Menetetyn ajan antama pettymys

Itsenäisyyspäivän aattona mieleen palaa herkästi menneet, menetetyt ihmiset ja taistelun hinta. Sopivasti minäkin vietin aamupäiväni siunaamassa yhden lähipiiristäni matkaan, miehen täynnä rakkautta, pettymyksiä, vastoinkäymisiä ja voittoja.


Lapsena elämä näyttäytyy meille täyttymistään odottavina unelmina, suurena mahdollisuuksien altaana, omien mielitekojen ja ilon aiheiden ammentamista varten. Olemme tietoisia surun läsnäolosta mutta kuittaamme sen ohimeneväksi, kivun kestämistä harjoittelemme ja pian se leikeissä unohtuukin. Jos haljennut polvi haittaa pyöräilyä, sitten pyöräillään yhdellä jalalla. Lapsena olemme voittamattomia.


Aikuisuus hiipii ylle salakavalasti, asettaa esiin velvollisuuksia ja vaateita, käskee toimimaan kuten kuuluu ja pitää. On koulua, on työtä, on tehtäviä ja askareita. Oman kotinsa eteen haluaa tehdä töitä ja pihapiiriä kannattaa rakentaa nyt kun on lomaa. Lapsia syntyy, hekin kasvavat kohti velvollisuuksien viidakkoa, aika kuluu ja kasvoihin ilmestyy juonteita. 


Monesti käy niin ettei ihminen muista pysähtyä ennen kuin törmää johonkin, oli se sitten ensimmäinen harmaa hius, loppunut rakkaus, menetetty ystävä tai jokin muu sydämeen kolahtanut onnettomuus. Monelle itsenäisyys omassa elämässä voi merkitä samaa kuin yksinäisyys, oli sitten perhe tai ei. Silloin katsomme peiliin ja ihmettelemme, kuka sieltä katsoo takaisin.


Aikaa emme voi pysäyttää, eikä pitäisikään. Emme myöskään voi tuoda menneitä ihmisiä takaisin tai muuttaa historiaa, sillä kamalimmatkin tapahtumat voivat aikaansaada hyvää. Helpotus tulee monessa muodossa. 


Se mihin me voimme vaikuttaa on se, miten muistamme muita. Miten kohtaamme muita. Miten kohtaamme surumme ja muistamme sen osana sitä rakkautta, joka meidät sitoo menneisiin. Osana sitä rakkautta jota koemme niin itseämme, muita, kuin yhteisiä muistojamme kohtaan. Kun kohtaamme peilissä vanhan minämme, saatamme surra menetettyä aikaa, menetettyä ulkomuotoa, menetettyjä haaveita. Kohtaamme odotuksen ja lopputuloksen, emmekä aina ole tilanteeseen tyytyväisiä. Ehkä olisimme halunneet pitää ihmiset lähellä, kehon hyvinvoivana, hiukset hulmuavina, voiman lihaksissamme.


Mutta suru on sellainen lahja tässä elämässä, joka on vaikea kohdata. Se on vaikea tunne tuntea, se saa maailman näyttämään päämäärättömältä ja tyhjältä. Surun alkaessa tuntuu, että ilo ei enää ole samanlaista, oleellista tai edes olemassa. On vain minä ja petetyt odotukset, kohdatut pelot. Vain minä ja synkkä joulukuu. 


Huomenna on Suomen itsenäisyyspäivä. Se on päivä, joka on nostettu surun päälle, se on rakennettu tiilistä sille tielle jonka varrelle moni menetettiin. Se on päivä, jolloin juhlimme sitä että voimme seistä tässä yksin, surun ja päämäärän kanssa, käsi kädessä muitten jäljelle jäävien kanssa. Huomenna on päivä, jolloin juhlimme menetettyjä ihmisiä, heidän uskoaan, heidän voimaansa ja heidän taistelutahtoaan etenkin sillä hetkellä, kun taistelu laantui ja savun keskellä seisoi surevat läheiset. Sitä hetkeä, kun jälleenrakentaminen alkoi.


Ota menetyksestä voimaa, laantuneesta taistosta vahvuutta ja näe elämän hauraus. Sinun kasvoillasi näkyy eletty elämä, voitetut vastoinkäymiset, kulunut aika ja lukemattomat kokemukset. Sinun kasvosi ovat uurtuneet tuntemalla, elämällä, hengittämällä. Kyky ikääntyä on lahja menneiltä polvilta ja nyt on meidän vuoromme tuntea kaikki elämän kirjavat tunteet.


Jättäessämme jäähyväiset nuorena nukkuneelle taistelijalle, mieleeni tuli tämä taannoin jäähyväisiksi kirjoittamani teksti.


Tänään ja huomenna minä muistan muita ja yritän heijastaa itseeni sitä samaa rakkautta jota heitä kohtaan tunnen.


Täytyy katsoa ylös

nähdäkseen tähtiä

Ja palatakseen pitää

jokaisen lähteä

On päästettävä irti

voidakseen tarttua

Sekä lapsuudesta luopua

kyetäkseen varttua

Mutta

vaikka eivät hetket

aina yksiin mee

Vaikka pannussa kahvi

hiljaa kylmenee

 

Vaikka ystävä lähtee

kun toinen jää

Vaikka ihminen itkis

toisen ikävää

Ei me yksin olla

Ei ollenkaan

 

Sillä ystävä toista

kantaa mukanaan.