Omatunto ja sisäinen syyttelijä
Siinä missä on tärkeää oppia oikeanlaista vastuuta ja hyväksyä ettei minun tehtäväni ole tuntea muiden puolesta, on meillä myös savotta edessämme liittyen siihen mitä tunnemme kun mokaamme oikein pahasti.
En tiedä minkälaisia tuntijoita muut ovat mutta minä tunnen kovaa, vahvasti ja ikuisesti. Tunnen edelleen katkeruutta siitä ettei 1995 lainattu vitonen koskaan päätynyt minulle takaisin, häpeää siitä että sanoin typerästi kuudennella luokalla, katumusta siitä että olen ollut hyväuskoinen hölmö tasaisin väliajoin. Monet minut tuntevat ovat lohdutelleet ja vakuutelleet että ei se haittaa, kuka sitä muistaa, pikku juttu mutta minun päässäni.. Minun päässäni kulkee paraati jossa monta metriä korkeat bannerit kantavat sanoja kuten hyväuskoinen, hölmö, pettymys, epäonnistuja, väärä.
Yritin olla kauniimpi kuten tyttöjen pitää, en onnistunut näyttämään kuin itseltäni (ikään kuin se nyt olisi mahdollista tai joku kauhea tuomio). Yritin kantaa kaiken vastuun ja muistaa satoja asioita, pettymys kun minulla olikin nälkä ja nukahtelin istualtani paikkoihin. Yritin olla matemaattinen nero kuten perhe ja opettajat odottivat, tyhmä idiootti joka on liian laiska oppiakseen ja joutuu käymään useamman kerran tukiopetuksessa koska ei ymmärrä koordinaatiston kaksiulotteisuutta.
Syy on aina ollut minussa, olen oppinut. Velvollisuus on myös minussa sillä minun pitää tehdä, toimia, olla valmis. Aina valmis, kuten sudenpentu partiossa jos en sitäkin olisi lopettanut kesken.
Nyt sitten olen taas tässä tutussa syyllisyyden lammikossa unohdettuani täysin lähteä ajoissa lapseni ystävän syntymäpäiville. Kun sain tietää unohduksestani ja noh, muistin kaiken, mieleen tulvi kiloittain mielipahaa jota olin aiheuttanut, pettymyksiä, katkeruutta ja oikeiksi todistettuja pelkoja. Välimatka oli niin suuri ettei ollut enää järkeä lähteä ajamaan joten päädyimme vain hiljaa toteamaan että oli tapahtunut kurja juttu. Mutta minun päässäni oli taas paraati uudella kierroksella vaikka vielä eilen olin istunut hautajaissaattueen kanssa muistelemassa menetettyä ystävää. Ei sinulla ole syytä olla näin edesvastuuton, sinä kamala, kamala lapsi, katso mitä teit.
Meissä kaikissa on syyttävä sisäinen ääni. Sitä kutsutaan omatunnoksi mutta joskus se on pelkästään syyllistäjä, varoittaja, vihaaja. Se ääni ohjaa sinua parempaan suuntaan tekemällä olosi kurjaksi kun teet jotain väärin, mutta joillekin meistä se on kasvanut sisäisen, itseaiheutetun henkisen väkivallan keskusvoimaksi. Jotkut meistä ovat saaneet elää niin vahvan pelon ja kritiikin keskellä, että se kritiikki on kasvattanut itselleen jalat, kädet ja pään sekä heristää nyt sormeaan meille mitä pienimmästäkin syystä.
On tärkeää yrittää oppia järkeistämään sitä syyttäjää, sanoa ääneen sen väittämät naurettavuudet jonka mukaan koko maailman hyvinvointi olisi jotenkin sinusta kiinni. Sanoa ääneen kaikki se kipeä häpeä ja syyllisyys, sanoa ääneen miten on pettänyt toisen odotukset ja sanoa ääneen ettei ole sitä tarkoittanut. Minä en ole tarkoittanut tätä. Tämä ei ollut minun tekemäni onnettomuus vaikka olenkin ollut tilanteessa osatekijä.
Tänään minä aion jokaisen synkän itsesyytöksen edessä hengittää syvään, sulkea silmäni ja sanoa sisäänpäin:
”Ei. Lopeta.
Minä olen hyväntahtoinen, empaattinen, erehtyvä ihminen joka ei voi välttää katastrofeja mutta pystyy toimimaan korjatakseen niitä, vaikka ne tapahtuisivat täysin minusta riippumatta. Minä pyrin oppimaan, rakastamaan ja olen rakastettu. Minä en voi olla enempää kuin minä haluan olla ja minä haluan olla paljon enemmän kuin kykenen.
Joten lopeta kiusaaminen ja anna minun olla. Jokainen ansaitsee saada elää rauhassa.”
Uskon, että jonakin päivänä voin uskoa tähän itsenikin kohdalla. Tänään tuntuu että syyllisyyden kanssa painiminen on todellakin taistelua.
