Siitä asti kuin lapsemme pystyi istumaan, olemme käyneet ravintoloissa syömässä. Olemme kokeilleet kaikenlaisia ruokavaihtoehtoja ihan kiinalaisesta nepalilaiseen ja kaiken mahdollisen fuusioon. Meillä ei siis ole rajoitteena oikeastaan muu kuin siedettävä ajomatka (päivän sisällä tehtävä reissu), hyvä ruoka, allergiat ja lasten ruokamahdollisuudet. Niin ja tietenkin se iänikuinen kysymys siitä, mitä tekisi mieli.

Näin kävi viimeksikin, lapsi haettiin päiväkodista ja koska ruokaa ei jaksettu tehdä, lähdettiin jonnekin syömään. Itse en ollut mukana, mutta tarinan mukaan lapsi oli halunnut sushia tai nepalilaista ja olivat sitten päätyneet Ison Omenan Fuku-ravintolaan Espoossa. 

Fuku on siitä upea paikka, että siellä on laatusushia buffettina. Maksat itsesi sisään ja syöt itsesi kipeäksi ihan jälkiruokaa myöten. Pöytiä on paljon ja hyvä sushi kerää useita syöjiä jonka vuoksi se on tuoretta. Mikäs sen parempaa kalarakkaalle lapselle. Olemme käyneet alkuperäisessä Fukussa Helsingin keskustassa sekä myös Sellon toimipisteessä, joka sijaitsee myös Espoossa. Vahva suositus kaikille kolmelle.

Mutta se mikä erottaa Ison Omenan (vai pitäisikö sen olla Iso Omenan?) Fukun kaikista muista, ei pelkästään muista Fukuista vaan myös kaikista muista ravintoloista, liikkeistä ja palveluista, on se hetki kun yksi tietty ravintolatyöntekijä kohtaa lapseni. Tämä nuori mies ei pelkästään nyökkää ja hymyile samalla kun otetaan tilausta tai veloitetaan maksua, hän ei pelkästään ojenna lapsille annettavia ekstraherkkuja kuten kuka tahansa hyvin työnsä hoitava ihminen. Ei pidä ymmärtää väärin, se on todella hyvä että lapsi otetaan positiivisella tavalla huomioon millä tavalla tahansa ja jokaisen on hyvä tehdä se sellaisella tavalla joka sopii kullekin, mutta tässä tapauksessa työntekijä kohtaa lapsen oikeasti. 

Hän huomioi lapsen ja kysyy päivästä, keskustelee vaatetuksesta ja vastaa lapsen vastauksiin. Keskustelu on samanlaista ja yhtä vahvaa kuin aikuisellakin, mikä saa sitten niin lapsen kuin aikuisenkin hämmennyksiin - eihän lapsille puhuta kuin ohimennen, ohjeistaen tai lässyttämällä. Muistan ikuisesti sen kun jouduin ottamaan lapseni mukaan nenäröörilääkärille ja tämä puhua lässytti kovaan ääneen lapselle että mitäs siinä hellanlettas tuitui. Alle kaksivuotias oli sen verran tilannetietoinen, että katsoi minua katseella "onko toi setä ihan viisas". Nenäröörierikoislääkäri on viisas, mutta ilmeisesti ei ihan kaikilta osa-alueilta. 

Tämä sai minut miettimään. Oletko koskaan kuunnellut miten ihmiset puhuvat toisilleen ja miten se muuttuu kun puhutaan lapsille? Tietenkin mitä nuorempi lapsi on, sitä enemmän on hyvä olla puheessa tietynlaisia kaavoja ja sisälteitä mutta viisivuotias on jo ihan järkevä ihmisenalku ja ansaitsee mahdollisuuden käyttää järkeään. 

Miksi se on Suomessa niin harvinaista, että lapsille puhutaan kuin ihmisille? Tosin tämä taitaa ulottua kaikkiin jollain tavalla aikuisnormista eroaviin, kuten vanhuksiin, vammautuneihin tai muihin tilanteessa erilaisilta vaikuttaviin ihmisiin. Puhutaanko julkkiksille eri tavalla? Missikauniille? Fitnessväelle? Lihaville?

Miksi se on meille niin suuri pala kohdata ihminen henkilökohtaisesti, vaikka ihan vaan hetken ajan? Miksi se on poikkeuksellista, että ravintolassa lapsen puoli tuntia myöhemmin kohtaava ravintolatyöntekijä muistaa, mistä on aiemmin keskusteltu?