Kun lääkäri tapaa ihmisen, ei oiretta

Kuten kaikki meistä, olen käynyt lääkärissä lukemattomia kertoja, jopa kymmeniä yhden vuoden aikana. Olen ollut lääkärissä lastentautien, ihottumien, rokkojen ja rokotusten, flunssien ja tulehdusten vuoksi. Olen tarkastuttanut luomia, joutunut sairaalaan tulehduksen ja selkävaivojen vuoksi, ollut raskaana, saanut keskenmenon, kärsinyt raskausdiabeteksestä ja synnyttänyt. Olen tutkituttanut asioita diagnoosien perässä, nyrjäyttänyt jäseniä, kärsinyt säryistä, kolautellut kehoa, ollut tikattavana ja varmistanut onnettomuuksien myötä, ettei mikään ole vialla. Olen hakenut ehkäisyratkaisuja, allergialääkkeitä, apua masennukseen ja uupuneena purskahtanut itkuun yllättävän kysymyksen myötä.

Olen näiden vaivojen rinnalla vastannut usein kysymyksiin ylipainostani vaikka käyntini syynä olisi ollut akuutti röhä, olen istunut terveysneuvonnassa kuuntelemassa miten vääränlainen ravinto nostaa painoa ja rasittaa kehoa, kuvaillut päivän ruokailuja ja saanut jumppaohjeita. Olen käyttänyt yhteensä kolmen eri PT:n palveluita, olen matkustanut ambulanssilla sairaalaan koska en ole selkäni säryiltä pystynyt kävelemään ja kävellyt sairaalasta itse ulos.

Olen 37 vuotta kuullut miten ylipaino on terveysriski ja käynyt sydänfilmeissä, sokerirasituksissa, verenpainemittauksissa ja ties missä muussa koska lihavuus tappaa. Koska se on epidemia. Koska syön liikaa. Koska en liiku tarpeeksi.

Ensin olin huolissani ja motivoitunut, sitten lakkasin kuuntelemasta. Aloin ärsyyntyä. Kerroin ruokatavoistani ja syömishäiriö mainittiin, mikään ei muuttunut. Sain ohjeistukseksi etsiä apua.

Myöhäiskolmikymppisenä sain psykiatriltani lähetteen HUSin syömishäiriöklinikalle, olenhan sentään reilusti ylipainoinen ja riskiryhmässä. Sain vastaukseksi puhua psykologin kanssa asiasta jos kerran tuntuu, että voisi olla jotain ongelmia. Ehkä syömistä voisi järkeistää. Linkkejä itsehoito-oppaisiin.

Tänään kävin ensi kertaa lääkärissä lihavuuteni vuoksi, oikealla lihavuustutkijalla. Vereni tutkittiin ja tuloksia tulkittiin, arvot ovat hyvät mitä nyt alakanttiin ravinnon osalta. Ei ole diabetestä, ei munuaisvaivoja, hyvä verenpaine, hyvä sokeri, hyvät keuhkot. Ensimmäistä kertaa lääkärillä oli syy ja lupa puhua siitä ylipainosta jonka kannoin mukanani ovesta sisään ja siitä ulos.

Mutta sen sijaan, että olisi annettu esitteitä, monisteita jumppaohjeista, käsketty vähentämään ruoan määrää, kiirehditty toimimaan välittömästi tai maalailtu kuoleman ja kärsimyksen uhkakuvilla, minulle annettiin ohjeeksi edetä hitaasti. Syödä vitamiineja, lisätä ruokaa. Keskustelu ei tapahtunut lääkärin ja ylipainoni välillä, vaan se keskittyi toimiini henkisen motivaation myötä. Kysyttiin mitä on tapahtunut että ruokailutapani on vääristynyt, millä tavalla elämäni on pielessä, miksi olen siellä.

Miksi minä olen täällä. Minä.
Nimeltä, perheeni nimiltä, elämäni inspiraatioilta ja suunnalta. Ei sanottu ajan kulumisesta, ei sen loppumisesta, ei keskitytty laihduttamiseen tai painon vähentämiseen.

Ensimmäistä kertaa kävin lääkärissä lihavuuteni vuoksi, koska itse etsin apua elämäni epäkohtiin vähäisen syömisen suhteen, koska vihaan ruokailua ja pelkään laittaa asioita suuhuni. Koska olen saanut itseni kiinni kehumasta pientä annostani tai syömättömyyttä vaa'alla seisten.

Ja mitä tästä sain? Rauhaa. Rauhaa olla minä sellaisena kuin olen, toivoa löytää yhteinen suunta minän ja kehoni välille, päiviin joita ei sävytä ulkomuodon ja ravinnon ristiriitojen aiheuttama syyllisyys tai häpeä. Uskoa oikeaan kulkusuuntaan ja vahvuutta sille todennäköisyydelle että minulla on syömishäiriöitä. Että ne ovat oikeita. Että ne ovat olemassa.

Että kaiken massani alla minä olen olemassa.
Ja että minä voin kasvaa suuremmaksi kuin ovesta sisään kantamani taakka.

 

Kirjoittaja on 37-vuotias, elämänsä haltuunottanut ihminen, jonka tavoitteena on hoitaa mieli, keho ja mieliteko kuntoon. Tästä alkaa virallisesti projekti, joka on saanut nimekseen Hevijuttu. Edessä on pohdintaa makkaroista, kasviksista, kasvismakkaroista ja erityisesti ihmisen särkymisestä, pelosta ja epäonnistumisista. Niitä lähdetään voittamaan, ei niinkään voiton vaan sen tavoittelun vuoksi, kehopositiivisen kautta. Täydellinen en ole, enkä yritäkään olla. Siinä piilee koko matkan kauneus.