Eilen kiipesin portaita aamuyöstä, kun saavuin kotiin tekemästä joulukalenteria työhuoneellani. Portaikossa oleva valo oli sammutettu ja kiipesin niitä hämärässä, hiukan ärsyyntyneenä siitä että minulle ei ole muistettu jättää valoa vaikka aina jätän itse sen palamaan jos joku muu on palaamassa yöllä kotiin. 

Keskiportaalla astuin jonkun rapsakan päälle. Ärsytti vielä enemmän. Se tuntui siltä päiväkotiaskartelulta, jossa oli liimattu kartonkikukkanen rahkapurkin kannen päälle ja sidottu sen juureen vihreä lanka. Se askartelu oli nyt roikuskellut portaissa jo useamman päivän, eikä sille oltu jaksettu etsiä parempaa paikkaa. En ollut kysynyt mikä sen tarkoitus on enkä jaksanut valmistautua ajatukseen, että se kohta roikkuisi keittiön ikkunan verhotangossa. 

Aamulla sain puolisoltani viestin "varo ansaa". Vastasin, että myöhäistä, ansa on jo tallottu ja ihan kiva kun se oli siinä jäkäjäkä.

Selvisi, että kyseessä oli tosiaan lapsen ideoima ansa. Se oli asetettu portaalle odottamaan astujaa ja siksi sen piti olla portaikossa, että langasta pystyi vetämään jos tosiaan kyseessä oli väijy. Hän olisi alunperin halunnut rakentaa portaikkoon aitoja, joissa olisi ollut kylttejä joissa lukee "VARO ANSOIJA!" mutta kaukaa viisas puolisoni oli saanut hänet luopumaan tästä suunnitelmasta.

Edelleen olen sitä mieltä että portaikkoon ei kannata rakentaa ansoja, mutta lapsen luovuutta on silti hyvä tukea. Niinpä luultavasti tässä kun nousen tätä kirjoittamasta ja laskeudun rappuset alakertaan, pysähdyn portaikon sivulle nostamani ansan kohdalla ja yritän laittaa sen takaisin rapulle sellaisena kuin sen viime yönä tulin löytäneeksi. 

Sillä vaikka ansojen läsnäolo portaikossa pahaa aavistamattomille kiipeäjille on vaarallinen ajatus, niin on vielä vaarallisempaa sanoa lapselle, että vain tietynlaiset ideat ovat toteuttamiskelpoisia.