Olen ollut aina mestari asioihin päätymisessä. Päädyn kummallisin tilanteisiin, päädyn toteamaan asioita, päädyn selvittämään miten tämän olisi pitänyt voida tehdä, päädyn olemaan se joka. Kaikilla näillä asioilla on se yhteisenä tekijänä, että minä harvemmin suunnittelen päätyväni juuri tähän. Suunnitelmani vievät minua yleensä paljon sovinnaisempaan, rauhallisempaan ja mielikuvituksettomampaan suuntaan, kun taas sitten se minne päädyn pitää vaan ottaa vastaan kaikessa karkeudessaan. Rehellisyydessään.

Hyvin usein päätyminen ei myöskään ole niinkään minusta kiinni. Se ei ole minun ansiotani eikä minua varten. Päädyn asioihin, jotka ovat olemassa ilman minua. Minä vain löydän itseni yhtenä palana sellaisesta palapelistä, jonka sisällä panikoin oman palani keskeisyyttä. Kun olen oman maailmani napa ja minun maailmani pyrkii olemaan täydellinen eikä ymmärrä miksi sen navassa on karvoja ja nukkaa. Siellä minä olen, itsekseni, päässäni soivan palosireenin kanssa vaikka palapeli itsessään ei voisi enempää välittää kuka siinä toimittaa yhden palasen virkaa. Jos olisin poissa, kukaan ei huomaisi. Ihmismassa tiivistäisi jättämäni aukon melko pian. Vaikka kuinka isoa aukkoa yrittäisin tehdä, se ajan mittaan katoaisi minun mukanani.

Noh, torstaina sitten päättyi yksi päätymistarina, olin nimittäin päätynyt jo monen monituista kertaa lääkäreille kuulemaan miten ylipainoinen olen. Tämä siitäkin huolimatta että tämän jo tiesin enkä aikonut maksaa heille sen kertomisesta vaan toimitin aivan muita asioita, milloin ehkäisyjuttuja, flunssia, poksahtanutta välilevyä tai muita "jos mä nyt vaan"-sisäisen äänen aikaansaamia epäonnekkaita päätymisiä. Menin sitten kaiken tämän kuntoutumisen keskellä hakemaan apua jumahtaneeseen syömishäiriön hallintaan, ajattelin että jos kerran en ole saanut apua ylipainoon kun olen käynyt lääkäreillä muista syistä, niin ehkä saisin apua syömishäiriöni kanssa jos menen ihan tahallani ylipainoisena lääkäriin. Katsotaan, mitä ihan oikea lihavuuslääkäri sanoo lihavalle, joka marssii ovesta ja sanoo hei, olen lihava ja siksi olen tässä. Se tosin meni sitten miten meni ja oli varsin erikoinen kokemus, josta kerroin tarkemmin merkinnässä Kun lääkäri tapaa ihmisen, ei oiretta.

Nohnoh, sitten Vaakakapinan rivien takaa kurkkivana ihmisenä sain kunnian versioida uuden kirjoituksen kokemuksistani ja sittemmin minua pyydettiin vielä A-teeman Lihava Suomi -teemaillan yleisöön heittämään vaikka kommentilla. Suhteellisen introverttina ihmisenä kommentointi ei niinkään vetoa, mutta tärkeän asian puolesta olen valmis mihin vaan ja kas kun totesin että mikäs siinä. Ei nyt tunnu ihan kamalalta niin ehkä se ei olekaan niin kamalaa. Kerrottiin että tuotanto ottaa sitten yhteyttä ja soittihan ne kerran kuullakseen miten paljon osaan puhua yksinkertaisen kyllä/ei -kysymyksen edessä. Päädyin odottamaan vahvistusta olenko mukana ja sekin tuli, kyllä ne minut ovat päätyneet valitsemaan mukaan. Olin että ok, kuulostaa kivalta ja satuin vielä pienen epäilyksen kalvamana kysymään että mitäs olinkaan oikeastaan tulossa tekemään. Ai että siellä on liveyleisö ja joitakin kysyjiä ja sitten vieraita joita on yhdeksän minun lisäkseni.

AI VIERAITA?

Päädyin ihan vahingossa sitten telkkariin, kommentoimaan tosiaankin. Istuin tuolirivistön päässä otsikon Lihava Suomi alla, ihmisenä jonka olemassaolo typistettiin sloganiin "minut jätettiin yksin". Olin televisiossa, omalla tuolilla, eturivissä, omalta nimeltäni, naamaltani ja olemukseltani esiintymässä lihavana ihmisenä, joka on siis lihava. LIHAVA. Ajatus itsessään on vieläkin hämmentävä koska lihavuus on aina ollut minulle loputtoman tuskan lähde. Se on ollut todiste ja valomerkki kaikille siitä että olen väärä, huono, kamala ihminen. Että olen ruma, vastenmielinen, laiska, ahne, tyhmä ja holhouksen tarpeessa. Että minua tulee vihata, inhota, työntää sivuun ja minun päälleni sylkeä. Että olemassaoloni on jotain kamalaa, että teen tämän pilatakseni muiden elämää. Että kehtaan hengittää samaa ilmaa.

Minä istuin siinä, koko komeudessani, kaikissa mutkissa ja moitteissani, kehtasin katsoa silmiin, pitää värikkäitä vaatteita ja viedä yhden istumapaikan. Minulla oli lyhyet vaivihkaisen violetit hiukset irokeesileikkauksella, saavuin studioille tukka pystyssä ja meikittä niin, että Väisänenkin kätteli kahdesti ennen kuvauksia. Olin suuri, olin riehakas ja anteeksipyytämätön.

“Minä päädyin penkin päähän istumaan pelkästään siitä syystä, että olen kyllästynyt pelkäämään, olen kyllästynyt itkemään ja ennen kaikkea olen kyllästynyt siihen
että niin moni vielä joutuu kaivautumaan itseensä ja pyytää anteeksi sitä, että on olemassa.
On aika lopettaa pelkääminen.”

— Saga

Mutta tiedättekö mikä oli kaikkein ihmeellisintä?

Minä en hävennyt vaikka mieli kovasti yritti. Kun vieressäni istunut vieras halusi vesipullon eikä uskaltanut karata studiosta eikä huitelu ja heiluttaminen auttanut, sanoin kovaan ääneen että täällä tarvitsee vieras vettä. Niin simppeli juttu mutta aivan käsittämätön muutos ihmiseltä, joka on aina yrittänyt tehdä muille palveluksen ja lakata olemasta. Minä puhuin kaikkien edessä ääneen, kirkkaasti, vaikeista asioista ja ilman katkeruutta. En pelännyt, vaikka aiemmin se oli kaikki mitä olin, puhtaan kauhun ilmentymä. Värisevä hermokimppu. Minä tulin paikalle, hengitin syvään ja olin siinä kaikkien niiden yksinäisten puolesta, jotka eivät vielä uskalla vaatia sitä tilaa joka heille kuuluu. Se jonka he ansaitsevat. Se ihmisen perusoikeus he ovat peloissaan antaneet pois.

Minä päädyin penkin päähän istumaan pelkästään siitä syystä, että olen kyllästynyt pelkäämään, olen kyllästynyt itkemään ja ennen kaikkea olen kyllästynyt siihen että niin moni vielä joutuu kaivautumaan itseensä ja pyytää anteeksi sitä, että on olemassa. On aika lopettaa pelkääminen.