Rakentava keskustelu on netin parasta antia. Jopa hiukan absurdi sananvaihto on hyvä juttu, mutta toisinaan näitä rakentaviakin keskusteluja tuhoaa yksi keskustelukulttuurin loinen: alentava kommentointi. 

Taas kerran heräsin aamulla kuuman ja kiivaan keskustelun jälkimainingeissa. En tiedä mitä keskustelu koski, tiedän vain sen miten se on todennäköisimmin kulkenut:

Ensin joku on tehnyt aloituksen, joka on sytyttänyt kaksi vastakkaista reaktiota joilta taas on syntynyt vahvaa keskustelua. Siihen rinnalle on ilmestynyt ihmetyksen kautta lisää keskustelijoita, jotka päivittelevät sitä että joku on niin kiihkeästi kiinni jossakin ja kuinka nyt näin tällainen aihe voi herättää tunteita. Osa päivittelijöistä pääsee kiinni keskusteluun ja tuo joko uusia näkökantoja, sukkuloi kummankin keskustelun kannan välissä tai lyöttäytyy puolustamaan toista. Toinen osa taas kehittyy keskustelun rinnalla naureskelijoiksi, joiden mielestä on hauskaa heittää mukaan keskusteluun kuulumattomia huomioita, hassuja kuvia ja yleistä keskustelutermistöä.

Monesti tätä naureskelua puolustetaan sanomalla
ettei ollut tarkoituksena loukata kirjoittajaa,
vaan vitsit oli tarkoitettu ainoastaan asiasta riiteleville. 

Tässä päästäänkin asian juureen: vitsi on jokin elementti, joka tuottaa huvitusta. Jos heität keskustelun keskelle "käynpäs hakemassa popparini" ja sen tutun Thriller-kuvan jossa Michael Jackson syö poppareita, se ei naurata riidan osapuolia. Se vitsi ei ole suunnattu heille, vaan naureskelijalle sekä toisille samanlaisille naureskelijoille. Se kuva ei ole harmiton hassuttelu, vaan itse asiassa keskustelun tosissaan ottavia osapuolia halventava heitto. Ongelmallista tässä tilanteessa on se, että popparikuva vie keskustelijoiden uskottavuudesta, heidän asiansa ja kokemuksensa tärkeydestä sekä viestittää että heidän kantansa on naurettava. Popparikuva ei ole neutraali elementti tai yleinen sarkastinen huomio keskustelun absurdiudesta vaan se voidaan kokea myös provokaationa. Se voi itse asiassa lietsoa keskustelua edemmäs, absurdimmaksi ja huonommaksi. 

Samaa tekee myös termi "mielensäpahoittaja" tai "uhriutuja". Jos menet keskusteluun ja sanot toiselle että sinä nyt oot vaan mielensäpahoittaja, vedät pohjan kaikelta, jonka keskustelija tuntee keskustelussa tärkeäksi. Sitten jos vielä käännät pääsi ja sanot toiselle, että hän on uhriutuja, teet saman asian ja pahennat tilannetta entisestään.

Mistä nämä hehhilollittelijat eli keskustelun naureskelijat sitten saavat näitä nerokkaita kuittailuideoitaan? Heillä on usein hyvät tarkoitusperät, he kommentoivat joko mielestään älyttömäksi käynyttä keskustelua, vaivaantuvat keskelle vahvaa tunnetilannetta jouduttuaan ja yrittävät piristää tilannetta tai toteuttavat sitä sosiaalista normia joka nykyään kuuluu asiaan kun keskustelu kuumenee tietylle tasolle. He ovat omasta mielestään kriitikkoja tai positiivisen viestin tuojia tai sitten ihan vain käytösmallia toteuttavia, mutta tosiasiassa he trollaavat ja häiritsevät keskustelua. 

Kuinka moni keskusteluissa naureskelleista on valmis menemään keskelle kiivasta nyrkkitappelua ja vitsailemaan riitapukareista?

Kuinka moni meistä uskoo sen olevan tilannetta rauhoittava hetki, että riidan syttyessä hakee popcornia ja kovaan ääneen kaakattaa "OI KATSOKAAS NYT KUN SYÖN POPPAREITA, AIJAI KYLLÄ ON HAUSKAA"? Kuinka kauan uskot voivasi nimittää asiaansa puolustavia mielensäpahoittajiksi ennen kuin se kostautuu ikävästi?

Suomessa on meneillään kaikenlaisia kriisejä. On kansallisia, taloudellisia, uskonnollisia ja homekriisejä, mutta keskustelukriisistä ei kirjoiteta juttuja. Suomalainen keskustelu raahaa pohjamudissa, ihmiset ulkoistavat kaiken sanomansa vastuun muille ja mikäli tulevat väärinymmärretyiksi, syyttävät siitä kuuntelijaa. "Jos et tajua mitä tarkoitan, olet tyhmä." Joskus se pitää paikkansa, mutta useimmiten ei.

Meidän on tehtävä keskustelutaidoillemme jotain
ja meidän on tehtävä se nyt.

Ensimmäinen mihin sinä voit vaikuttaa, on kuunnella itseäsi kun puhut ja miettiä, miltä sanomasi kuulostaa muille, myös kirjoitettuna.