös näiden kahden välillä tehty vertailu on epäreilu, nimittäin pelaaminen vertautuu ainoastaan kaikkeen liikuntaan.
Jos puhutaan jalkapallosta, silloin sitä tulisi verrata lajikohtaisesti tiettyyn peliin. Voidakseen edellämainittuja verrata tasapuolisesti, on kyettävä ajattelemaan niitä ilman ennakkoajatuksia tai suosimista.
Jalkapallo kehittää aivan yhtälailla ihmistä kuin mikä tahansa elektroninen peli, ainoa ero on se että kaikki pelit eivät vaadi juoksemista. Digitaaliset pelitkin nostavat sykettä, saavat ihmisen hikoilemaan, vaativat motorisia taitoja ja vähintään tyydyttävää yleiskuntoa. Pelaaminen jollain digitaalisella laitteella kehittää myös sosiaalisia suhteita sekä pitää niitä yllä ja se myös tuottaa fyysisiä vaurioita siinä missä mikä tahansa liikunta.
Jari Sinkkonen on lasten kehitykseen perehtynyt lastenpsykiatri, joka on tottunut puhumaan lasten hyvinvoinnin puolesta ja käsittääkseni omaa myös yleistä vapaamman asenteen elektronisia elämänosia kohtaan. YLE:n haastattelun perusteella Sinkkosen asenne pelaamiseen ei ole ensinäkemältä negatiivinen. Myöhemmin jutussa pelaamista luonnehditaan kuitenkin muun muassa sanoilla ”merkityksetön asia”. Myös vanhempien osallistuminen otetaan esiin toimintana, jota ei tarvitse tehdä. Samalla annetaan lähes huomaamatta viesti, ettei vanhempien pitäisikään pelata itse.
Sinkkosella on paljon tärkeitä huomioita kuten ilta-ajan rauhoittaminen, kohtuus pelaamisen määrässä ja muiden aktiviteettien muistaminen. Näiden vierellä tarjoillaan kuitenkin kuva maailmasta, joka on onnellisempi jos tietokoneita tai älylaitteita ei käytetä.
Uskon, että Sinkkonen on oikeassa, mutta vain osin. Missään tapauksessa ei lapsen tule keskittyä vain yhteen ajanviettotapaan. Samalla kuitenkin esimerkiksi lukemisen nostaminen erityisen kehittäväksi toiminnoksi osoittaa suoranaista ymmärtämättömyyttä nykyajan pelikulttuuria ja pelaamisen syvempää merkitystä kohtaan.
Lukeminen toimintana on hyvin passivoivaa, fyysisesti rappeuttavaa ja yksitoikkoista tekemistä. Kirjoissa ei myöskään ole ikärajoja, joka herättää oman kysymyksensä siitä onko väkivallan pois seulominen todella välttämätöntä. Lukeminen kehittää lukemista ja luetun ymmärtämistä, kieltä sekä mielikuvitusta, mutta kaikkea tätä saa myös pelaamisen kautta.
Argumenttini ei siis ole että lukeminen on pahasta, vaan ettei se ole pelaamista parempaa. Jos tämä johtaa siihen, että lukeminen vaikuttaa nyt huonommalta, se kertoo ainoastaan siitä, että pelaamista ei arvosteta tarpeeksi.
“Jos lapsi pelaa monta tuntia päivässä pihalla jalkapalloa, harjoittelee raivokkaasti viulun soittoa, lukee ruokapöydässäkin suurten klassikkokirjailijoiden teoksia tai laskee väsymättä matemaattisia yhtälöitä, patistammeko häntä tuolloinkin arestin uhalla lopettamaan?”
Vanhempina meidän ei paitsi tarvitse, vaan meidän tulee, ja on meidän velvollisuutemme tutustua lastemme maailmaan. Meidän on pelattava pelejä edes vähän, vaikka heidän kanssaan. Meidän on oltava edes hiukan kiinnostuneita lapsemme kiinnostuksista. Ja vaikka meidän pitää luoda rajoja, meidän ei tule rajoittaa liikaa.
Lasten on leikittävä, liikuttava ja pelattava aivan yhtä paljon, kuin heidän tulee lukea kirjojakin. Kohtuullinen määrä määräytyy lapsen mielenkiinnon mukaan, tietenkin hänen lahjakkuuttaan sekä hänen tarpeitaan kuunnellen. Jos lapsi ei osaa lukea, on hänen harjoiteltava. Jos lapselle ei ole luontaista liikkua, on häntä kannustettava liikkumiseen liittyviin aktiviteetteihin.
Pelaamisen tiivistäminen merkityksettömäksi toiminnaksi on paitsi vaarallista, myös ennakkoluuloista. Nykypelaamisen merkityksen mitätöinti on suoraan pois lastemme tulevaisuudesta sekä heidän mahdollisuuksistaan pärjätä maailmassa. Pelaaminen ei ole pelkkää viihdettä, eikä kokonaisen maailman huomiotta jättäminen pelkkien oletusten perusteella ole reilua jälkipolville.
Jos lapsi pelaa monta tuntia päivässä pihalla jalkapalloa, harjoittelee raivokkaasti viulun soittoa, lukee ruokapöydässäkin suurten klassikkokirjailijoiden teoksia tai laskee väsymättä matemaattisia yhtälöitä, patistammeko häntä tuolloinkin arestin uhalla lopettamaan?
