Tulevaisuuden remppatiimi

Maanantain kunniaksi ajelin heti aamukahdeksalta kohti päiväkotia viisas eskarilainen takapenkillä. Ihasteltiin vastikään satanutta lunta ja muisteltiin oliko viime jouluna valkea maa kun radiossa alkoi soida Pyhimyksen miehisyyttä pohtiva kappale Mulkut.  

 ”Yhy-yhy-yy, ei oo minun syy, olen valkoinen hetero, muut osaansa tyytyy. Ei anneta mulkkujen voittaa!” laulettiin radiossa ja takapenkillä. Löysin itseni sitten kertomassa ratin takana mitä tarkoittaa mulkku ja miksi sitä ei kannata rallatella eskarinpenkillä. Seuraavaksi kappaleessa kutsuttiin jotakuta pimpiksi ja jouduin kertomaan kuusivuotiaalle tytölle, että tässä yhteiskunnassa on sellainen hauska pieni käytäntö, että jos mies haluaa haukkua toista miestä, tämä kutsuu häntä naiseksi. ”Ja sehän nyt on ihan älytöntä,” totesin. ”Tytöt eivät ole poikia huonompia eikä tytöksi kutsumisen pitäisi olla mikään loukkaus. Siihen kannattaa kiinnittää huomiota.”

Vaikka osa minusta on harmissaan siitä että joudun käymään läpi elämän epäreiluja standardeja pienelle kasvuikäiselle lapselleni sekä opettamaan häntä taistelemaan jo pienestä pitäen, olen silti iloinen siitä että häntä ei kaikelta suojata. Voisin toki vaatia kaikki ikävyyde kiellettäviksi ja toivoa että hän ei koskaan tule joutumaan tilanteisiin jossa niistä oppii, mutta mitä se ratkaisisi? Lapseni ei koskaan näkisi sitä miltä syrjintä tuntuu, mikä on hänelle mukavaa mutta auttaisiko se häntä ymmärtämään miksi syrjintä on väärin? Auttaisiko syrjinnän ja eriarvoistamisen, toisen epäreilun kohtelun ja sortamisen piilottaminen lastani tekemään reiluja ja tasavertaisia päätöksiä tulevaisuudessa? En usko, että hän todella ymmärtäisi vapauden määritelmää jos ei koskaan kokisi rajoituksia. Olisi hienoa jos näin olisi, mutta todennäköisyys sen tapahtumiselle miljardien ihmisten maailmassa on häviävän pieni.

Olen alusta asti kertonut lapselleni maailmasta lempeään ja tutkivaan sävyyn. Olen ehkäissyt kiusaamista niin hänen kuin muiden osalta yrittämällä avata sosiaalisten suhteiden vaikeutta, olen hänelle kertonut pieniä paloja siitä miten maailma kohtelee minua lihavana ihmisenä, miten joillakin ihmisillä mieli murtuu ja kuinka minuun vaikuttaa omat kasvuaikani haavat. En kerro hänelle olevani aina rohkea, aina pystyvä, aina onnistuva vaan painotan työn tärkeyttä; sitä miten ponnistelu on palkinto, ei välttäminen. Olen hänelle puhunut pahoista ihmisistä ja siitä miten pahoja asioita joskus tapahtuu, olemme käyneet läpi häntä tönäisseen lapsen motiiveja ja todenneet kuinka reaktio oli väärä ja hänellä on oikeus vaatia anteeksipyyntöä sekä rangaistusta. Olemme pohtineet sitä miten ilkeitä asioita tekevät ihmiset ovat samanlaisia kuin kaikki muut ja kuinka hänellä on valta päättää onko hänen tekonsa rakastavia vai täynnä vihaa.  

Lapset ovat ihmisiä siinä missä aikuisetkin, me kaikki tunnemme samalla tavalla. Me kaikki opimme uutta jatkuvasti, löydämme, petymme ja pelkäämme. Lapset tietävät maailmasta vähemmän, he ovat herkkiä ja heillä on paljon opittavaa, mutta aikuisten ei pidä suojata heitä tiedon panttaamisella. Päin vastoin, on meidän velvollisuutemme oppineina ihmisinä välittää tietoa jälkeläisillemme, opettaa heitä ymmärtämään asioita ennen kuin se opitaan kantapään kautta. Meidän tehtävämme on lempeästi avattava lastemme kykyä ymmärtää ja rohkaista heitä etsimään ratkaisuja sen sijaan että sanelemme heidän elämäänsä tai ratkaisemme heidän ongelmiaan.

Vanhemmuus on vaativa ja vaikea tehtävä, jonka ytimessä on kasvattaa uuden sukupolven ymmärrystä. Ja mikään ei ole niin vaikeaa kuin myöntää virheensä ihmisille, jotka eivät voi ymmärtää miten sellaista on koskaan voinut tapahtua.